Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (168)
Sinulla on periaatteessa ollut emotionaalisesti väkivaltaiset vanhemmat ja olet emotionaalisesti ollut kaltoinkohdeltuna. Ei eroa siitä, että lapsi jätettäisiin vaikka ruoatta ja ilman vaatteita. Lisäksi se, ettei lasta viedä lääkäriin sairaana on myös kaltoinkohtelua, josta nykyisin tulee lasu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkupäästä kadonnut valtavasti hyviä kommentteja kaksi tai kolme sivullista. En pidä tästä mielipidevaikuttamisen tyylistä, ikävä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joillain on kyse vain ylisukupolvisista asioista, kuten jotkut täällä vaikuttavat olevan mieltä. Mutta miten voi selittää sen, että vanhemmat kohtelivat toista sisarta paljon paremmin kuin toista (eli itseäni)? Ikäeroa ei ole paljon eikä toinen ollut eikä ole vieläkään objektiivisesti mitenkään parempi. Sukupuolikin sama.
Voi olla myös kokemus, että kohdeltu huonommin.Ei totuus.
Oma siskoni kokee näin..On keksinyt päästään asioita, joita väittää minun saaneen, vaikka en ole saanut. Mutta uskoo täysin näihin " valemuistoihinsa".
Ja sit on myös asioita, jotka haittasi häntä, mutta mua ei.. Muistelee katkerana, miten meillä ei koskaan ollut ehjiä sukkia. Se on totta, mut mua se ei haitannut silloin. Eikä.oo harmittanut jälkeenpäinkään.
Ihana turha vatvoa menneitä ja hakea syitä omille epäonnistumisilleen. Meitä on paljon keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, joiden vanhemmat nyt vaan oli kasvatettu sodanjälkeisissä ankeissa oloissa. Ei silloin puhuttu sanoittamisesta tai muista hölinöistä. Itselläni oli mielestäni ihan turvallinen lapsuus, vanhemmat tekivät paljon töitä, mutta siihen aikaan lapsia oli naapurustossakin paljon, päivät ja illat oltiin ulkona ulkoleikeissä ,koulussa , kavereilla ja mitä milloinkin .Isolla porukalla käytiin uimassa eikä vanhemmat edes tienneet missä kaikkialla pyörittiin, oltiin jäällä rytkyllä, koluttiin metsät ja rautatiet, käytiin pimpottamassa naapureitten ovikelloja ja mitä milloinkin.
Ruokaa sai kun kotona piipahdettiin, hyvistä arvosanoista sai kehuja, aikoinaan sitten piti salaa käydä poikaystävävien kanssa riiulla ja siitä sitten melko nuorena naimisiin.
En kyllä tippaakaan kaivannut enempää vanhempien holhoamista, päin vastoin odotin aina että voi kun olisin jo aikuinen että saisi tehdä oman mielensä mukaan. Mitään vanhempien sylissä olemista en ole kaivannut ikinä, kiemurtelin irti halauksista jo ihan pienenä (kuulemma, kaikkea ei voi muistaa)
Joka tapauksessa nyt on nyt, olen jo iällä, ja aikuisena olen vastannut kaikista tekemisistäni, niin hyvistä kuin pahoistakin , ihan itse. Menneisyyttään ei voi muuttaa, tulevaisuuttaan voi. On aika aikuistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joillain on kyse vain ylisukupolvisista asioista, kuten jotkut täällä vaikuttavat olevan mieltä. Mutta miten voi selittää sen, että vanhemmat kohtelivat toista sisarta paljon paremmin kuin toista (eli itseäni)? Ikäeroa ei ole paljon eikä toinen ollut eikä ole vieläkään objektiivisesti mitenkään parempi. Sukupuolikin sama.
Voi olla myös kokemus, että kohdeltu huonommin.Ei totuus.
Oma siskoni kokee näin..On keksinyt päästään asioita, joita väittää minun saaneen, vaikka en ole saanut. Mutta uskoo täysin näihin " valemuistoihinsa".
