Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien vaikutus itsetuntoon ja muuhun?
15.08.2024 |
Millainen vaikutus teidän vanhemmillanne on mielestänne ollut teihin? Onko jotain, mitä olette jääneet paitsi? Onko jotain mitä ette ymmärrä?
Mulla on molempien vanhempien suhteen sellaista, että ei omaan käsityskykyyn oikein mahdu. Olen yhä tekemisissä heidän kanssaan ja menee ok, kun kaikki on seesteistä mutta ei mene ok, jos joudun tukeutumaan heihin päin . Yritän itse ratkoa kaikki, mutta on aikoja, jolloin tarvitsee pakon edessä apua lähimmiltä.
Hädän hetkillä sitten homma menee toksiseksi.
Isä ei ole koskaan pitänyt minusta ja suhtautuminen on yhä sellaista, että ei vaan voi olla puolellani - häneen ei voi luottaa tukemisessa, yleensä juuri hädän aikana on iskenyt yhä enemmän kanveesiin suoranaisesti hyökännyt, ja on aina auktoriteettien puolella eikä omiensa, vaikka olisi selvää ns normaaleille ihmisille olla omia tukemassa. Häntä ei kiinnosta elänkö vai kuolenko, kun ei ole hänen asiansa. Normaali tunne-eläminen puuttuu, on aina puuttunut - enkä tiedä miksi hän on edes perheen halunnut, kun ei ole lapsista pitänyt eikä halua välittää kuin bisneksistä.
Äiti taas peesaa isää. Hän tukee välillä ja sitten sanoo toistuvin väliajoin, että olen hirveä, vaikea rakastaa, en tule ketään löytämään, ja että mussa on jotain vialla. Olen sanonut näistä, että voisiko olla sanomatta, on ilkeää. Sitten on taas mukavaa, välittävää kunnes taas. Rakastaa mutta epäsäännöllisesti.
Lapsena tunteeni ja tarpeeni ohitettiin, sama myöhemmin.
Myönteisyys puuttui perheestä, ilmapiiri oli paineistunut, ahdistavaa.
Olen jäänyt paitsi emotionaalisesta tukemisesta ja jostain normaalista rakastamisesta ja rennosta perusturvallisuudesta.
Se on vaikuttanut paljonkin. Teen sen eteen tietoista työtä, että olen eri lailla ja itsetunnon kanssa että olen rakastettava, ihan helposti rakastettava ihminen ja sanon peiliin, minä hyväksyn sinut - täysin. Pysyn kaukana negatiivisista/toksisista ihmisistä.
Kommentit (24)
Tuollaisten vanhempien kanssa kannattaa olla tekemisissä mahdollisimman vähän tai mieluiten ei ollenkaan.
Ymmärsin tämän liian myöhään.
Emme ole vanhemmillemme velkaa olemassaolostamme, eivätkä lapsemme ole velkaa meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ACAsta voit saada apua. Tai terapiasta.
Terve ja hyvä vaikutus ollut. Veri on vettä sakeampaa.
Tuttua settiä ja just itseasiassa eilen mietin millaista se mahtaisikaan olla jos elämässä olisi edes se yksi ihminen, joka olisi tukena ja samalla puolella niin hyvässä kuin pahassakin. Hienoa varmasti.
Itse opin jo lapsena, että vain minä voin tehdä väärin ja pahaa sekä sen, että jos joku vaikka kiusasi niin olen senkin omalla toiminnallani aiheuttanut eli sekin oli omaa syytäni. Ei puhettakaan, että minua olisi lohdutettu vaan siitäkin sain haukkumista että kerroin asiasta ja oli väärin olla kielikello sen sijaan, että olisin ollut erilainen, parempi jota ei kiusata.
Kaikki aikuisuuden ihmissuhteet on olleet ihan katastrofeja eli en osaa pitää yhtään puoliani ja toisaalta tällaisena kynnysmattona sitä oikein imee kaikki supermulqvistit lähelleen. Yksinäisenä ja puolierakkona on paras olla ja elää vaikka onhan tämäkin ihan hirveää.
Kyllä mun itseluottamusta vei aikanaan huonot ja suorastaan sadistiset opettajat eniten. Samoin ikävät ihmiset ja esim. paskat työyhteisöt.
Oma äiti kehui paljon, isä kehui harvoin, mutta asiasta.
