Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joilla ei ole kavereita eikä ystäviä ollenkaan?
10.08.2024 |
Minä olen yksin, en oikein tule toimeen kenenkään kanssa.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mullakaan. Sinänsä outoa että olen seurallinen ja juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Tykkään olla porukassa tai epämuodollisesti jonkun kanssa. Mutta jos pitää lähteä kahdestaan jonkun kanssa johonkin niin koen epämiellyttäväksi, kiusalliseksi. En osaa selittää.
Tämä minullakin. Mulla on aina jarrut päällä jos on liikaa läheisyyttä, vaikka tavallaan sitä ystävyydestä vähän kaipaisinkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.
Jos noin surettaa niin ryhdy toki ystäväksi jollekin ketjun yksinäisistä. Muuten itkusi ei hyödytä ketään.
Älä viitsi. Minusta ainakin tuntui mukavalta, että joku kirjoittaa myötätuntoisesti.
Nyt pari kaveria kaikonnut, minusta tullut vähän ilkeä. En tiedä olenko masenunut vai vaihdevuotinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulin niin surulliseksi luettuani tätä ketjua. Itkettää.
Jos noin surettaa niin ryhdy toki ystäväksi jollekin ketjun yksinäisistä. Muuten itkusi ei hyödytä ketään.
Älä viitsi. Minusta ainakin tuntui mukavalta, että joku kirjoittaa myötätuntoisesti.
Jaa, no mua vaan ärsyttää jos joku kertoo itkevänsä sitä miten yksinäinen olen muttei sitten itse tarjoudu muuttamaan tilannetta. Ei se ole myötätuntoista vaan ylenkatsovaa sääliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mullakaan. Sinänsä outoa että olen seurallinen ja juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Tykkään olla porukassa tai epämuodollisesti jonkun kanssa. Mutta jos pitää lähteä kahdestaan jonkun kanssa johonkin niin koen epämiellyttäväksi, kiusalliseksi. En osaa selittää.
Tämä minullakin. Mulla on aina jarrut päällä jos on liikaa läheisyyttä, vaikka tavallaan sitä ystävyydestä vähän kaipaisinkin
Välttelevä kiintymyssuhde. Ihan klassikko Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä. Uskon sen johtuvan siitä, että olen luultavasti älykkäämpi, kuin 99% ihmisistä, olen myös määrätietoinen ja valmis tekemään asioiden eteen mitä vain, sen vuoksi en ole monenkaan suosiossa.
Sama. Jotkut asiat mitkä voisi tehdä varmasti tehokkaammin samassa ajassa ja kustannuksilla nähdään uhkana. Yleensä ongelma on pienissä yksityiskohdissa jotka joko puuttuu tai niiden hankintaa pidetään kalliina vaikka. Tehdään näin kun on aina tehty!
Minulla ei ole.
Luottamuspula syntyi peruskouluaikana koulukiusaamisen myötä. Sen takia jäi myös parisuhde ja perhe samaatta, kun en kykene luottamaan että minusta pidettäisiin niin paljon.
En pelkää paskanpuhumista selkäni takana, ihan sama, mutta en tykkää että ihmiset utelevat asioita henkilökohtaisesta elämästäni ja kun ovat haluamansa tiedon saaneet, niin muu ei kiinnosta. Pajattavat omista lapsistaan ja tekemisistään töissäkin päivät pääksytysten, eikä minulla voisi vähempää kiinnostaa.
Olen jollain tapaa älykkäämpi kuin moni työtuttu, ajatukseni juoksee nopeammin ja teen paljon verkkomaista päättelyä eri skenaarioista ja olen avoin mitä tuleman pitää, mutta toiset vaan jämähtää miettimään yhtä vaihtoehtoa. Väsyn sellaisessa seurassa helposti. Samoin jatkuva äänessä oleminen ja aktiivinen kuuntelu stressaa.
Kaipaisin vain yhtä ihmistä parisuhteeseen, joka olisi rakastettu ja paras ystävä. Ihminen, jonka kanssa voi olla hiljaa pitkiäkin aikoja, keskustella mukavia juttuja ja tehdä asioita yksin tai yhdessä.
