Voiko äitinsä tai isänsä menettäneen kuullen puhua omista vanhemmista tai vanhemmista yleisesti?
Vai onko se ihan ehdoton ei? Tietty varmaan riippuu sävystä miten puhuu.
Kommentit (105)
Itselläni kuoli isä kun olin 27-vuotias ja äiti reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Ainoatakaan isovanhempaani en ehtinyt nähdä, kun viimeinenkin heistä kuoli ennen syntymääni. Otin vanhempieni kuolemat normaalina elämän kulkuna,eli olihan se vähän aikaa surullista, mutta ei tilanne minulle mikään arka aihe ollut. Siinä monista kuoleman jälkeisistä käytännön asioista huolehtiminen varmaan vielä vaimensi surua.
Siksi ihmettelen, että monet haikailevat kuolleita läheisiään vielä vuosienkin jälkeen, ja asiasta keskustelu näyttää olevan heille edelleen kipeä kohta. Tietysti ymmärrän, että ihmisluonteet eroavat toisistaan. Joitakin ei järkytä mikään, jotkut eivät taas oikein pääse eroon pienimmistäkään traumoista.
En kestä ihmisiä jotka valittaa omista hyvistä äideistään.
Vierailija kirjoitti:
En kestä ihmisiä jotka valittaa omista hyvistä äideistään.
Entäs isästä? Helppohan se on valittaa kuolleesta hyvästä isästä, toisin kuin elää ulospäin kunnollisen mutta todellisuudessa arvaamattoman ja välinpitämättömän isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kestä ihmisiä jotka valittaa omista hyvistä äideistään.
Entäs isästä? Helppohan se on valittaa kuolleesta hyvästä isästä, toisin kuin elää ulospäin kunnollisen mutta todellisuudessa arvaamattoman ja välinpitämättömän isän kanssa.
Niinpä. Ihan kuin kuolema pyhittäisi ihmisen ja kun jonkun vanhempi on kuollut niin kaikkien muiden pitäisi olla ahh niin kiitollisia niistä ties minkälaisista iseistään.
Itse puhuisin vanhemmista ihan normaalisti sellaisenkin ihmisen seurassa jonka vanhempi on kuollut.
Jos on aikuinen ihminen niin pitää voida puhua normaalisti. Jos on lapsi, niin olisin erityisen huomaavainen mutta en välttelisi aihetta, koska se lasta ei voi siltä loputtomiin suojatakaan.