Tämä opettaja-asia ei ole muuten muuttunut mihinkään vuosikymmenten kuluessa. Etenkin alakouluissa on ihan järkyttäviä itsetunnon tuhoajia. tietyntyyppisiä persoonallisuuksia ei pitäisi päästä kasvatus-ja opetusalalle ollenkaan. Saavat pahaa tuhoa aikaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös mulla on tunne, ettei aidosti ole koskaan rakastettu vanhempien toimesta. Isälleni olin ilmaa, kun tuli toinen tyttö. Äidille kelpasi vasn kun oli jossain hyvä. Muistan myös kun kerroin kiusaamisesta äidilleni, niin hän kysyi ensimmäisenä vihaisesti että mitäs itse teit? Eli käänsi kiusaamisen omaksi viakseni. Oikeasti en ollut tehnyt yhtään mitään, mutta tämän seurauksena alistuin kiusaamiselle. Sitä kestikin sitten vuosia. Joten itstuntoni on olematon, johtuu varmasti sekä tunnekylmistä vanhemmista että koulukiusaamisesta. Ja kun ihminen on alistettu, kiusaaminen jatkui työelämässä. Nyt olen sen ulkopuolella.
Minä olen vahinkolapsi eli minua ei oltu haluttu. Kasvatus oli sitä, että lasten pitää totella sokeasti eikä omia mielipiteitä saa olla.
Minulla on huono itsetunto, olen alisuoriutuja. Aikuisenakin yritän miettiä, millaisen vastauksen kysyjä haluaa kuulla. Jos olen eri mieltä vaikka puolisoni kanssa, niin pelkään, että hän hylkää minut. Tai jos puolisolla on muita murheita, niin luulen, että ne on minun syytä. On ollut tosi vaikea kasvattaa lapset niin, että heillä on hyvä itsetunto, mutta siinä olen onnistunut ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon tuntuu Suomessa olevan tällaisia kohtaloita. Mä olen yrittänyt selvitä tunnekylmistä ja väkivaltaisista vanhemmista kolmekymmentä vuotta ja nyt alkaa ensimmäistä kertaa hieman helpottaa.
Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu ymmärtää, että elämä on kamppailua - loppuviimei yksin kamppailua. Kanssaihmisistä voi olla hupia ja elämä on kivempaa jos on ihmiskohtaamisia joista saa kaikupintaa referenssiä, seuraa jne. mutta älkää nyt hyvät ihmiset liikaa esim. vanhemmiltanne odota nyt kun olette jo isoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain menee Raja, kun et voi enää tukeutua vanhempiisi, ja jos vapauden haluat, pitää se aina taistella, kun et ole
enää isäsi ja äitisi kuva saatat ehkä olla vapaa? Mutta vain harvat pystyvät tähän, kaikista voimakkaimmat, he ovat tulevaisuuden rakentajia.
Aikuinen osaa myös miettiä, millainen lapsuus niillä omilla vanhemmilla oli, millä eväillä he lähtivät maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen osaa myös miettiä, millainen lapsuus niillä omilla vanhemmilla oli, millä eväillä he lähtivät maailmaan.
Tuo on narskujen, huonostikohtelevien vanhempien tekosyy olla ottamatta mitään vastuuta tekemisistään.
Vierailija kirjoitti:
Jossain menee Raja, kun et voi enää tukeutua vanhempiisi, ja jos vapauden haluat, pitää se aina taistella, kun et ole
enää isäsi ja äitisi kuva saatat ehkä olla vapaa? Mutta vain harvat pystyvät tähän, kaikista voimakkaimmat, he ovat tulevaisuuden rakentajia.
Ei mene ihan noin. Jokaisen ihmisen on joskus tukeuduttava muihin, ja muilla se lähimmäinen on sitten puoliso tai muu sukulainen. Jos vanhemmat ovat yksineläjällä kuitenkin ne lähimmät, niin erityistilanteissa voi käydä niin.
En ole heidän kuva ja on vapautta. Mutta kukaan ihminen ei ole totaalisen vapaa kaikesta käytännnön maailmassa. Johonkuhun tukeudutaan jossain vaiheessa, koska ihan itse ja yksin ei kaiken aikaa pärjää vaikka enimmän osan aikaa pärjäisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain menee Raja, kun et voi enää tukeutua vanhempiisi, ja jos vapauden haluat, pitää se aina taistella, kun et ole
enää isäsi ja äitisi kuva saatat ehkä olla vapaa? Mutta vain harvat pystyvät tähän, kaikista voimakkaimmat, he ovat tulevaisuuden rakentajia.
Ei mene ihan noin. Jokaisen ihmisen on joskus tukeuduttava muihin, ja muilla se lähimmäinen on sitten puoliso tai muu sukulainen. Jos vanhemmat ovat yksineläjällä kuitenkin ne lähimmät, niin erityistilanteissa voi käydä niin.