Joo ei tule tapahtumaan. Olen kyynistynyt ja vähän kärkäskin nykyisin toisia ihmisiä kohtaan. Huomaan sen kun oikoluen tätä kirjoittamaani viestiä. Mutta näillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi.
Omalla kohdallani luulen sen johtuvan siitä että minulla ei ollut sisaria eikä leikkikavereita lapsuudessa. Vasta kouluun mennessä oikeastaan tapasin muita lapsia, enkä silloin enää osannut muodostaa vahvoja sosiaalisia suhteita. Olen siis lapsuudesta asti ollut yksin.
Kuten lapsi, jolle ei opeteta puhetta tiettyyn ikävuoteen mennessä, ei opi koskaan puhumaan, en ole oppinut koskaan ystävystymään. Näin tämän olen itselleni tulkinnut.
m60
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole.
Luottamuspula syntyi peruskouluaikana koulukiusaamisen myötä. Sen takia jäi myös parisuhde ja perhe samaatta, kun en kykene luottamaan että minusta pidettäisiin niin paljon.
En pelkää paskanpuhumista selkäni takana, ihan sama, mutta en tykkää että ihmiset utelevat asioita henkilökohtaisesta elämästäni ja kun ovat haluamansa tiedon saaneet, niin muu ei kiinnosta. Pajattavat omista lapsistaan ja tekemisistään töissäkin päivät pääksytysten, eikä minulla voisi vähempää kiinnostaa.
Olen jollain tapaa älykkäämpi kuin moni työtuttu, ajatukseni juoksee nopeammin ja teen paljon verkkomaista päättelyä eri skenaarioista ja olen avoin mitä tuleman pitää, mutta toiset vaan jämähtää miettimään yhtä vaihtoehtoa. Väsyn sellaisessa seurassa helposti. Samoin jatkuva äänessä oleminen ja aktiivinen kuuntelu stressaa.
Kaipaisin vain yhtä ihmistä parisuhteeseen, joka olisi rakastet
Kyllä sinua voi onnistaa, itse olen löytänyt juuri tuollaisen puolison.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Mulla ei ole koskaan ollut ystävää tai kaveria. Mulla ei myös ole yhtään muuta ihmissuhdetta. Vanhemmatkin jo kuolleet. Ei puolisoa tai lapsia. Mutta olen todella tyytyväinen elämääni, enkä edes kaipaa ihmisiä. Olen kai erakkoluonne. Työnikin teen 100% etänä kotoa ja tykkään.
Halauksia kaikille ketjun kirjoittajille ja lukijoille.
Olen myös yksinäinen, en ole kyennyt tapaamaan oikeanlaisia ihmisiä tai ollut itse oikeanlainen oikeina hetkinä. Olen seurallinen ja supliikki vaikka itse sanonkin ja tämä +10v kestänyt yksinäinen elämäntilanne on aivan kestämätön.
Haluaisin myös sellaisen yksinäisten tapahtuman ilman mitään säälinyhjäystä ja aa-kerhomeininkiä. Kaupungilla katson ihmisiä ja mietin kuinkahan moni kokee yksinäisyyttä ja sen tuomaa turhaa surua. Ja miten asialle ei voi tehdä mitään. Yksinäistä nysväystä vain omissa kuutioissaan ilman yhteisöllisyyttä. Turhauttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut ystäviä eri elämän vaiheissa, mutta kenellekään en ole kelvannut pysyvästi.
En enää usko ikuiseen ystävyyteen, se on surullista.
Nykyisin tuntuu, että kaikilla on niin kiire, että ystävyys on toissijaista. Jos haluat nähdä ketä tahansa, niin pitäisi sopia viikon päähän näkemisestä. Kaipaan ihmistä arkeen!
Olen miettinyt paljon mikä minussa on vikana. Olen ystävällinen, hauska, kuuntelen ja autan. Ehkä Olen liian kiltti. Minusta otetaan se mitä halutaan ja sitten hylätään.
