Onko täällä muita joilla ei ole kavereita eikä ystäviä ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuushäiriö ja psykoottisuus. En ole ihmisten suosiossa.

Sama minulla.

Täällä yksi. Ei mt ongelmia, ei alkoholiongelmaa, ei huumeongelmia. Ihan tavallinen mies

Olen jättänyt elämästäni ihmiset jotka eivät suhtaudu minuun tasavertaisesti vaan pitävät jotenkin ressukkana ja laukovat mitä omituisempia kommentteja minua säälitellessään jne. Näin ollen olen tekemisissä oman lapsen lisäksi ainoastaan työkavereiden kanssa, kumma juttu että työpaikalla olen arvostettu ja minulta usein kysytään ohjeita ja näkemykseeni luotetaan. Ja sitten omat "kaverit" tulleet silittelemään päätä että voi voi sun kanssas jne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut kavereita siitä lähtien kun menin yläasteen kahdeksannelle. Kiusaajia sen sijaan on riittänyt aikuisikään asti. Nyt en luota kehenkään. 

Myös naapurit salakuuntelevat minua ja nauravat. Voiko olla näin karmea kohtalo.

Onneksi minä en ole luulotautinen tai kiusaaja. 

Ihan yksin minäkin. Muutama tuttu tosin ja yksi lähisukulainen. Mutta ei koskaan esim. kyläilyä kumpaankaan suuntaan. Ei ketään, kenen kanssa jakaa murheita ja iloja.

Olen ollut koko ikäni yksinäinen.  En vaan osaa kaveroitua, tarvitsen tutustumiseen tosi pitkän ajan, ja sitten se kaverikokelas onkin jo tipotiessään.

En osaa mennä yksin mihinkään porukkaan, kaikki sen suuntaiset yritykset elämäni aikana ovat epäonnistuneet. Minulla on aina pelko, että en olekaan sellainen mitä minun odotetaan olevan ja sitten minuun petytään.

Täytyisi olla sellaisia ihan vaan yksinäisille tarkoitettuja festareita, markkinoita, konsertteja, taidenäyttelyjä, mitä vaan tapahtumia, mihin ei saisi tulla kenenkään kanssa. Mutta kun menet minne hyvänsä ja katsot ympärillesi, niin jokainen on jonkun kanssa, on pariskuntia, perheitä, kaveriporukoita ym. Ja silloin tunnen olevani entistäkin yksinäisempi.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni yksinäinen.  En vaan osaa kaveroitua, tarvitsen tutustumiseen tosi pitkän ajan, ja sitten se kaverikokelas onkin jo tipotiessään.

En osaa mennä yksin mihinkään porukkaan, kaikki sen suuntaiset yritykset elämäni aikana ovat epäonnistuneet. Minulla on aina pelko, että en olekaan sellainen mitä minun odotetaan olevan ja sitten minuun petytään.

Täytyisi olla sellaisia ihan vaan yksinäisille tarkoitettuja festareita, markkinoita, konsertteja, taidenäyttelyjä, mitä vaan tapahtumia, mihin ei saisi tulla kenenkään kanssa. Mutta kun menet minne hyvänsä ja katsot ympärillesi, niin jokainen on jonkun kanssa, on pariskuntia, perheitä, kaveriporukoita ym. Ja silloin tunnen olevani entistäkin yksinäisempi.

Ostin juuri junaliput kuukauden päähän yhteen etelä-suomalaiseen kaupunkiin. Tuskin reissulla tulee kenenkään kanssa juteltua mutta ainakin menen jonnekin. On muutakin tekemistä/näkemistä kuin oma koti kuten tänä lauantaina...

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mullakaan. Ainoa kaveri suuttui ja lähti. Oltiin kämppiksiä, mutta olen kuulemma sekopää.

Kämppiksensä olo koettelee mitä tahansa ystävyyttä. Itse olen huomannut että yhdessä reissaaminen on joillekin ihmisille todella stressaavaa, jota sitten puretaan matkakumppaneihin. Kolmen ystävän kanssa yhteydenpito on jäänyt omalta puolestani yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen. Kaikissa tapauksissa parin päivän matkan jälkeen ollaan alettu keksiä yhteisiä kirjoittamattomia sääntöjä, joita olisi pitänyt noudattaa. Tai miten pitäisi pukeutua ja että ystävällisesti puhutaan vain ystävien hyväksymälle miehille. Eräällä matkalla saimme hämärän tyypin peräämme seuraamaan ja kaverini mielestä syy oli yksin minun koska olin ottanut päiväkävelylle mukaan käsilaukun (kyseessä suurkaupunki Pohjoismaissa).

lyhyesti sanoen, moni ihminen muuttuu matkalla aivan toiseksi ihmiseksi. 

