Mitäpä jos hankkisin lapsen yksin? ov

En todella tiedä, kuinka paljon oma "isätön lapsuus"- taustani on vaikuttanut siihen, etten ole löytänyt sellaista miestä, joka haluaisi perheen kanssani ja jonka kanssa haluaisin perheen. En ole koskaan ajatellut, että se siitä johtuisi mutta kuka tietää?

Mulla oli turvallinen ja rakastava lapsuus, ja on vaikea kuvitella, että se olis ollut parempi, jos sen olisin viettänyt alkoholisti-isä edelleen osana perhettä... Tarkoitatko todella, että jotta mulla olis ollut mahdollisuus hyvään parisuhteeseen, äitini olis pitänyt jäädä avioliittoon alkoholistimiehen kanssa?? Ja antaa lapsilleen turvaton lapsuus. Sekö olis antanut mulle jotain sellaista enemmän, että olisin myöhemmin saanut hyvän parisuhteen?

Anteeksi nyt, mutta aika paksu väite minusta! Sitäpaitsi, kuka sanoi, että mulla ei ole ollut hyviä parisuhteita? Se, että en ole lasta saanut ei tarkoita, että suhteet olisivat olleet huonoja.

Mutta ihan hyvä, että toit tämän kannan esiin. En haluaisi lapselleni kuin hyvää ja omilla toimillani siihen tottakai vaikutan. t. ap

kuinkahan paljon tuo taustasi on vaikuttanut siihen, ettet ole onnistunut löytämään itsellesi hyvää parisuhdetta.

Entäs jos laitat tuon yh-äidin kierteen eteenpäin?

Mua vaan kiinnostaa nähdä, miten eri tavoilla ihmiset voivat tämän asian nähdä ja tästä ajatella. Erityisen mielenkiintoiseksi tän keskustelun täällä tekee se, että ollaan vauva-lehden palstalla.. kaikilla täällä olijoilla on rakkaus lapsiin ja joko omia, tai niitä toiveissa :-) Silti tulee hyvin puolesta ja vastaan- mielipiteitä. Ne eivät kuitenkaan loppujen lopuksi merkitse mun päätöksen kannalta mitään.

Kiitos mielipiteestäsi. Miksi vastustat niin rankasti? Onko sinulla lapsia? ap

Jos täällä palstoilla kyselet toisten mielipiteitä noinkin suureen asiaan elämässäsi, niin ehkä et todellakaan ole valmis ryhtymään sanomaasi. Tiedät kysymättäkin, että osa kansasta vastustaa kaltaisiasi ja toiset taas hyväksyy. Minä kuulun niihin vastustajiin ja rankalla kädellä!

On mukavaa, että joku täällä kannustaakin. Omieni parissa tämä haaveeni on otettu kyllä paljon paremmin vastaan kuin täällä ! :-)

t. ap

äitiä, jotka ovat päätyneet vastaavanlaiseen ratkaisuun. Ovat itsenäisiä ja pärjääviä naisia, joilla hyvä tukiverkosto. Äidit ja lapset ovat onnellisia ja tasapainoisia.

Halu äidiksi on syvä biologinen ja sosiaalinen tarve. Ainakaan kukaan perheellinen ei ole oikeutettu tuomitsemaan sitä, että yksinelävä ihminen haluaa itselleen perheen, läheisen ihmisen jota hoivata ja rakastaa! Jos lapsi on rakastettu, odotettu, hoidettu ja kasvatettu hyvin, ei hänen maailmansa todellakaan kaadu isättömyyteen.

Tsemppiä! Ilman muut tartut toimeen. Et varmasti kadu sitä, että sait lapsen. Oma lapsi on parasta maailmassa.

Olen harkinnut myös adoptiota, mutta se on vasta suunnitelma B. Olen koko ikäni halunnut lapsia ja tiedän, että jos en edes kokeile voinko saada lapsia, olen loppuelämäni itselleni katkera.

