Voisitko asua puolisostasi erillään?

Ihmeellisen asenteellinen kysymys. Me asutaan erillään, hyvin toimii.

En aio ikinä enkä ole asunutkaan yhdenkään miehen kanssa. Ostan jossain vaiheessa oman asunnon. Nyt asun yksin vuokrakämpässä.

N42

Ap:lla on lapsia. Siksi tilanne on vähän eri kuin jollain lapsettomalla pariskunnalla. Ei kai siinä silloin mitään ongelmaa olekaan. Mutta jos vääntää lapsia, niin kyllä niistä pitää huolehtia. Ap kasvattaa kakrunsa niin, että kestää heidän läsnäoloaan. Miten ajattelit, että lapsesi sopeutuvat yhteiskuntaan, jos ei mitään käytöstapoja opeteta. 

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Parempi hoitaa lapset ja kasvatustyö nyt, niin ei tarvitse istua joka päivä koulun palavereissa ja hakea lapsiaan putkasta.

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Olen vähän samaa mieltä. Eniten ihmetyttää aina kommentit siitä että suhde pysyy hyvänä kun ei nähdä usein. Onpa siinä "tosi hyvä" parisuhde. Entisestään nousee arvostus niitä kohtaan jotka kestävät toisiaan yhdessä asuessa ja SILTI suhde kestää ja oysyy hyvänä 😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Ja millä tavalla tuo poissulkeutuu jos on omat asunnot.

No silloinhan se ihminen ei ole lähelläsi ja vierelläsi kun on kerta siellä omassa asunnossaan. Toki suhteen alkuvaiheilla on normaalia asua erillään, mutta etenkin siinä vaiheessa kun suhde syvenee ja on lapsiakin niin eihän tuo mitään perhe-elämää ole vaan kuulostaa enemmän sinkkuelämältä.

Vierailija kirjoitti:

Olen asunut jo virallisesti 4 vuotta puolisostani erillään, emmekä luultavasti muuta enää takaisin yhteen.

Ei se oo enää sun puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Olen vähän samaa mieltä. Eniten ihmetyttää aina kommentit siitä että suhde pysyy hyvänä kun ei nähdä usein. Onpa siinä "tosi hyvä" parisuhde. Entisestään nousee arvostus niitä kohtaan jotka kestävät toisiaan yhdessä asuessa ja SILTI suhde kestää ja oysyy hyvänä 😄

Tämä just. Jos suhde ei pysy kunnossa ilman sitä että asutaan erillään niin herää kyllä epäilys, että onko se suhde alunperinkään kovin hyvä kun ei siedetä sitä kumppania kuin pieniä aikoja kerrallaan. Kuulostaa enemmän kaverisuhteelta ei elämänkumppanilta.

En voi ja en halua. 

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

No toki tuokin on totta, että ei saman katon alla asuminen automaattisesti tarkoita, että suhde olisi onnellinen. Mutta jos arki yhdessä tuntuu rankalta niin silloin koen, että on ylipäätään yhdessä väärän henkilön kanssa. Itse näen, että teen mielelläni kompromisseja rakkaani vuoksi ja se, että saan pitää hänet lähelläni on minulle huomattavasti tärkeämpää kuin se, että saan aina oman tahtoni lävitse. Kotityöt ja talouden jakaminen sujuvat pikemminkin helpommin, kun on kaksi ihmistä jakamassa vastuun. Mitä läheisyyteen ja seksiin tulee, itselleni on ainakin tärkeää, että ne ovat säännöllisiä, ja mikään ei ole suloisempaa kuin nukahtaa oman rakkaan kainaloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

 

No toki tuokin on totta, että ei saman katon alla asuminen automaattisesti tarkoita, että suhde olisi onnellinen. Mutta jos ar

Aivan, ei tulisi mieleenikään mennä yhteen semmoisen kumppanin kanssa, joka ei tee kotitöitä. Kertoo paljon itsekkäästä luonteesta. Kun on kaksi henkisesti kypsää aikuista he osaavat jakaa kotityöt keskenään ilman ongelmia.