Näin kunnollisena ja hyvänä sofistikoituneena miehenä ei muutakaan vaihtoehtoa ole kun olla yksin. Ryyppääminen, festareilla käynti, örveltäminen, kännijoraaminen sun muu rahvaan ja junttien roskaviihde ei kiinnosta.

Ala-aste ikäisenä oli muutama kaveri, yläasteella yksi, muut kaikkosivat kun koko yläasteen olin koulukiusattu. Amiksessa sain pari kaveria, valmistumisen jälkeen tiemme kuitenkin erkanivat. Siitä 16v aikaa, eikä sen jälkeen ole ystäviä ollut. Onneksi on kuitenkin mies ja meidän 2 lasta, eli en ihan yksin ole kuitenkaan. Olen aina ollut vähän syrjäänvetäytyvä introvertti, mutta toisinaan silti kaipaan että olisi myös perheen ulkopuolella seuraa.. tuntuu vain todella vaikealta ystävystyä näin 36v, tuntuu että kaikilla on jo ne valmiit kaveriporukat ja turha yrittää tunkea mukaan. Töissäkin välillä tuntuu pahalta, kun työkaverit kertovat miten mökkeilivät kavereiden kanssa viikonloppuna tms..  :(

Vierailija kirjoitti:

Minä. Uskon sen johtuvan siitä, että olen luultavasti älykkäämpi, kuin 99% ihmisistä, olen myös määrätietoinen ja valmis tekemään asioiden eteen mitä vain, sen vuoksi en ole monenkaan suosiossa.

Keep on dreaming.

Mulla oli peruskoulussa ystävä, mutta hän halusi "paremman perheen" jälkeläisen seuraan ja jäin kuin nalli kalliolle.

Lukiossa sain uuden ystävän, mutta hän lopetti yhteydenpidon kun menimme eri kouluihin jatko-opintoihin. Aikani soittelin, mutta jos ei vastata niin antaa olla.

Yliopistossa luulin saaneeni ystävän, mutta ilmeisesti olin vain hyödyllinen apina joka lainaa luentomuistiinpanojaan ja kirjojen referaatteja. 

Työelämässä kuljin työporukan mukana perjantaisin oluelle, siinä kaikki. 

Nyt eläkeiässä olen yksinäinen ja vaikka kaipaisinkin seuraa, niin pärjään yksinkin. Itsetunto on niin miinuksella, että en mene porukoihin mukaan, enkä osaa juyella ihmisten kanssa. 

Ei ole kavereita, eikä ystäviä. Olen liian ujo. 

Ei ole ollut ystäviä vuosiin. Nuorempana olin todella, todella sosiaalinen. Aina oli jotain bileitä tai harrastuksia tai muuten vaan ajanviettoa kavereiden kanssa. Mutta sitten masennuin ja lopetin yhteydenpidon kaikkiin. Sinä aikana tajusin myös, että monet kavereistani olivat aiheuttaneet käytöksellään tosi paljon itsetunto-ongelmia ja muita, ja että itse asiassa en ollut koskaan aidosti nauttinut elämästi näiden ihmisten kanssa. Ei tietenkään koske kaikkia, joitain kavereita kaipaan paljonkin ja toivon heille elämässä pelkkää hyvää, mutta eivät hekään osanneet olla tukena masennuksen läpi. Ja ei, mitään päihdejuttuja minulla ei ole koskaan ollut, olin vaan rikki henkisesti vaikka työelämässä ja opinnoissa olin jotenkin kiinni. Mutta niin, siinä oli sitten aikaa pohdiskella asioita ja huomata, että laadukkaita ystävyyssuhteita on todella vaikea löytää. En tiedä onko se kulttuurinen juttu Suomessa, että ihmiset osaa olla todellisia kusipäitä toisiaan kohtaan ja siitä ei ikinä saa puhua, ei pyydetä anteeksi ja kaikki pitäisi hyväksyä, koska muuten ystävyyssuhde katkeaa, vai liittyikö se vaan näihin tiettyihin ihmisiin, mutta näin se oli. Minusta myös alettiin juoruilemaan ja levittämään ihan päättömiä juttuja kun pistin väli poikki näiden ihmisten kanssa, eli ihan oikean valinnan tein, kun en yrittänyt korjata heidän kanssaan mitään.

