Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joilla ei ole kavereita eikä ystäviä ollenkaan?
10.08.2024 |
Minä olen yksin, en oikein tule toimeen kenenkään kanssa.
Kommentit (98)
Ei ole kavereita tai ystäviä mullakaan. Olen ihan lapsesta saakka ollut se "kolmas pyörä" ja viimeinen vaihtoehto, jonka seura kelpasi, kun paremmat kaverit oli estyneet.
Pikkuhiljaa olen kuolettanut vähätkin kaverisuhteet, koska en vain enää jaksa sitä, että minuun otetaan yhteyttä vain silloin, kun kukaan muu ei ole saatavilla tai kun tarvitaan palvelusta. Introverttinä pärjään kyllä ilman kavereita ja on mulla puoliso, etten ihan yksin ole.
Nuorempana mietin paljonkin sitä, miksei kukaan tunnu pitävän minusta, enkä saa ystäviä. Enää en jaksa välittää. Syy on todennäköisesti suoraviivainen luonteeni. En ole ilkeä, en lauo ihmisille ikäviä, "rehellisiä" kommentteja -olen hyvinkin korrekti-, mutten osaa pelata sosiaalisia pelejä, en tykkää siitä, että porukasta puuttuvaa haukutaan muiden toimesta, enkä tykkää juoruilusta. Toisin sanoen, mulla on kovin vähän annettavaa keskusteluihin.
Lisäksi olen elämänvalintojen suhteen ollut aina oman tieni kulkija, eikä minulla siten ole paljon yhteistä ikäluokkani enemmistön kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ystäviä. Eikä tule. T: Yksinäisen tien kulkija forever
Vain sukulaisten kanssa olen tekemisessä. Ystävyyssuhteita ei vaan muodostu. On tuttuja töistä, mutta heti kun työkuviot muuttuvat niin kenenkään kanssa ei enää pidetä yhteyttä.
Ja vika on minussa. En vain tiedä mikä tai mitä se on. Osittain johtuu varmasti siitä etten ole kovin avoin tai kestää tosi pitkään ennen kuin juttelen muutakin kuin keveitä aiheita. Mutta olen niissä keveissä aiheissa ihan hyvä joten en ihan tuppisuukaan ole. En myöskään halua liian tiivistä suhdetta, tiedän että osa työkavereista viestittelee toisilleen pitkin päivää ja työpäivän jälkeenkin ja itse en jaksa tuollaista. Mutta vaikka kerran päivään jonkun viestin laittaminen menisi. Näkeminen parin viikon välein tai kerran kuussa.
Ja on vain vaikea löytää ihmisiä, joista aidosti pidän. En jaksa liian minä minä ihmisiä (toisaalta kuka jaksaa) jotka ei kysy toiselta miten hänellä menee tai kääntää minkä tahansa keskusteluaiheen takaisin itseensä. En pidä ihmisistä jotka oikein henkii negatiivisuutta ja näkee kaikessa jotain huonoa tai pahaa ja kaikki ihmissuhteet on tämän vuoksi hirveää draamaa. Joidenkin kanssa juttu ei vaan luista vaikka kuinka yrittäisi, ihmisessä itsessään ei varmasti ole mitään vikaa mutta jotenkin ei vain olla samalla aaltopituudella. Ja työkavereista osa väheksyy lyhyenkin tuttavuuden jälkeen, vaikka olen ammattilainen siinä mitä teen (saan julkista tunnustusta) ja tämän erityisesti haluaisin ymmärtää mistä väheksyntä johtuu.
Ja ne ihmiset kenestä itse pitäisin eivät ole kiinnostuneet kuulumisistani.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kavereita tai ystäviä mullakaan. Olen ihan lapsesta saakka ollut se "kolmas pyörä" ja viimeinen vaihtoehto, jonka seura kelpasi, kun paremmat kaverit oli estyneet.
Pikkuhiljaa olen kuolettanut vähätkin kaverisuhteet, koska en vain enää jaksa sitä, että minuun otetaan yhteyttä vain silloin, kun kukaan muu ei ole saatavilla tai kun tarvitaan palvelusta. Introverttinä pärjään kyllä ilman kavereita ja on mulla puoliso, etten ihan yksin ole.
Nuorempana mietin paljonkin sitä, miksei kukaan tunnu pitävän minusta, enkä saa ystäviä. Enää en jaksa välittää. Syy on todennäköisesti suoraviivainen luonteeni. En ole ilkeä, en lauo ihmisille ikäviä, "rehellisiä" kommentteja -olen hyvinkin korrekti-, mutten osaa pelata sosiaalisia pelejä, en tykkää siitä, että porukasta puuttuvaa haukutaan muiden toimesta, enkä tykkää juoruilusta. Toisin sanoen, mulla on kovin vähän annettavaa keskusteluihin.
