Voiko äitinsä tai isänsä menettäneen kuullen puhua omista vanhemmista tai vanhemmista yleisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Hyvä vastaus!



Ihmiset, joille ei ole tapahtunut elämässään suurempia vaikeuksia ja menetyksiä, eivät monikaan tajua, miten pienistä valittavat. Se kuulostaa typerältä ja naurettavalta ja sellaisille haluaisi sanoa, että vallita sitten kun on oikeasti valitettavaa.



Jos joku katsoo oikeudekseen valittaa hösöttävästä vanhemmastaan hän voi sen mukavasti tehdä yhtä kokemattomien seurassa ja märehtiä kohtaloaan kehnon vanhemman vuoksi. Joskus  kuitenkin kannattaisi tuntea edes pienen hetken myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei samaa voi enää tehdä. Kuunnella, miltä tuntuu kun on kohdannut kuolleman ja menetyksen. Kuinka moni uskaltaa kuunnella? Sitten voi tulla selittämään uudelleen, miten raskasta on kun vanhempi huolehtii.

Kuka sitten saa valittaa ja mistä? Meillä esimerkiksi isä muuttui siskoni kuoleman jälkeen hössöttäväksi, vaikka hän toki varmaan tarkoitti itse vain hyvää. Mutta silti se oli ärsyttävää ja raskasta meille lapsille.

Ystäväni kysyi ihan suoraan, että tuntuuko minusta pahalta, että hän puhuu äidistään ja tämän antamasta avusta vauva-arjessa, kun oma äitini on kuollut, eikä samaa mahdollisuutta apuun ole. Ihanasti huomioitu. Tottakai olen välillä kateellinen siitä, että toisilla on mahdollisuus jakaa sitä arkea oman äitinsä kanssa ja saada apua lastenhoitoon. Mutta ei se tilannetta miksikään muuta. Eikä äitini olisi muutenkaan asunut naapurissa, joten se suhde olisi ollut siinä mielessä erilainen, kun on välimatkaa. Onneksi lapsillani on ihana mummo isänsä puolelta. Hänkään ei asu naapurissa mutta auttaa aina mahdollisuuksien mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai voi. Mutta ei mielellään valittaa vanhemmistaan. Tästä esimerkkinä kun oma isäni oli kuollut syyskuussa, seuraavana isänpäivänä ystäväni tuskaili minulle kuinka ei jaksaisi mennä isäänsä tapaamaan isänpäivänä..... Ei näin.

Ethän voi tietää millaisia isänpäivät heillä on olleet. Isänpäiviin liittyy aika suuri tunnelataus eikä kaikilla se isänpäivän vietto ole pelkkää iloa ja onnea vaikka isä olisikin elossa.

Minulla ei ole tapana vertailla omia perhetaustojani muiden perhetaustoihin. Paras kaverini on ydinperheestä, mutta se perhe on paljon enemmän rikki kuin useimmat eronneet tai muuten erillään olevat perheet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että

Kuka sitten saa valittaa ja mistä? Meillä esimerkiksi isä muuttui siskoni kuoleman jälkeen hössöttäväksi, vaikka hän toki varmaan tarkoitti itse vain hyvää. Mutta silti se oli ärsyttävää ja raskasta meille lapsille.

Sä et ole kokenutkaan vanhemman kuolemaa etkä voi ymmärtää miten pieniltä valituksen aiheesi tuntuu meistä vanhemman menettäneistä.

"Ihmiset, joille ei ole tapahtunut elämässään suurempia vaikeuksia ja menetyksiä, eivät monikaan tajua, miten pienistä valittavat. Se kuulostaa typerältä ja naurettavalta ja sellaisille haluaisi sanoa, että vallita sitten kun on oikeasti valitettavaa.



Jos joku katsoo oikeudekseen valittaa hösöttävästä vanhemmastaan hän voi sen mukavasti tehdä yhtä kokemattomien seurassa ja märehtiä kohtaloaan kehnon vanhemman vuoksi. Joskus  kuitenkin kannattaisi tuntea edes pienen hetken myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei samaa voi enää tehdä. Kuunnella, miltä tuntuu kun on kohdannut kuolleman ja menetyksen. Kuinka moni uskaltaa kuunnella? Sitten voi tulla selittämään uudelleen, miten raskasta on kun vanhempi huolehtii."

No hohhoijaa. Sinäkän tietty tiedät mitä kaikkea kullekin on tapahtunut.

Ei jo ikääntyneiden vanhempien kuolema ole menetys. Se on luonnollista.   

Kyllä voi.

Minä  olen menettänyt toisen vanhempani, puhu vaan vanhemmistasi.

Tietysti, jos joku on ihan lähiaikoina menettänyt vanhempansa niin ei ehkä ihan heti.

Ei vanhan vanhemman kuolema ole ongelma. Isäsi menetti lapsensa (jos oli sisaresi), se voi olla menetys.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voi.

Minä  olen menettänyt toisen vanhempani, puhu vaan vanhemmistasi.

Tietysti, jos joku on ihan lähiaikoina menettänyt vanhempansa niin ei ehkä ihan heti.

Niin, ja minulla asuvat  lapset vielä kotona ja omaan eläkkeeseen yli 20 vuotta.

Työkaveri oli jo 37- vuotiaana menettänyt molemmat vanhempansa ja itse muutaman vuoden vanhempi ja minulla toinen vanhempi kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi

Sä et ole kokenutkaan vanhemman kuolemaa etkä voi ymmärtää miten pieniltä valituksen aiheesi tuntuu meistä vanhemman menettäneistä.

Itseasiassa olen, olin silloin 10-vuotias. En tietenkään voi tietää miltä se muiden valittaminen vanhemmistaan juuri teistä tuntuu, koska se tunne on aina subjektiivinen kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi

Ei vanhuksen kuolema ole menetys. Se on elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ei vanhan vanhemman kuolema ole ongelma. Isäsi menetti lapsensa (jos oli sisaresi), se voi olla menetys.

Mikä sitten on vanha vanhempi? Toinen vanhempani oli kuollessaan 41v.

Onpa tyhmä kysymys. Kaikki menettävät vanhempansa joskus. 

No totta kai voi, puheenaiheet voisi käydä vähiin, jos kenenkään läheisensä menettäneen kuullen ei voisi puhua omista läheisistään. Tietenkin sitten, jos tuo menetys on ihan tuore ja suru vielä isosti pinnalla, on huomaavaista olla hehkuttamatta omaa perheonneaan isoon ääneen.

Mietin tätä silloin kun vanhempani menivät naimisiin parinkymmenen vuoden seurustelun jälkeen ollessani itse nuori aikuinen ja yhden ystäväni isä oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin. Onneksi kuitenkin ystävä oli ihan ok asian kanssa.

Voi, mutta voi olla hienotunteinen ja olla puhumatta kuukausia silloin, kun toinen on vasta menettänyt vanhempansa.

T: äiditön

Häh? Elämään kuuluvat menetykset ja niiden kanssa pitää oppia tulemaan toimeen. Älä kääri ihmisiä kuplamuoviin, jos näyttää siltä, että omista vanhemmistasi puhuminen tekee kipeää niin siihen menetykseen voi ottaa osaa, mutta ei se vaikeneminen ketään auta.

Vierailija kirjoitti:

Voi, mutta voi olla hienotunteinen ja olla puhumatta kuukausia silloin, kun toinen on vasta menettänyt vanhempansa.

T: äiditön

Kuinka monta kk?