Onko täällä muita joilla ei ole kavereita eikä ystäviä ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Ei mt ongelmia, ei alkoholiongelmaa, ei huumeongelmia. Ihan tavallinen mies

Sama sillä erotuksella, että olen nainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.

Paljon on vapaaehtoisjärjestöjä, joissa voit auttaa ihmisiä. Empatia on hyvä juttu, mutta eipä se auta mitään jos ei sitä käytä mihinkään konkreettiseen ja hyödylliseen. Sääli taas on vaan keino tuntea itsensä muita paremmaksi ja siirtää omat surunsa tavallaan toiselle, että ei joutuisi kokemaan niitä omia vaikeita tunteitaan omassa elämässään, vaan voi edes kokea että noh, on asiani edes paremmin kuin tuolla. Se on toksista.

Just näin. Jos ko kirjoittajalta palaisi vaikka talo, niin tuskin häntä auttaisi, jos ihmiset tulisi ilmoittamaan, että "onpa sulla surullinen elämä, itkettää" ja menisivät sitten iloisena omaan kotiinsa. 

Monilla ei ole ystäviä, vaikka on ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa. Monet tuntee olonsa yksinäisiksi vaikka ovat muiden seurassa, koska eivät ole löytäneet ihmisiä, jotka oikeasti näkevät ja hyväksyvät sellaisena kuin on. 

Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti  sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämmentyineitä. 

Mulla lähinnä netissä kaverit. Mulla nepsyjä, krooniset sairaudet, joten useimmat ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä heistä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti  sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämmentyineitä. 

Siis uhondin tuon alusta että se toinen oli vähän aikaa siinä samassa pöydässä, hän lähti ensin pois, tuli vähän ristiriitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt elämästäni ihmiset jotka eivät suhtaudu minuun tasavertaisesti vaan pitävät jotenkin ressukkana ja laukovat mitä omituisempia kommentteja minua säälitellessään jne. Näin ollen olen tekemisissä oman lapsen lisäksi ainoastaan työkavereiden kanssa, kumma juttu että työpaikalla olen arvostettu ja minulta usein kysytään ohjeita ja näkemykseeni luotetaan. Ja sitten omat "kaverit" tulleet silittelemään päätä että voi voi sun kanssas jne...

Sama. Pitkään luulinkin, että olen jotenkin kummallinen ja vaikea reppana tapaus kunnes pääsin näkemään piirieni ulkopuolelle missä ihmiset ei käsikirjoita minulle keksimiään persoonia joiden mukaan he odottaa minun elävän.

Minä. Oon introvertti ja kovin ujo. Vaikutan aluksi tylsältä koska en keksi puhuttavaa koska jännitän. Tähänkin voi kulua vuosia, riippuen vastapelurista. Jos ollaan samalla aaltopituudella niin pälpätän vapaammin ja osaan näyttää hauskaa puoltani. 

Toisaalta en jaksa seurustella ja nautin yksinolosta. Arki ja työ vie ihan tarpeeksi voimia. 

Vierailija kirjoitti:

Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti  sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämmentyineitä. 

Tossa oli vähän se ongelma mikä yleensäkin, että ihmiset haluaisi päästä niiden piireihin joilla on jo ystäviä, eikä tutustua toiseen yhtä yksinäiseen. Olisitte voineet tutustua tuon toisen yksinäisen kanssa toisiinne, eikä niinkään odotella että ne valmiit porukat vetää mukaansa, mutta tutustumishalun pitäisi olla tietysti molemminpuolista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mullakaan. Ainoa kaveri suuttui ja lähti. Oltiin kämppiksiä, mutta olen kuulemma sekopää.

Kämppiksensä olo koettelee mitä tahansa ystävyyttä. Itse olen huomannut että yhdessä reissaaminen on joillekin ihmisille todella stressaavaa, jota sitten puretaan matkakumppaneihin. Kolmen ystävän kanssa yhteydenpito on jäänyt omalta puolestani yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen. Kaikissa tapauksissa parin päivän matkan jälkeen ollaan alettu keksiä yhteisiä kirjoittamattomia sääntöjä, joita olisi pitänyt noudattaa. Tai miten pitäisi pukeutua ja että ystävällisesti puhutaan vain ystävien hyväksymälle miehille. Eräällä matkalla saimme hämärän tyypin peräämme seuraamaan ja kaverini mielestä syy oli yksin minun koska olin ottanut päiväkävelylle mukaan käsilaukun (kyseessä suurkaupunki Pohjoismaissa).