Ja sit on myös asioita, jotka haittasi häntä, mutta mua ei.. Muistelee katkerana, miten meillä ei koskaan ollut ehjiä sukkia. Se on totta, mut mua se ei haitannut silloin. Eikä.oo harmittanut jälkeenpäinkään.
Joo, varmasti joillain on kyse vain kokemuksesta, muttei kaikilla. Pelkällä kokemuksella ei voi selittää ihan objektiivisestikin katsottuna eriarvoista kohtelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Olin 7-vuotiaana leikattavana 100 kmn päässä kotoa Mikkelin sairaalassa. Äiti vei sinne bussilla ja joskus reilun viikon päästä haki pois. Ei siellä kukaan käynyt katsomassa. En muista miten siellä aika kului, siitä on nyt 74 vuotta. Ehkä siellä oli jotain lukemista, sen muistan että siivooja oli mukava pyöreä täti joka jutteli lasten kanssa. Miten voikin unohtua tunne miten sen koin tai mitä tunsin. Ehkä kaikilla helpottaa jo 20 vuoden päästä , joku mitätön lapsuustapahtuma menettää merkityksensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ennen sairaaloissa saanut päiväkausia pyöriäkään. Vierastunti oli kai joskus päivällä, toinen klo 18.00 -19.00.
Vielä 1973 synnytysosastolla oli noin. Ei siellä isät asustelleet
Tässä muiden dementikkojen tapaan rupesin nyt muistelemaan lapsuuttani. Kun olin siellä Mikkelin sairaalassa v -52. Mikä olisi ollut yhteydenpito jos olisi tarvinnut vanhempiin saada yhteys? Meillä ei ollut puhelinta eikä koko kylällä montaakaan puhelinta. Ehkä sairaalassa osattiin jo antaa tieto jotta lapsen saa hakea 10 päivän päästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
60-70 -luvulla lapsi vietiin lääkäriin tai silmälääkäriin vasta kun oli aivan pakko. Suhtautuminen terveyteen oli yleisesti sellainen. Sairastumista pidettiin viimeiseen asti normaalina asiana. Lasten kuului saada rokkotaudit sekä sikotauti. Korkeassa kuumeessa osoitin äidille enkeliä olohuoneessa. Kyllä hän oli rakastava ja huolissaan, mutta ei siitä mihinkään lähdetty.
Olen kärsinyt koko elämäni ahdistuksesta ja masennuksesta jolle ei ole tuntunut oikein olevan syytä. Minulla on ollut aina kaikki hyvin, on ollut hyvä koti, vanhemmat olleet yhdessä, perheessä ei ole ollut väkivaltaa eikä ole juotu, olen saanut vaatetta, ruokaa ja harrastuksia - minulla on ollut asiat kerrassaan aivan hyvin eikä mitään aihetta valittaa.
Meni todella pitkään ennen kuin muistin ja huomasin, että tuo yllekirjoitettu kuvaus lapsuudestani, jota olen vuosikymmenet ajatellut omana ajatuksenani, onkin sanasta sanaan äitini hokema jota hän vihaisena paasasi minulle aina kun minulla oli jokin tilanne mikä suututti tai uuvutti häntä. Hän torjui minut toistuvasti sanomalla ettei minulla ole syytä tuntea mitä tunsin ja vähätteli henkisiä tarpeitani tai mielipahaani.
Toisekseen, hän valehteli ja vääristeli totuutta koska vanhempani käyttivät väkivaltaa minuun ollessani lapsi mutta äitini manipuloi minut kieltämällä tämän, vaikka itse piiskasi, löi, repi hiuksista, nipisteli. Muu oli totta, se mikä oli näkyvää eli oli harrastukset, ruoka, vaatteet, kaunis omakotitalo pihoineen.