Se riippuu kai maasta mutta tiedän, että jossain maissa hyväksytään yhden huoltajan perhe adoptiolapselle. Eräällä yksinäisellä tutullani on kaksi etelä-amerikasta adoptoitua lasta (eivät asu Suomessa).

kiitos mielipiteestäsi.

ap

Hei,

en lähde tuomitsemaan sitä, että haluat lapsen yksin. Mutta mielepiteeni on, että lapsella tulee olla oikeus isään ja äitiin. Joten en koe luonnollisena, että varta vasten keinohedelmöityksellä saatetaan lapsi maailmaan, jolla ei ole isää(vaikka voithan myöhemmin tietenkin löytää kumppanin, jonka kanssa jakaa lapsen ilot ja surut). Mutta adoptoimalla voisit auttaa jonkun epäonnisen lapsen elämän raiteilleen ja antaa paljon rakkautta josta hän on todennäköisesti jäänyt paitsi. Tosin en tiedä adoptioprosessista, kuinka suhtaudutaan yhden huoltajan perheeseen.

Kun kerta lapsia haluat, niin miksi et heti ala seurustelemaan jonkun vauvakuumeisen (yhtä kuumeisen kuin sinäkin) kanssa? Jos suhde toimii vuoden, niin vauvaa yrittämään vaan. Turha sitä on pitkittää kymmeneen vuoteen niinkuin olet edellisissä suhteissasi erehtynyt tekemään. Siitä eteenpäin parisuhde kasvattaa perheeseenne kuuluvia ihmisiä aivan eri tavalla, kuin jos olisit itseellinen lapsellinen nainen, jossa et oopisi elämästä todellakaan niin paljoa kuin mitä miehen kanssa lasta kasvattaen. Miehellekin mahdollisuus isyyteen hei!

Kirjoitin varmaan jotenkin huonosti, kun useampi on sanonut, että päätös on ihan minun. Tokihan minä sen tiedän! :-) Mua vaan kiinnostaa tietää erilaisia näkökulmia ja jos jollain on omakohtaista kokemusta yksinhuoltajuudesta. Siksi ajattelin, että Vauva-lehden palsta olis hyvä foorumi tälle keskustelulle..

Olen vakaasti sitä mieltä, että lapsella voi olla huonomminkin, kuin olla isätön. Huono isä kotona tai jonnekin kadonnut hulttio tuskin ovat lapselle paremmat vaihtoehdot, kuin olla yhden rakastavan vanhemman kanssa.

Mulla on turvaverkon suhteen tosiaan oikein hyvä tilanne: iso turvaverkko, joka on täysin sitoutunut auttamaan (tätä lapsettomuusklinikka vaatiikin muuten) ja yksi ainakin miespuolinen, joka antaa lapselle miehen mallin. Olen jo kysynyt veljeäni tähän, joka on juuri itse isäksi tullut, ja hän suostui (oli jopa ylpeä, että pyysin häntä).

Näitä mielipiteitä lukiessani ymmärrän entistä paremmin, että haluaisin lapselleni vain kaikkea hyvää. En että hän joutuisi silmätikuksi ja kiusatuksi siksi, että hänen äitinsä halusi antaa hänelle elämän!

Kiitos pitkästä viestistä 17.

ap

Moni pari eroaa lasten ollessa pieniä ja moni bioisä häipyy eron jälkeen lasten elämästä...Tai sitten pomppii siitä ulos ja sisään miten sattuu (juuri näitä "nähdään kun jaksa, useimmin en jaksa"-tapauksia). Ja tunnen monta ihmistä, niin pientä lasta kuin jo aikuiseksi kasvanutta, joita tämä isän välinpitämättömyys on loukannut, ahdistanut ja jopa traumatisoinut. Kuten joku jo sanoikin, lapsi rakastaa vanhempaansa, vaikka tämä olisi hulttio. Sen sijaan tunnen myös pelkästään yhden vanhemman kasvattamia ihmisiä, jotka eivät pahemmin ole kärsineet perhemuodostaan; enemmän lapsi kärsii läsnäolevasta, mutta vanhemmuuteen kyvyttömästä vanhemmasta, kuin sellaisen poissaolosta, jota ei ole koskaan tuntenut. Eiväthän yksilapsisen perheen lapsetkaan kasva tuntien, että heiltä puuttuu jotain, kun heillä ei sisarusta alunalkaenkaan ole ollut.