lyhyesti sanoen, moni ihminen muuttuu matkalla aivan toiseksi

Olen kieltäytynyt kavereiden ehdotuksesta alkaa kämppikseksi koska arvasin että tulisi riitoja. Olen mm.iltavirkku ja kysyjät olleet aamuvirkkuja. Mutta koska kieltäydyin ottivat ehkä nokkiinsa ja nykyään ei muutenkaan olla tekemisissä. Niin tai näin, aina noin

Ei ole ja oikeastaan en enää näin vanhemmalla iällä ihmettele asiaa. Minussa on paljon vikoja ja olen ansainnut että minua saa kohdella huonosti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti  sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämme

Eikö noissa tilaisuuksissa ole ohjaajaa? Ehdottomasti pitäisi olla! Tuossakin tilanteessa se ohjaaja olisi voinut tulla juttelemaan teidän pöytään. Tilanne olisi rentoutunut ja sen jälkeen teillä olisi ollut kaksinkin juteltavaa. 

Minulla ei ole ollut 40 vuoteen yhtään kaveria tai ystävää. N60+

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut 40 vuoteen yhtään kaveria tai ystävää. N60+

Hävisin. Mulla vasta 30v yksinäisyyttä. Vituttaa silti. 

Täälläkin yksi yksinäinen.. lapsia on,ja naisystäväkin,mutta silti....jokin puuttuu..

Vierailija kirjoitti:

Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti  sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämmentyineitä. 

Olipa ikävä kokemus. Toisaalta voi olla hyvä muistaa, että tuollaisissa tapahtumissa ehkä kaikilla muillakin on hankaluuksia ihmissuhdetaitojen kanssa, voi olla syrjäytymistä, mielenterveysongelmia, autismia, mitä vaan, eli voi olla että kaikkia jännittää moikata ihmisiä. Ei siis mitenkään mitätöi sinun tunnekokemustasi, vaan ehkä muistuttaa, että jossain toisessa tilanteessa toisten kanssa asiat ei olisi ehkä mennyt noin.

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin yksi yksinäinen.. lapsia on,ja naisystäväkin,mutta silti....jokin puuttuu..

Mitä se jokin olisi? Millaista ystävyyttä etsisit elämääsi? Olisiko joku harrastus jota kautta voisi tutustua? Ilmaisia tai halpojakin löytyy, tai jos on rahaa niin toki voi maksaakin. Käsittääkseni miesten ystävyyssuhteet usein perustuu juuri siihen yhdessä tekemiseen, jonka kautta sitten voi alkaa muutenkin keskustelut ja näin.

Minulla käy viran puolesta  avustaja.

Ei oo kavereita. Tykkään. Kaverisuhteet on yliarvostetuja ja liian monimutkaisia. Teen ihmmissuhdetyötä ja kuormitun eniten työkavereista. Oma perhe on, onneksi olen nuorempana löytänyt samanhenkisen puolison. En ole ikinä kokenut itseäni yksinäiseksi. 

Paras ystäväni kuoli neljä vuotta sitten. Hänen kanssaan juttelumme pysyivät meidän välisinä. Ei tarvinnut pelätä, että hän kertoisi mitään eteenpäin. Sama tietysti omalta puoleltani. Kaipaan häntä todella!

Tuttavani, jonka kanssa olin tekemisissä kärsi ilmeisesti jonkinlaista mielenterveyden ongelmaa. Kaikilla ihmisillä oli hänen keksimät uudet nimet. Oli vaikeaa seurata keskustelua kun en tiennyt kenestä milloinkin oli kyse? No, lopulta estin hänet kun en pysynyt kärryillä kenestä puhutaan.

Toinen soitteli silloin kun oli ollut todella vaikeaa. Yritin kuunnella. Kun vuorostani soitin hänelle, ei viitsinyt vastata. Odotin kolmisen viikkoa ja sitten estin hänet.

Sitten vielä eräs. Yritti oikeasti parittaa aviomiestäni tuttavalleen! No, aviomiestäni ei kiinnostanut. Lisäksi erään kapakkailtansa jälkeen lähetti yöllisen viestin jossa kertoi mitä ajatteli minusta. No, toivotin hänelle hyvää loppuelämää.

Nyt olen siinä tilanteessa että haluaisin täysijärkisen ystävän. Vastoinkäymisiä tietysti on kaikilla kunhan keskustelu pysyy asiallisena.

Edelleen ystävä hakusessa!