Ulkoisesti minusta huolehdittiin, mutta henkisesti ei. Erityisesti äitini rakasti etäältä, fyysiset tarpeet täyttämällä, mutta vastapalveluksena minun piti olla itsenäinen, kiltti, vaivaton, omatoiminen jne. Jos olin muuta kuin kiltti eli suutuin, turhauduin, halusin jotain jotain mikä ei ollut äidin mielen mukainen (osoitin olevani erillinen ihminen omine haluineni) siitä seurasi huutoa raivoa ja henkistä nitistämistä. Henkisesti en todella saanut kasvaa ja kehittyä rauhassa niin että äitini olisi ollut kiinnostunut minusta ja keskustellut kanssani. Olin hänelle se hankala ja vaikea lapsi, jolta piti ottaa "luulot pois".
Ja tämä oli se perusasetus. Kaikki oli "ok" näennöisesti niin kauan kuin oli hänelle mieliksinja vaivaton. En todellakaan koe että hän olisi pitänyt minusta aidosti huolta, ja lapsuuteni oli henkisesti turvaton. Henkistä väkivaltaa, voisi sanoa, sen fyysisen lisäksi.
Isä oli lempeä ja turvallinen vuorovaikutuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Ei ollut. Äitini oli kotiäiti. Huono olettamus siis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Ei ollut. Äitini oli kotiäiti. Huono olettamus siis.
Milloin tuo tapahtui. 70- luvullahan vanhemmat ei ees välttämättä saaneet tulla sairaalaan muulloin kuin vierailuaikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Ei ollut. Äitini oli kotiäiti. Huono olettamus siis.
Milloin tuo tapahtui. 70- luvullahan vanhemmat ei ees välttämättä saaneet tulla sairaalaan muulloin kuin vierailuaikaan.
90-luvun loppupuolella. Ei ollut siitä kiinni, etteikö olisi saanut tulla sairaalaan.
Omat vanhempani ovat hyviä vanhempia, meistä välitettiin, asetettiin rajoja, tuettiin, ja ennen kaikkea kasvatettiin itsenäisiksi.
Kun vertaan puolisoni vanhempiin, he ovat olleet molemmat vaikeista oloista, suorastaan puutteenalaisia. Lapsia on lyöty, jätetty yksin liian nuorena, ei ole ruokittu, ei hoidettu talvivaatteita... Kun puolisoni tuli isäksi, häntä hermostutti vauvan itku ja hänelle piti kertomalla kertoa, että lasta täytyy lohduttaa ja hänen tarpeisiinsa vastata, se vaikuttaa itsetunnon kehitykseen... Sanomatta varmaan selvää, että puolisoni oma itsetunto on melko nollissa, eikä se siitä voi enää nähdäkseni nousta. Hänellä on myös haasteita pitää itsestään tai kodistaan huolta, ei ymmärrä terveellisten elämäntapojen päälle eikä ehkä sitten koe itseään huolenpidon arvoiseksi? Jotenkin niin, että elämä vain taaperretaan eteenpäin ilman intohimoja, päivästä toiseen istuksien, kuten vanhempansakin.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat hyviä vanhempia, meistä välitettiin, asetettiin rajoja, tuettiin, ja ennen kaikkea kasvatettiin itsenäisiksi.
Kun vertaan puolisoni vanhempiin, he ovat olleet molemmat vaikeista oloista, suorastaan puutteenalaisia. Lapsia on lyöty, jätetty yksin liian nuorena, ei ole ruokittu, ei hoidettu talvivaatteita... Kun puolisoni tuli isäksi, häntä hermostutti vauvan itku ja hänelle piti kertomalla kertoa, että lasta täytyy lohduttaa ja hänen tarpeisiinsa vastata, se vaikuttaa itsetunnon kehitykseen... Sanomatta varmaan selvää, että puolisoni oma itsetunto on melko nollissa, eikä se siitä voi enää nähdäkseni nousta. Hänellä on myös haasteita pitää itsestään tai kodistaan huolta, ei ymmärrä terveellisten elämäntapojen päälle eikä ehkä sitten koe itseään huolenpidon arvoiseksi? Jotenkin niin, että elämä vain taaperretaan eteenpäin ilman intohimoja, päivästä toiseen istuksien, kuten vanhempansakin.