Olennaista on varmaan se että molemmat kokevat samoin. Olin edellisessä pitkässä parisuhteessani oikein tyytyväinen siihen että emme asuneet yhdessä. Se toimi siinä suhteessa tosi hyvin. Kun sitten tapasin nykyisen puolisoni, huomasin että tämän ihmisen kanssa halusinkin jakaa ihan kaiken, kattoa myöten. Herätä vierestä joka aamu ja nukahtaa siihen joka ilta. Se vaan tuntui oikealta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

Mikä sulla on päällimmäinen syy, että et halua asua hänen kanssaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Olen vähän samaa mieltä. Eniten ihmetyttää aina kommentit siitä että suhde pysyy hyvänä kun ei nähdä usein. Onpa siinä "tosi hyvä" parisuhde. Entisestään nousee arvostus niitä kohtaan jotka kestävät toisiaan yhdessä asuessa ja SILTI suhde kestää ja oysyy hyvänä 😄

Jokainen kuitenkin itse määrittelee, millainen on hyvä suhde itselleen. Ei sillä ole väliä onko oma suhde jonkun toisen mielestä hyvä vai ei, itseä varten täällä eletään. Mitä väliä olisi edes sillä, jos erillään asuvat kumppanit rakastaisivatkin toisiaan vähemmän, kuin yhdessä asuvat? Ei elämän tarvitse olla mitään kilpailua, jokaisen kannattaa elää sellaista elämää, mikä tekee itsensä onnelliseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

 

No toki tuokin on totta, että ei saman katon alla asuminen automaattisesti tarkoita, että suhde olisi onnellinen. Mutta jos ar

Me olemme mieheni kanssa erilaisia sellaisilla tavoilla, joista tulisi yhteisessä kodissa jatkuvia ongelmia, ja erillään asuessa ei tule. Hän tykkää kutsua kavereita kylään usein, minä taas en jaksa sellaista lainkaan. Hänellä on tiukat siisteysstandardit, itse olen suurpiirteisempi. Hän haluaa asua lähellä keskustaa, minä syrjemmässä. Jaamme intohimon, keskinäisen rakkauden, elämän perusarvot, olemme toistemme peruskallio, ja vietämme yli puolet viikosta yhdessä ja nukumme yhdessä aina kun mahdollista. En ikinä luopuisi tästä elämästä tai elämänkumppanistani vain siksi, että yleisen käsityksen mukaan emme joko ole oikeat toisillemme tai meidän molempien pitäisi heikentää elämänlaatuamme ja aiheuttaa konflikteja välillemme muuttamalla yhteen. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta, emme ole siis mikään uunituore vastarakastunut pariskunta. Kannattaa miettiä, mitkä asiat ovat niitä, jotka olemme vain oppineet olevan tavoiteltavia ja normaaleja, ja miten oikeasti haluamme elää. Moni todella haluaa ehdottomasti asua yhdessä ja jakaa kodin, mutta se ei ole mikään kaikille pätevä universaali tavoite ja ainoa toimivan parisuhteen ja ainoan oikean rakkauden mitta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

 

Me olemme mieheni kanssa erilaisia sellaisilla tavoilla, joista tulisi yhteisessä kodissa jatkuvia ongelmia, ja erillään asuessa ei tule. Hän tykkää kutsua kavereita kylään usein, minä taas en jaksa sellaista lainkaan. Hänellä on tiukat siisteysstandardit, itse olen suurpiirteisempi. Hän haluaa asua lähellä keskustaa, minä syrjemmässä. Jaamme intohimon, keskinäisen rakkauden, elämän perusarvot, olemme toistemme peruskallio, ja vietämme yli puolet viikosta yhdessä ja nukumme yhdessä aina kun mahdollista. En ikinä luopuisi tästä elämästä tai elämänkumppanistani vain siksi, että yleisen käsityksen mukaan emme joko ole oikeat toisillemme tai meidän molempien pitäisi heikentää elämänlaatuamme ja aiheuttaa konflikteja välillemme muuttamalla yhteen. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta, emme ole siis mikään uunituore vastarakastunut pariskunta. Kannattaa miettiä, mitkä asiat ovat niitä, jotka olemme vain oppineet olevan tavoiteltavia ja normaaleja, ja miten oikeasti haluamme elää. Moni todella haluaa ehdottomasti asua yhdessä ja jakaa kodin, mutta se ei ole mikään kaikille pätevä universaali tavoite ja ainoa toimivan parisuhteen ja ainoan oikean rakkauden mitta. 