Viimeksi tällä viikolla kesäloman loputtua kahvipöydässä kysyin työkaverilta kuulumisia, hän kertoi pitkät pätkät itsestään, mutta unohti lopuksi kysyä vastakysymyksen minulta. Niin koen nykyiset suhteet, ketään ei enää jaksa kiinnostaa mikään muu kuin oma elämä. Tai ehkä en vaan ole tarpeeksi kiinnostava muuhun kuin kuuntelijaksi, auttajaksi, tukijaksi.
Vaikka on minulla oikeasti paljon kaikkea elämässäni mitä voisin jakaa ystävälle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä menin kerran sellaiseen iltaan, missä oli SPR:n ystävyysilta ja suunnattu yksinäisile tjsp. Siitä on jo vuosia. Kokemus: Ennestään toisensa tuntevat juttelivat keskenään ja uusia yksinäisiä ei huomioitu mitenkään. Otin kahvit, join ne yksin pöydässä, kukaan ei sanonut mitään, joten lähdin pois. Ei edes tervehditty. En oikein osannut mennä muiden pöytään kun kaikissa oli jotenkin täyttä. Niistä jutuista kuuli, että kyseessä on vanhat ennestään tutut "tuleekohan se Sirkka vielä" ja me "käytiin Elsan kanssa marjassa" tai kun Jespei tuli sisään, tervehdittiin iloisesti sen jälkeen kun minua ei oltu huomikoitu mitenkään. Tervehdin kyllä itse, mutta kukaan ei vastannut. Yksi toinen tuli samaan pöytään ja hän totesi, että täällä taitaa kaikki jo tuntea toisensa. Vastastin että joo siltä vaikuttaa ja sen jälkeen kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa kun taisimme olla niin hämmentyineitä.
Kannattaa mennä hyvissä ajoin paikalle eikä viimeisenä ja etsiä sitten viimeistä vapaata pöytää. Ystävyyden saaminen vaatii tekoja myös sulla itseltäsi. Älä odota että sinulle tulee joku juttelemaan. Ole itse aktiivinen! Mene vapaaehtoistyöhön, sitä on monenlaista. Siinä saat tunteen että sua tarvitaan ja sosiaalisia kontakteja.
Työpaikalla on kavereita mutta ne jää kun työt loppuu. No, lasten kanssa ollaan läheisiä. Muuten en välitäkään.
Vierailija kirjoitti:
Minä. Uskon sen johtuvan siitä, että olen luultavasti älykkäämpi, kuin 99% ihmisistä, olen myös määrätietoinen ja valmis tekemään asioiden eteen mitä vain, sen vuoksi en ole monenkaan suosiossa.
Voi olla älykäs, ja silti ystävällinen, empaattinen ja tulla toimeen muiden kanssa. Älykkyys ei yksinäisyyttä selitä, vaan ennemminkin sitten sosiaalisen älykkyyden puute.
Ei ole kavereita eikä ystäviä, viimeisin "ystävyys" yli 15 vuoden takaa. Hän käytti minua introverttia vain hyväkseen "sisäänheittäjänä" harrastuksiin, siis ei yksin viitsinyt lähteä, muuta kun sai minut mukaansa ensimmäisiin tapaamisiin ja tutustuttuaan ihmisiin, minä sain jäädä toiseksi.
- Tähän taustaa: minulla oli "vapaa aikataulu", hänellä asiakkaiden sanelema päivä, joten yhteydenpito (=kutsuminen) oli hänestä kiinni. Ja aika pian sain tietää, että hän oli käynyt "meidän yhteisessä" harrastuksessa kutsumatta minua mukaan. Luottamus meni.
Yleensäkin olen ehdoton, ehkä liiankin, sen suhteen että se mitä luvataan, se pidetään! Samaa vaadin itseltäni, en lupaa olemattomia kenellekään.
Äh, ketuttaa tuollaiset ihmissuhteet, joissa ei olla tasavertaisia! Itseni kanssa olen tasavertainen ja olen hitaasti lämpiävänä luonteena jo sinut itseni kanssa ;).
Kaupoissa, pihalla ja muuallla asioidessani osaan olla sosiaalinen ja puhua ihmisten kanssa puutaheinää ja joskus asiaakin, ne kontaktit riittävät minulle.