Perhemuotoja on niin monta. On yksilapsisia ja monilapsisia, yksivanhempisia ja nykypäivänä jo monivanhempisiakin (uusperheet). Käsittääkseni tutkimusten ja asiantuntijoidenkin mukaan tärkeintä on, että lapsella on kummankin sukupuolen roolimalleja lähellä, sekä ainakin se yksi jaksava ja vanhemmuuteen kykenevä vanhempi ja rakkautta+rajoja tarjoava koti. Toki lapselle on henkisesti tärkeää tuntea perimänsä, ja siksi nykyään onkin tuo laki, joka tarjoaa kasvavalle lapselle tietoa biologisesta isästään tulevaisuudessa.

Vain sinä, ap, voit tehdä päätöksen omalla kohdallasi. Tärkeitä huomioitavia asioita on turvaverkon tarve ja kokemus omista resursseistaan (sillä tokihan vanhemmuus yksin on rankempaa kuin vanhemmuus kaksin...OLETTAEN, että kahden vanhemman perheessä molemmat ovat kyvykkäitä ja halukkaita jakamaan vanhemmuuden; näinkään ei aina ole, ei edes ydinperheissä!)

Toki tulet törmäämään ihmisiin, jotka tuomitsevat päätöksesi, mutta niinhän tulet AINA törmäämään, teit mitä päätöksiä tahansa. Kaikilla ihmisillä ei ole samat arvot, eikä samat mielipiteet. Nykyisessä pohjoismaisessa yhteiskunnassa päätöksesi ja sen tuoma elintapa ja perhemuoto on kuitenkin suhteellsen yleinen ja yleisesti hyväksytty. Perhemalleja tosiaan on nyky-yhteiskunnassa laidasta laitaan...Ei siis tarvitse pelätä, että lapsesi olisi jotenkin poikkeava tai joukon silmätikku yh:n lapsena.

Tsemppiä!

Annetaanhan täällä Suomessa hedelmöityshoitoja lesbopareillekin ja suurin osa hyväksyy ne (ja lapsen isättömyyden 2 äidin perheessä) mukisematta.

Viimeisimmät suhteeni ovat olleet lyhyitä. Ne ovat päättyneet erilaisista syistä: eräs mies, jota kovasti rakastin, ei enää alkuhuuman jälkeen halunnutkaan jatkaa, suhteemme kesti vain reilun vuoden ja loppui kuin seinään. Hän on nyt menossa naimisiin seuraavan tyttöystävänsä kanssa. Seuraava miesystäväni osoittautui maanis-depressiiviseksi. Hän on todella kiva mies, mutta en kestänyt olla hänen sairaanhoitajansa. Suhde oli intensiivinen ja kesti 4kk. Olemme ystäviä nykyään. Seuraava oli myös todella kiva aikuinen mies, joka oli tapaamisemme hetkellä asumuserossa. Hän sanoi, että lastensa tulevaisuuden takia hän ei aiokaan koskaan erota. En halua välttämättä naimisiin, mutta tämä tuntui liian oudolta. Suhde kesti puoli vuotta. Myös tämän kanssa olemme yhtä ystäviä, ja aina aika ajoin hän sanoo, että haluaisi mut takaisin, muttei edelleenkään ole valmis kokonaan eroamaan.

Sen olen elämässäni oppinut, että en enää jää suhteeseen, jossa on jotain vikaa. En myöskään halua suhdetta alkoholistin tai narisistin tai väkivaltaisen kanssa. Vaadinko siis liikaa?

Jospa tietäisinkin mistä voisin löytää kivan vauvakuumeisen miehen, niin tokihan sellaisen haluiaisin! En minä haluaisi yksin lasta, mutta kun sitä miestä ei ole löytynyt. Arvaa vaan kuinka olen miettinyt mikä mussa on vikana, kun en ole siinä onnistunut!

Parisuhteessa ihmisenä kasvaminen olis must aivan ihana tulevaisuudenkuva!! Ja itsekin haluaisin miehelle mahdollisuuden isyyteen, tottakai! Siksi en ole esim hankkiutunut baarista raskaaksi, kun must se olis sekä miestä että lasta kohtaan tosi väärin. Spermapankista alulle pantu lapsi voi ainakin luottaa siihen, että hänen isänsä halusi lapsen maailmaan, vaikkei lastaan opikaan tuntemaan.

t. ap

Onko sulla liian suuret vaatimukset parisuhteen suhteen kun kerta lapsia haluat, niin miksi et heti ala seurustelemaan jonkun vauvakuumeisen (yhtä kuumeisen kuin sinäkin) kanssa? Jos suhde toimii vuoden, niin vauvaa yrittämään vaan. Turha sitä on pitkittää kymmeneen vuoteen niinkuin olet edellisissä suhteissasi erehtynyt tekemään. Siitä eteenpäin parisuhde kasvattaa perheeseenne kuuluvia ihmisiä aivan eri tavalla, kuin jos olisit itseellinen lapsellinen nainen, jossa et oopisi elämästä todellakaan niin paljoa kuin mitä miehen kanssa lasta kasvattaen. Miehellekin mahdollisuus isyyteen hei!