Lisäksi olen elämä
Oho ihan samat fiilikset!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 40v sinkkumies ja asunut maaseudulla koko ikäni. Samalla kylällä ei ollut koskaan ikätovereita. Kohtasin muita lapsia vasta mennessäni kouluun.
Ala-asteella oli kaksi kaveria. Tiet erosivat sitten yläasteelle mennessä. Sen jälkeen en ole pystynyt muodostamaan kaverisuhteita enkä ole myöskään koskaan seurustellut naisen kanssa.
En osaa keskustella ja on hyvin vähän ihmisiä, keiden kanssa oikeasti viihdyn. Olen todennut että suurin osa ihmisistä on nykyään kus1päitä. Ihan oikeasti.
Viihdyn yksin, mutta viikonloppuisin yksinäisyys välillä ahdistaa, kun on töistä vapaata.
Haluaisin löytää naisen parisuhteeseen mutta tuntuu olevan mahdottomuus. Naiset eivät halua epäsosiaalista ja hiljaista miestä. .
Kuulostaa siltä ettei sinulla ole ollut mahdollisuuksia maaseudulla normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja kehitykseen. Olen itsekin maaseudulta kotoisin, mutta muutin isompaan kaupunkiin jo nuorena ja pikkuhiljaa opin olla erilaisten ihmisten kanssa.
Eivät ihmiset kusipäitä ole todellakaan kuin pieni osa. Kotikylillä tosin ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa haluaisin olla missään tekemisissä. Monilla on sosiaalisia ja mielenterveydellisiä haasteita.
Jos olisin jäänyt maalle 40-vuotiaaksi asti, tilanteeni olisi varmaan sama kuin sinulla. Omia lapsiani en todellakaan maaseudulla kasvata, ja heillä onkin ihan mukavasti ystäviä ja valinnan varaa seuransa suhteen. Niin moni asia on kiinni kasvuympäristöstä.
Vierailija kirjoitti:
Olen 40v sinkkumies ja asunut maaseudulla koko ikäni. Samalla kylällä ei ollut koskaan ikätovereita. Kohtasin muita lapsia vasta mennessäni kouluun.
Ala-asteella oli kaksi kaveria. Tiet erosivat sitten yläasteelle mennessä. Sen jälkeen en ole pystynyt muodostamaan kaverisuhteita enkä ole myöskään koskaan seurustellut naisen kanssa.
En osaa keskustella ja on hyvin vähän ihmisiä, keiden kanssa oikeasti viihdyn. Olen todennut että suurin osa ihmisistä on nykyään kus1päitä. Ihan oikeasti.
Viihdyn yksin, mutta viikonloppuisin yksinäisyys välillä ahdistaa, kun on töistä vapaata.
Haluaisin löytää naisen parisuhteeseen mutta tuntuu olevan mahdottomuus. Naiset eivät halua epäsosiaalista ja hiljaista miestä. .
Kirjoituksestasi päätellen osaat keskustella keskivertoa huomattavasti paremmin, mutta sanat ei taida tulla ulos suusta. Introvertit on tutkimusten mukaan sosiaalisesti lahjakkaampia kuin ekstrovertit ja varmaati myös näin sinullakin. Vaadit itseltäsi liikaa. Suurin osa naisista omaa kumppanin joka osaa juuri ilmoittaa menevänsä vessaan ja kommunikoi puolikkaan sanan lauseilla tai telepatialla, sen lisäksi että ovat ihmisinä vastenmielisiä ja toksisia. Tärkeintä on miten itse näet itsesi ja silloin myös muut näkee saman sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollut kavereita siitä lähtien kun menin yläasteen kahdeksannelle. Kiusaajia sen sijaan on riittänyt aikuisikään asti. Nyt en luota kehenkään.
Myös naapurit salakuuntelevat minua ja nauravat. Voiko olla näin karmea kohtalo.
Et oo tosissasi, tuo on jonkin tapa kiusaajan laukomaa paskaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mullakaan. Sinänsä outoa että olen seurallinen ja juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Tykkään olla porukassa tai epämuodollisesti jonkun kanssa. Mutta jos pitää lähteä kahdestaan jonkun kanssa johonkin niin koen epämiellyttäväksi, kiusalliseksi. En osaa selittää.
Tämä minullakin. Mulla on aina jarrut päällä jos on liikaa läheisyyttä, vaikka tavallaan sitä ystävyydestä vähän kaipaisinkin
Välttelevä kiintymyssuhde. Ihan klassikko Suomessa.
Minullakin on tuota välillä ja se johtuu ujoudesta. Porukassa huomio jakautuu useamman ihmisen kesken ja yleensä on aina joku, joka keksii puhuttavaa, niin siinä on jotenkin vähemmän paineita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 50+
Ei ole kavereita. Ei ole ystäviä. On työkavereita, joiden kanssa ainoa yhteys on töissä.