Siis tuota, olet puolisoosi tyytymätön. Miksi on tullut mentyä naimisiin ja vielä lapsiatuolle perimälle? Äitikin vähään tyytyväinen kunhan on miehen saanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Ei ollut. Äitini oli kotiäiti. Huono olettamus siis.
Milloin tuo tapahtui. 70- luvullahan vanhemmat ei ees välttämättä saaneet tulla sairaalaan muulloin kuin vierailuaikaan.
90-luvun loppupuolella. Ei ollut siitä kiinni, etteikö olisi saanut tulla sairaalaan.
Mutta eikö hän kerran päivässä käynyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Olin 7-vuotiaana leikattavana 100 kmn päässä kotoa Mikkelin sairaalassa. Äiti vei sinne bussilla ja joskus reilun viikon päästä haki pois. Ei siellä kukaan käynyt katsomassa. En muista miten siellä aika kului, siitä on nyt 74 vuotta. Ehkä siellä oli jotain lukemista, sen muistan että siivooja oli mukava pyöreä täti joka jutteli lasten kanssa. Miten voikin unohtua tunne miten sen koin tai mitä tunsin. Ehkä kaikilla helpottaa jo 20 vuoden päästä , joku mitätön lapsuustapahtuma menettää merkityksensä.
Ei helpota jos asenne on se sattuipa elämässä mitä tahansa se on lapsuuskodin (äidin) syytä. Tulipa sukkaan reikä, äiti ei opettanut parsimaan tai ruoka palaa pohjaan, äiti ei opettanut. Harmit työpaikalla, avioliitossa, väsymys lasten kanssa, äidin syytä. Mikäpä muu ihmistä ees masentaisi kuin 40 vuotta sitten ollut lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat hyviä vanhempia, meistä välitettiin, asetettiin rajoja, tuettiin, ja ennen kaikkea kasvatettiin itsenäisiksi.
Kun vertaan puolisoni vanhempiin, he ovat olleet molemmat vaikeista oloista, suorastaan puutteenalaisia. Lapsia on lyöty, jätetty yksin liian nuorena, ei ole ruokittu, ei hoidettu talvivaatteita... Kun puolisoni tuli isäksi, häntä hermostutti vauvan itku ja hänelle piti kertomalla kertoa, että lasta täytyy lohduttaa ja hänen tarpeisiinsa vastata, se vaikuttaa itsetunnon kehitykseen... Sanomatta varmaan selvää, että puolisoni oma itsetunto on melko nollissa, eikä se siitä voi enää nähdäkseni nousta. Hänellä on myös haasteita pitää itsestään tai kodistaan huolta, ei ymmärrä terveellisten elämäntapojen päälle eikä ehkä sitten koe itseään huolenpidon arvoiseksi? Jotenkin niin, että elämä vain taaperretaan eteenpäin ilman intohimoja, päivästä toiseen istuksien, kuten vanhempansakin.
Siis tuota, olet puolisoosi tyytymätön. Miksi on tullut mentyä naimisiin ja vielä lapsiatuolle perimälle? Äitikin vähään tyytyväinen kunhan on miehen saanut.
Yritän kuvata miten välinpitämättömät ja/tai osaamattomat vanhemmat vaikuttavat ihmisen elämään. Varsinkin itsetunto on sellainen osa-alue, että jos se kiikastaa, ei moni tavallisena pidetty asia onnistu eikä ole intoa opetella tai kokeilla.
Kaikkea ei voi laittaa lapsuudenkodin piikkiin, vaan omista valinnoista on kannettava vastuu. Mutta tausta on ymmärrettävä, miksi jollain on vaikeampaa kuin toisella.
Käsillä tekeminen on mielenterveydelle hyväksi.