Mutta nyt ulkomailla olen alkanut tutustumaan taas ihmisiin ja se on paljon helpompaa. Ensinäkin olen huolellisempi siinä, millaista käytöstä ja mitä arvoja hyväksyn ihmisiltä, ja toisaalta tunnen itseni paremmin ja olen terveempi, eli tarjoan myös itse laadukkaampaa seuraa terveille ihmisille. Se oli varmasti nuorempana ongelma, että ystävystyin ihmisten kanssa, jotka tykkäsivät siitä, että olin vähän rikki aina ja kotona asiat huonosti, niin saivat tuntea ylemmyydentunnetta, mutta sellaisessa ympäristössä ei ollut varaa kasvaa, koska heti tuli lytätyksi jos oli uusi harrastus tai mitä vaan. En oppinut sosiaalisia taitoja kotoa, eli niitä on toden teolla joutunut hiomaan, samoin tunteiden säätelyä ja myös ihan fyysisestä terveydestä huolehtimista. Nyt kun ne kaikki asiat on omalla tolalla ja koen olevani aidommin oma itseni, minua lähestyy terveemmät ja mukavammat ihmiset, ja itsekin hakeudun ihan uudenlaisiin tilanteisiin ja porukoihin kuin nuorempana. 

Ei kaikki ihmiset ole kamalia, mutta kamalilla ihmisillä on tapana pitää itseään normaaleina ja itse asiassa täydellisina esimerkillisinä olentoina, ja sitten saavat sinutkin uskomaan siihen. Se johtaa sitten tilanteeseen, jossa kuvittelet kaikkien olevan samanlaisia mulkeroita kuin ne, joista sinulla on huonoja kokemuksia. On tärkeää tajuta, että ihmisen käytös kertoo hänestä itsestään eikä se ole mikään yleinen totuus kaikista muista. Kaikki ne positiiviset asiat, joita näet itsessäsi löytyy myös muista, ja toisaalta muut on ihan yhtä epätäydellisiä kuin me itse. Ihmiset aidosti on keskenään tosi erilaisia ja sinulla on oikeus valita minne kuulut ja mitä hyväksyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, vakavia mt ongelmia. Kaikki ovat suuttuneet.

Kuulostat exältäni. 

Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.

Ei ole mullakaan. Sinänsä outoa että olen seurallinen ja juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Tykkään olla porukassa tai epämuodollisesti jonkun kanssa. Mutta jos pitää lähteä kahdestaan jonkun kanssa johonkin niin koen epämiellyttäväksi, kiusalliseksi. En osaa selittää. 

Itsellänikään ei ole yhtään ystävää, yksi kaveri tosin on joka itse luokittelee itsensä minun ystäväkseni mutta se ei ole molemminpuolista. Eli en pidä häntä ystävänäni. 

Ajattelen, että ystävyyden pitäisi olla ennen kaikkea tunneasia ja sydämen asia, aitoa läheisyyttä ja yhteyttä. Tätä minulla ei ole kenenkään ihmisen kanssa tällä hetkellä. Muutaman kerran olen siitä saanut maistiaisia muiden ihmisten avulla, mutta heistä ei ole tullut ystäviäni syystä tai toisesta. Ajattelen, että ihmisen pitää kyetä aitoon yhteyteen ja läheisyyteen jotta hän oikeasti voi olla ystävä jollekulle.

Haluaisin kyllä oikeita ystäviä elämääni, mutta itsetuntoni on liian huono että vetäisin puoleeni terveitä ihmissuhteita. Ihmiset jotenkin alitajuisesti karttavat seuraani, uskon että he jollain tasolla vaistoavat onnellisuuden puutteeni vaikka esitänkin normaalia ihmistä. 

Vierailija kirjoitti:

Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.

Jos noin surettaa niin ryhdy toki ystäväksi jollekin ketjun yksinäisistä. Muuten itkusi ei hyödytä ketään. 

Vierailija kirjoitti:

Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.

Paljon on vapaaehtoisjärjestöjä, joissa voit auttaa ihmisiä. Empatia on hyvä juttu, mutta eipä se auta mitään jos ei sitä käytä mihinkään konkreettiseen ja hyödylliseen. Sääli taas on vaan keino tuntea itsensä muita paremmaksi ja siirtää omat surunsa tavallaan toiselle, että ei joutuisi kokemaan niitä omia vaikeita tunteitaan omassa elämässään, vaan voi edes kokea että noh, on asiani edes paremmin kuin tuolla. Se on toksista.