Itse taas ajattelisin tuossa tilanteess, että kumppani, joka haluaa viettää täysin erilaista sosiaalista elämää kuin minä, haluaa asua erilaisessa ympäristössä kuin minä ja jolla on täysin erilaiset siivousstandardit kuin minulla ei ylipäätään ole oikea kumppani minulle. Vaikka olisikin intohimoa ja samanlaisia elämän perusarvojan haluaisin kumppanin, jolla on noiden lisäksi nuo edellä mainitut asiat yhteensopivia kanssani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

 

Mikä sulla on päällimmäinen syy, että et halua asua hänen kanssaan? 

No, en halua perustaa strutsifarmia tai ajaa moottoripyöräkorttiakaan.😅 Ei siinä ole mitään erityistä syytä. En halua asua kenenkään kanssa, vaan yksin, kuten miehenikin. Me emme ole kodinjakajia, vaan yksinasujia. Se ei tarkoita sitä, ettemmekö haluaisi muodostaa pysyvää parisuhdetta tai olisi kykeneviä rakastamaan toisiamme aivan yhtä voimakkaasti, kuin yhdessäasuvatkin pariskunnat. 

Minä asuisin mielelläni erillään puolisostani. Ne pari opiskeluaikaista vuotta, jotka asuin yksinäni, olivat ihanaa aikaa. Olen aina nauttinut yksinolosta. Mutta sitten tapasin nykyisen puolisoni ja muutimme yhteen melko nopeasti. Olin silloin niin nuori, ettei mieleeni edes tullut poiketa normista ja pitää omaa asuntoa. Ja olihan se silloin taloudellisestikin järkevää olla samassa asunnossa ja jakaa kulut.

Nyt ollaan oltu yhdessä jo 20 vuotta ja aika mahdottomalta tuntuisi nyt ruveta ehdottelemaan, että jos muutettaisiin erilleen. Varsinkin kun tiedän, ettei sellainen ajatus ole käynytkään miehen mielessä. Enkä minäkään varsinaisesti kärsi yhdessä asumisesta. Tiedän vain, että olisin onnellisempi yksin omassa asunnossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde, jossa ei halua jakaa arkea toisen kanssa ei kuulosta kovin onnelliselta suhteelta. Jos rakastaa ihmistä haluaa hänet lähelleen.

Me asumme mieheni kanssa erillään, ja vietämme tuttavapariskuntiimme verrattuna (heidän itsensä kertoman perusteella) huomattavasti enemmän aikaa sekä laadullisesti että määrällisesti aidosti lähekkäin. Jaamme enemmän sisäisiä tuntojamme ja arvostamme yhdessä vietettyjä hetkiä ihan eri tavalla. Emme tarvitse tiskivuoroja ja kotityötaulukoita, jatkuvaa oleskelua tietyllä säteellä toisistamme, rutiiniseksiä, talouden jakamista ja jatkuvia kompromisseja. Voimme jakaa elämämme ja arkemme ilman, että asumme saman katon alla.  

 

Me olemme mieheni kanssa

Itse näen, että nämä ovat hyvin pintapuolisia tekijöitä elämässä, sen oikean ihmisen löytäminen on huomattavasti syvempi kokemus. 

Kyllä parisuhteessa asutaan aina yhdessä! Jos yhdessä ei voi asua, ei se ole oikea parisuhde. Kannattaa miettiä uudestaan ovatko halut molemmilla samat, jos on vaikeaa asua yhdessä.