En ole heidän kuva ja on vapautta. Mutta kukaan ihminen ei ole totaalisen vapaa kaikesta käytännnön maailmassa. Johonkuhun tukeudutaan jossain vaiheessa, koska ihan itse ja yksin ei kaiken aikaa pärjää vaikka enimmän osan aikaa pärjäisikin.
Mun on pakko sanoa tuohon, että vanhempasi voisivat olla kuolleet ja silloinhan sinun olisi yksinkertaisesti pakko keksiä jotain muuta. Älä mene enää sitä reittiä mikä tavallaan tuntuu helpoimmalta koska kuten huomaat se saa sinut pois tolaltasi ja voimaan huonosti. Sinun on pakko irtautua täysin vanhemmistasi jos ikinä aiot voida paremmin. Niin se vaan on. -eri
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen osaa myös miettiä, millainen lapsuus niillä omilla vanhemmilla oli, millä eväillä he lähtivät maailmaan.
Missä sanotaan, että näin ei olisi tehty?
Kypsä ymmärtäminen ok, mutta kun hekin ovat aikuisia ja olivat aikuisia lapsia hankkiessaan, niin vastuuta on. Ymmärtäminen valaisee ja tekee asiat inhimillisiksi, mutta se ei poista sitä mitä oli ja tuli. Ymmärrystä on.
Jos kysytään raiskaajien ja hakkaajien uhreilta, oletko miettinyt millaista rikoksentekijöillä oli lapsuudessa... niin öö, jaa- a. Ymmärrystä voidaan hakea mutta jotenkin on tolkumpaa sympata vähemmän tekijöitä. Yleensä. Ja ei ole ok mennä ensi töiksi esittämään väärintekijöiden näkökulmaa uhreille, se ei tunnu järin ymmärtäväiseltä _uhreja kohtaan_.
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen osaa myös miettiä, millainen lapsuus niillä omilla vanhemmilla oli, millä eväillä he lähtivät maailmaan.
Tärkeää on saada ensin tuntea se viha, raivo, pettymys ja suru mitä (mikä tahansa) kaltoinkohtelu on aiheuttanut ja mitä ihminen on yrittänyt usein jopa vuosikymmeniä paeta ja turruttaa. On saatava tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, muuten ne tunteet vainoavat koko loppuelämän ja aiheuttavat suurta kärsimystä. Vasta sen jälkeen voi tulla hyväksyminen ja rauha menneisyyden kanssa.
Äitini on monesti sanonut, että mua käytetään vaan hyväksi ja esim. että työpaikkani on "suojatyötä" ja sopisin kouluavustajaksi. Koulutukseltani olen insinööri.. Yritä tässä nyt sitten uskoa, että joku voisi minua oikeasti rakastaa tai että olisin ammatillisesti lahjakas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuinen osaa myös miettiä, millainen lapsuus niillä omilla vanhemmilla oli, millä eväillä he lähtivät maailmaan.
Tuo on narskujen, huonostikohtelevien vanhempien tekosyy olla ottamatta mitään vastuuta tekemisistään.
Niinpä. Olenhan minäkin kelvottomien kasvattajien lapsi ja silti olen osannut omat lapseni kasvattaa lempeydellä ja rakkaudella vaikka sellaista en ole itse saanut kokea.
Se, että äitini ei oikein hyväksynyt minua koskaan ja avoimesti häpesi minua, on vaikuttanut vahvasti itsetuntooni. Olin valitettavasti ruma tyttölapsi, ja äiti hyvin kaunis ja ulkonäkökeskeinen. Eikä äidillä riittänyt järki, että olisi pitänyt ajatuksensa minusta omana tietonaan, vaan päivitteli päin näköä "voi kauhea kun sulla on isot keltaiset hampaat", "raukkaparka kun tyttö on tuon näköinen, mikset ole kuin sun pikkuveli, joka on nätti kuin nukke", "et sinä miestä koskaan saa, mutta jos käyt kouluja, niin pystyt ehkä itsesi vanhanapiikanakin elättämään".
Olen koko elämäni kokenut olevani ulkoisesti lähes hirviö. Sellainen jonka pitäisi pistää säkki päähän ihan siksi, ettei muut järkyty. Mutta jos nyt keski-ikäisenä katson nuoruuden kuvia, en ollut edes ruma. En superkauniskaan, mutta ihan kivan näköinen nuori nainen. Harmi etten koskaan nähnyt sitä, koska olin täynnä äitini arvostelmia, joista oli tullut mulle sisäisen puheen pääsävy.
Ole itsesi paras ystävä.