Viimeisimmät suhteeni ovat olleet lyhyitä. Ne ovat päättyneet erilaisista syistä: eräs mies, jota kovasti rakastin, ei enää alkuhuuman jälkeen halunnutkaan jatkaa, suhteemme kesti vain reilun vuoden ja loppui kuin seinään. Hän on nyt menossa naimisiin seuraavan tyttöystävänsä kanssa. Seuraava miesystäväni osoittautui maanis-depressiiviseksi. Hän on todella kiva mies, mutta en kestänyt olla hänen sairaanhoitajansa. Suhde oli intensiivinen ja kesti 4kk. Olemme ystäviä nykyään. Seuraava oli myös todella kiva aikuinen mies, joka oli tapaamisemme hetkellä asumuserossa. Hän sanoi, että lastensa tulevaisuuden takia hän ei aiokaan koskaan erota. En halua välttämättä naimisiin, mutta tämä tuntui liian oudolta. Suhde kesti puoli vuotta. Myös tämän kanssa olemme yhtä ystäviä, ja aina aika ajoin hän sanoo, että haluaisi mut takaisin, muttei edelleenkään ole valmis kokonaan eroamaan.

Sen olen elämässäni oppinut, että en enää jää suhteeseen, jossa on jotain vikaa. En myöskään halua suhdetta alkoholistin tai narisistin tai väkivaltaisen kanssa. Vaadinko siis liikaa?

Jospa tietäisinkin mistä voisin löytää kivan vauvakuumeisen miehen, niin tokihan sellaisen haluiaisin! En minä haluaisi yksin lasta, mutta kun sitä miestä ei ole löytynyt. Arvaa vaan kuinka olen miettinyt mikä mussa on vikana, kun en ole siinä onnistunut!

Parisuhteessa ihmisenä kasvaminen olis must aivan ihana tulevaisuudenkuva!! Ja itsekin haluaisin miehelle mahdollisuuden isyyteen, tottakai! Siksi en ole esim hankkiutunut baarista raskaaksi, kun must se olis sekä miestä että lasta kohtaan tosi väärin. Spermapankista alulle pantu lapsi voi ainakin luottaa siihen, että hänen isänsä halusi lapsen maailmaan, vaikkei lastaan opikaan tuntemaan.

t. ap

Onko sulla liian suuret vaatimukset parisuhteen suhteen kun kerta lapsia haluat, niin miksi et heti ala seurustelemaan jonkun vauvakuumeisen (yhtä kuumeisen kuin sinäkin) kanssa? Jos suhde toimii vuoden, niin vauvaa yrittämään vaan. Turha sitä on pitkittää kymmeneen vuoteen niinkuin olet edellisissä suhteissasi erehtynyt tekemään. Siitä eteenpäin parisuhde kasvattaa perheeseenne kuuluvia ihmisiä aivan eri tavalla, kuin jos olisit itseellinen lapsellinen nainen, jossa et oopisi elämästä todellakaan niin paljoa kuin mitä miehen kanssa lasta kasvattaen. Miehellekin mahdollisuus isyyteen hei!

Ihanaa kun toivotit noin :-) Pitäskö tulla tänne sitten kertomaan, jos onnistun..? ;-)

ap

Tottakai voit tehdä noin. Ja toivottavasti onnistut. Annetaanhan täällä Suomessa hedelmöityshoitoja lesbopareillekin ja suurin osa hyväksyy ne (ja lapsen isättömyyden 2 äidin perheessä) mukisematta.

Vaikutat todella mukavalta ihmiseltä, toivottavasti löydät / saat sen mitä etsit!