En ole yksinäinen. Olen tyytyväinen. En kaipaa kavereita tai ystäviä.
Lähin perhe on ja se riittää mulle. En myöskään ole läheisriippuvainen eli perhe saa mennä omissa riennoissa, ei ole multa pois. Nähdään kun nähdään. Mulla on halutessa päivät täynnä touhua tai sitten voin olla möllöttää omissa oloissani. Näin olen valinnut.
Eio ole kavereita eikä ystäviä ja asia on siten aivan toivotulla mallilla. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta en millään tasolla tarvitse näitä mihinkään. Vietän laatuaikaa itseni kanssa.
Olen koko ikäni ollut lähes kaikessa tavanomaisessa näppärämpi kuin tuttuni, johtuen ehkä siitä, että kiinnostukseni asioihin on pohjaton ja olen laajojen opintojeni lisäksi opetellut hyvin paljon asioita ja taitoja autonkorjauksesta ohjelmointiin. Minusta ei ilmeisesti tämän vuoksi pidetä, mikä on aivan erinomainen juttu, pysyvät loitolla ihan itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minut on yritetty yhyttää yhteen nepalilaisen, intialaisten ja afrikkalaisten kanssa enkä menneisyyden kokemuksista johtuen tahdo olla heidän kanssaan tekemisissä. Ennemmin olen siis yksin.
Syökää enemmän kasviksia niin asiat järjestyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollut ystäviä vuosiin. Nuorempana olin todella, todella sosiaalinen. Aina oli jotain bileitä tai harrastuksia tai muuten vaan ajanviettoa kavereiden kanssa. Mutta sitten masennuin ja lopetin yhteydenpidon kaikkiin. Sinä aikana tajusin myös, että monet kavereistani olivat aiheuttaneet käytöksellään tosi paljon itsetunto-ongelmia ja muita, ja että itse asiassa en ollut koskaan aidosti nauttinut elämästi näiden ihmisten kanssa. Ei tietenkään koske kaikkia, joitain kavereita kaipaan paljonkin ja toivon heille elämässä pelkkää hyvää, mutta eivät hekään osanneet olla tukena masennuksen läpi. Ja ei, mitään päihdejuttuja minulla ei ole koskaan ollut, olin vaan rikki henkisesti vaikka työelämässä ja opinnoissa olin jotenkin kiinni. Mutta niin, siinä oli sitten aikaa pohdiskella asioita ja huomata, että laadukkaita ystävyyssuhteita on todella vaikea löytää. En tiedä onko se kulttuurinen juttu Suomessa, että ihmiset osaa olla todellisia kusipäi
Tässä viestissä (nro 34) on paljon erittäin hyviä huomioita. Jos kasvuympäristö ei ole tukenut sosiaalisten taitojen saati itsetuntemuksen kehittymistä ja siihen päälle on kehittynyt lisäksi mielenterveys- tai itsetunto-ongelmia, on suuri riski ajautua seuraan, joka vain pahentaa tilannetta entisestään. Olen käynyt itse samantyyppisiä asioita läpi ja nähnyt jälkeenpäin, että iso osa menneistä ystävyyssuhteistani perustui sille, että minä olin se huonompi, ressukampi, holhottavampi. Tavallaan kiehtova ihminen mutta kuitenkin sellainen, joka olisi pitänyt saada jotenkin saada mahtumaan "normaalin naisen" muottiin. Toisaalta ajauduin itse ystävystymään säälistä joidenkin ihmisten kanssa ja sen ääneen tunnustaminen hävettää vieläkin. Se vaikuttaa olevan yllättävän normalisoitua, että ystävyyssuhteissa toisen kuuluu olla vahva ja noheva, ja toisen pitää esittää sitä reppanaroolia. Luultavasti heijastaa laajempaa kuviota, jossa rikkinäiset ihmiset eivät osaa suhtautua muihin vertaisinaan vaan hakevat heistä kompensaatiota omille heikkouksilleen, altavastaajaa jonka rinnalla voivat loistaa tai äitihahmoa/isähahmoa/terapeuttia.
Allekirjoitan viestistä 34 myös sen, että mitä terveempi ja sinut itsensä kanssa on, sitä helpompaa on tunnistaa terveet ja tasapainoiset ihmiset ja vetää heitä puoleensa. Usein se vaatii perusteellista itsetutkiskelua ja oman itsen kyseenalaistamista pohjamutia myöten. Vaikka aina sanotaan, että tarvitsemme toisia ihmisiä peiliksemme, on joskus paikallaan vetäytyä ihmissuhteista lähes kokonaan ja oikeasti panostaa itsetuntemuksen kehittämiseen. Epäterveet ja vääristyneet ihmissuhteet peilaavat meille vääristynyttä kuvaa itsestämme emmekä sen vuoksi voi koskaan tervehtyä, jos jäämme näihin suhteisiin.