Miehen etsimiseen sellaisia vinkkejä, että ainakin nettiin voisit laittaa ilmoituksen. Ja käy myös "sillä silmällä" viihteellä - koskaan ei tiedä mitä helmiä tulee vastaan. Mutta tärkeää on se, että opettelet siirtymään nopeasti eteenpäin, jos ja kun ihmisen persoona ei natsaa tai jos haluatte eri asioita. Myöskin toive lapsesta (pikaisesti) on hyvä esittää aika suhteen alkuvaiheessa - tiedät mitä toinen haluaa ja mihin hän on valmis. Muista taas, että jatkat matkaa nopeasti, jos tarpeenne / halunne ei kohtaa.



Mielestäni voisit hankkia lapsen yksinkin, jos ei sopivaa miestä nyt suht nopeasti löydy. Mutta tietysti parempi vaihtoehto olisi se, että kumppanin löytäisit :-).



Onnea ja voimia!



t. naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka kyllä myöskin allekirjoittaa sen, että pysyvässä (hyvässä) parisuhteessa voi olla vaikea olla, jos ei ole saanut sitä elämisen mallia kotoa. (Itselläni avioerolapsen tausta).

Lapsen saaminen on hienointa, mitä elämässä on saavutettavissa. Ja jos isäkandidaattia ei ole, niin tuossa iässä voi hyvin lähteä urakkaan yksinkin. Erityisesti, jos tukiverkko on auttamassa.



Ja ei ne lapset välttämättä isättöminä kasva. Voihan olla, että löydät miehen vaikkapa 3 vuoden kuluttua. Ja tällöin miehestä voi tulla lapsille aivan mainio isä.



Ja vaikka et löytäisikään, niin isättömiä lapsia kyllä kasvaa Suomessa paljonkin. On eronneita, hylättyjä ja leskeksi jääneitä äitejä, jotka kasvattavat lapsensa täysin ilman miehen tukea. Kyllä niinkin kasvaa ihan yhtä hyviä aikuisia kuin muissakin perheissä, kunhan perusarvot ovat kohdallaan.



GO FOR IT!

Onhan sulla tosi hyvä tilanne saada lapsi elämääsi. Sä varmaan pystyt antamaan sille paljon paremman elämän kuin esimerkiksi moni muu joka raskautuu vaikka vahingosta!



Minun elämäni paras asia on mun lapseni. Olen onnellinen, että minulle on ne suotu. Ilman isää taikka isän kanssa. Ei väliä.

Vajaata 40v kahden lapsen mamma olen ja ikäni isättömänä kasvanut. Oli yhteinen sopimus äitini kanssa ettei minua tunnusta kun oli olemassa toinenkin perhe. Kyllä minusta vaan on ollut ihan mukava olla olemassa ja isipappakin saa olla ihan rauhassa siellä missä on.

Kyllä naisesta on yksinkin moneksi. En muuten ole edes jatkanut yh perinnettä vaan ihan isäntäkin löytyy talosta. :D Älä enää mieti vaan laita toimeksi!

Usein näissä keskusteluissa unohdetaan aina lapsen asema, ajatellaan vain äidin puolesta asioita. Itse kasvoin yksinhuoltajaperheessä (äiti yh alusta asti) ja ei yh-perheessä kasvaminen mitään tavoiteltavaa ole.



Rahaa oli meillä vähemmän käytössä, onhan se luonnollista, että jos on yksi hankkija niin tulot ovat reilusti pienemmät kuin jos olisi kaksi. Tietenkin ap voi olla rikas, mutta kuitenkin tämä taloudellinenkin puoli kannattaa huomioida.



Kun on vain yksi vanhempi niin luonnollisesti vanhemman menetystäkin pelkää enemmän. Jos olisi kaksi niin jos toinen kuolisi niin jäisi sentään yksi vanhempi vielä. Toki molemmat vanhemmat voivat kuolla, mutta kyllä lapsikin tajuaa, että yhden vanhemman kuolema on todennäköisempää kuin että menettää molemmat vanhempansa.



Itse tiedän myös, että äidilläni on ollut erittäin rankkaa yksinhuoltajana, se ei mitään herkkua ole olla yksin vastuussa ja velvollisena lapsista. Äitini oli siis yksinhuoltaja, joka huolsi lapset yksin, ei siis ollut mitään tapaamisia isän kanssa vaan alusta asti oli yh.



Itsekin olen miettinyt monesti miten paljon helpompaa ja turvatumpaa olisi ollut jos olisi ollut molemmat vanhemmat. Se olisi myös helpottanut kasvamista. Jos olisi ollut edes etäisä, jota tavata joskus. Kokonaan isättömän tai äidittömän lapsen osa ei ole helppo varsinkaan jos toisen vanhemman puutteelle ei ole "luonnollista" syytä kuten vanhemman kuolema.



Itse olen myös miettinyt sitä, että voisinko itse hankkia koskaan tietoisesti isätöntä lasta. Pelkkä ajatuskin tästä kauhistuttaa minua. En usko, että tähän ryhtyisin kuin ainoastaan siinä tapauksessa jos pakolla haluaisin lapsen ja tuo olisi ainoa/viimeinen mahdollisuus. Isättömässä lapsuudessa ei mielestäni ole mitään tavoittelemisen tai ylpeyden aihetta, vaikka kovasti monet naistenlehdet yrittävät nostaa näitä tietoisesti isättömiä lapsia hankkineita naisia johonkin sankariasemaan ja ihailun kohteeksi.

"outoja"? miehiä. Tee siis ihmeessä se lapsi mieluummin yksin. Mutta älä mene minnekään spermapankkiin. Menet nyt vain baariin ja katselet sieltä joku kivan näköisen tyypin ja harrastat vain yhden illan jutun ja sen miehen ei tarvitse koskaan tietää-

Tämä sen takia, koska minusta spermapankkiin meneminen olisi vähän huolestuttavaa. Siellä ei voi valita kuka lapsen isä on. Sehän voi olla vaikka minkälainen hullu? Baarissa sentään voit vähän päällepäin valita..

Viimeisimmät suhteeni ovat olleet lyhyitä. Ne ovat päättyneet erilaisista syistä: eräs mies, jota kovasti rakastin, ei enää alkuhuuman jälkeen halunnutkaan jatkaa, suhteemme kesti vain reilun vuoden ja loppui kuin seinään. Hän on nyt menossa naimisiin seuraavan tyttöystävänsä kanssa. Seuraava miesystäväni osoittautui maanis-depressiiviseksi. Hän on todella kiva mies, mutta en kestänyt olla hänen sairaanhoitajansa. Suhde oli intensiivinen ja kesti 4kk. Olemme ystäviä nykyään. Seuraava oli myös todella kiva aikuinen mies, joka oli tapaamisemme hetkellä asumuserossa. Hän sanoi, että lastensa tulevaisuuden takia hän ei aiokaan koskaan erota. En halua välttämättä naimisiin, mutta tämä tuntui liian oudolta. Suhde kesti puoli vuotta. Myös tämän kanssa olemme yhtä ystäviä, ja aina aika ajoin hän sanoo, että haluaisi mut takaisin, muttei edelleenkään ole valmis kokonaan eroamaan.

Sen olen elämässäni oppinut, että en enää jää suhteeseen, jossa on jotain vikaa. En myöskään halua suhdetta alkoholistin tai narisistin tai väkivaltaisen kanssa. Vaadinko siis liikaa?

Jospa tietäisinkin mistä voisin löytää kivan vauvakuumeisen miehen, niin tokihan sellaisen haluiaisin! En minä haluaisi yksin lasta, mutta kun sitä miestä ei ole löytynyt. Arvaa vaan kuinka olen miettinyt mikä mussa on vikana, kun en ole siinä onnistunut!

Parisuhteessa ihmisenä kasvaminen olis must aivan ihana tulevaisuudenkuva!! Ja itsekin haluaisin miehelle mahdollisuuden isyyteen, tottakai! Siksi en ole esim hankkiutunut baarista raskaaksi, kun must se olis sekä miestä että lasta kohtaan tosi väärin. Spermapankista alulle pantu lapsi voi ainakin luottaa siihen, että hänen isänsä halusi lapsen maailmaan, vaikkei lastaan opikaan tuntemaan.

t. ap

Onko sulla liian suuret vaatimukset parisuhteen suhteen kun kerta lapsia haluat, niin miksi et heti ala seurustelemaan jonkun vauvakuumeisen (yhtä kuumeisen kuin sinäkin) kanssa? Jos suhde toimii vuoden, niin vauvaa yrittämään vaan. Turha sitä on pitkittää kymmeneen vuoteen niinkuin olet edellisissä suhteissasi erehtynyt tekemään. Siitä eteenpäin parisuhde kasvattaa perheeseenne kuuluvia ihmisiä aivan eri tavalla, kuin jos olisit itseellinen lapsellinen nainen, jossa et oopisi elämästä todellakaan niin paljoa kuin mitä miehen kanssa lasta kasvattaen. Miehellekin mahdollisuus isyyteen hei!