Mulla oli lapsena ja nuorena kavereita, jopa ystäviä. Olin jotenkin vähän hömelö lapsi. Fyysisesti arka ja kömpelö, enkä ihan pysynyt muiden perässä. Kiltti ja rauhallinen, enkä tainnut aina edes tajuta tulleeni kiusatuksi. Muistan, että pahoitin usein mieleni, jotkut näistä tilanteista on jopa jäänyt mieleen, mutta en sillon jotenkin tajunnut, mistä on kyse.
Samanlainen porukan heikoimman tökkiminen jatkui yläasteellakin. Olin siis aina osa jotain porukkaa, mutta aina myös se, jolle ivailtiin, että etkö tajuu, etkö osaa. Silloin jo ymmärsin mistä on kyse, mutta mun vahvuus oli etten oikeastaan välittänyt. En koskaan ole tuntenut tarvetta väkisin miellyttää ketään, että olisin pidetty. Viihdyin kotona omissa oloissani, mulla oli omat juttuni ja rikas oma maailmani. Enkä ollut edes tyhmä, koulumenestykseltäni porukan fiksuin.
Sama toistui opiskellessakin ja myös joillakin työpaikoilla. Toki se aikuisena ei ole ollut enää yhtä suoraviivaista kiusaamista kuin lapsena ja nuorena, mutta kyllähän sen tunnistan silti.
Aikuisuutta lukuun ottamatta mulla on ollut jokaisessa elämänvaiheessa myös ystäviä, mutta en ole osannut pitää niistä ystävistä kiinni. Kai se on jotain sitä, että en tunne riippuvuutta muihin ihmisiin. Kun on tullut muuttoja opiskelujen, työn ym. perään, niin nuo ystävyydet ovat hiipuneet, ellei se toinen osapuoli ole aktiivinen. En tee sitä ilkeyttäni tai välinpitämättömyyttäni. Mulla kyllä säilyy tunneside heihin kaikkiin, mutta en tunne tarvetta tavata. Viestillä on mukava kysyä kuulumisia, mutta siihenkin mulle riittää kerran vuodessa.
Nuo kaikki eri elämänvaiheiden ulkopuolisuuden kokemukset ja ivailut ovat jättäneet jälkensä, enkä tavallaan edes uskalla hakea ystäviä. Ystävyyssuhteet tuntuu liian monimutkaisilta ja vaivalloisilta. Toisaalta tuntuu, että olen ihan pihalla kaikista "naisten jutuista", mun on tosi vaikea samaistua tai löytää mitään syvempää kiinnostusta muihin. Työkaveruus riittää, suhteet muuttuu liian mutkikkaiksi jos siihen sekoitetaan vapaa-aikakin. Välillä jo ihmissuhteet työpaikoilla on liian mutkikkaita minulle, koska en jaksa ja osaa pelata sosiaalisia pelejä. Työpaikoilla seuraa syrjintää aina siitä, jos ei lähde kuppikuntiin mukaan. Suurin osa naisista ei voi sietää puolueettomuutta.
Oma puolisonikaan ei varsinaisesti ole ystäväni. Meillä on jonkinlainen "järkiliitto". On meillä ollut kivaa yhdessä, mutta nykyään aika pitkälti ollaan enemmän saman tiimin jäseniä. Saa nähdä, miksi tämä muuttuu, kun ollaan taas kaksin.
Kaipaan kyllä silti kaikesta huolimatta pientä kaveriporukkaa. Sellaisessa voisin olla itselleni sopivasti "etäinen". Mieluiten jonkun yhteisen mielenkiinnonkohteen ympärille rakentunutta porukkaa, joiden kanssa voisi tavata silloin tällöin ja tehdä pieniä reissuja.
Tampereella 22.8. Yhdessä Yksinäisyyttä Vastaan -tapahtuma
Olen 40v sinkkumies ja asunut maaseudulla koko ikäni. Samalla kylällä ei ollut koskaan ikätovereita. Kohtasin muita lapsia vasta mennessäni kouluun.
Ala-asteella oli kaksi kaveria. Tiet erosivat sitten yläasteelle mennessä. Sen jälkeen en ole pystynyt muodostamaan kaverisuhteita enkä ole myöskään koskaan seurustellut naisen kanssa.
En osaa keskustella ja on hyvin vähän ihmisiä, keiden kanssa oikeasti viihdyn. Olen todennut että suurin osa ihmisistä on nykyään kus1päitä. Ihan oikeasti.
Viihdyn yksin, mutta viikonloppuisin yksinäisyys välillä ahdistaa, kun on töistä vapaata.
Haluaisin löytää naisen parisuhteeseen mutta tuntuu olevan mahdottomuus. Naiset eivät halua epäsosiaalista ja hiljaista miestä. .