Ei minunkaan miehestä tukea esim synnytyksessä ollut. Ei se tehnyt yhtään mitään, istui vaan kaukana ja hiljaa. Ei lapsia kannata jättää tekemättä, jos niitä oikeasti haluaa tai voihan sen miehen löytää myöhemminkin. Itselläni on mm sukulaisia jotka eivät enää yli 30v ole saaneet lasta, kun eivät ole aiemmin tehneet, itsellä tosin paljon lapsia.

Just että onhan sillä lapsella oikeus myös isään. Toki on paljon perheitä joissa isä lähtee lätkimään mutta vakaa tarkoitus on alussa kuitenkin ollut että lapsella on sekä isä että äiti. Toisaalta itse olen nyt kolmen lapsen äitinä tajunnut mikä onni nämä lapset ovat enkä kyllä ole sitä mieltä että pitäisi jäädä ilman lapsiakaan jos miestä ei löydy tai mies ei lasta halua. Musta äitiys on niin perustavan laatuinen tarve ainakin itselläni. Tunnen yhden naisen jolla meni näin lapsentekoikä ohi mutta nyt on adoptiolapsen yksinhuoltajaäiti. Ennen lapsia pidin yh-äitejä jonain reppanoina mutta nyt ajattelen asiasta niin että mikä rikkaus että ovat saaneet kuitenkin lapsen/lapsia!

mutta niin se on kaikille, ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta. Ylipäätään on itsekästä haluta lapsi/lapsia. Se, että hankkiiko niitä yksin vai yhdessä on jokaisen ratkaistavissa omien resurssiensa pohjalta. Sinulla resurssit lapsem hankkimiseen tuntuvat olevan kunnossa. Se kannattaa kyllä sopia, että kuka lapsesta huolehtii, jos kuolet äkillisesti.

kuulosti jo siltä että olet päättänyt itse hankkia lapsen, hienoa! älä välitä muiden mielipiteistä. selkeästi olet miettinyt asiaa pitkällä tähtäimellä, olet selvittänyt tukiverkkoasiat, taloutesi on kunnossa ja mielesti tuntuu selkeältä. lähipiirisikin suhtautui asiaan kannustavasti, ne ihmisethän sinut tuntevat parhaiten, ei ihmiset täällä palstalla.

minusta lapsen hankkiminen ei ole itsekästä yksin, onhan monia perheitä joilla on molemmat vanhemmat ja sitten vain toinen haluaa lapsen, tai vain toinen haluaa lapselle sisaruksen tai useampia lapsia. yh-äideissä ei mielestäni ole mitään vikaa (itse olen avioliitossa jo 9 vuotta, meillä on kolme lasta en siis ole yh äiti, mutta kaikki yh-äidit joita tunnen huolehtivat hyvin lapsistaan ja ovat vastuullisia)

siihen sinun kannattaa varautua, että elämä yksin pienen lapsen kanssa voi olla rankkaa, sitä se etenkin on jos lapsi sairastelee paljon tai ei ole terve. lapset ovat ihania mutta niihin on aina sidoksissa. lasta ei voi ikinä verrata mihinkään lemmikkiin tmv. lapsi kiukuttelee, on uhmaa, sairastelee jne... mutta on myös aivan ihana asia. minulle itselleni maailman paras asia!

lapsen kanssa voi matkustaa ihan missä yksinkin, me ollaan aina kuljetettu lapset mukana matkoilla ja harrastuksissa. naatii vaan venymistä ja viitseliäisyyttä vanhemmalta/vanhemmilta.

imetys voi vetää äidin aika lujille, tulee väkisinkin väsymystä mutta toisaalta kun on yksi lapsi niin päivisin voi vauvan päikkäri aikaan nukkua.ja ehdottomasti kannattaa näin tehdä, auttaa pidemmällä tähtäimellä jaksamaan.

jos siis olet henkisesti täysin valmis näin suureen vastuuseen ja takanasi on hyvä tukiverkko, niin miksi ei. onnea päätöksen suhteen!