Voiko äitinsä tai isänsä menettäneen kuullen puhua omista vanhemmista tai vanhemmista yleisesti?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Ei hössöttäminen aina ole välittämistä.

Sitähän kaikki yleensä tekee, puhuu äidistä ja isästä. Mamma och pappa.

Siis miksi ei voisi?

Hössöttävistä äideistä valittaminen on universaali ilmiö.. ei sitä voi mitenkään välttää valitettavasti

No mikäli minulta kysytään niin tietysti voi. Hössöttävistä vanhemmistakin valittaminen on ihan ok, itsekin valitan toidinaan. Siskoni kuoli yllättäen vuosia sitten kun olin parikymppinen. Tämän jälkeen isästä alkoi tulla ylihuolehtivainen meitä muita lapsiaan kohtaan.

Hän esimerkiksi soitti usein, että missä ollaan. Kun lähdin vanhempien luota ja lupasin laittaa viestin kun olen kotona mutta en sitten jostain syystä laittanutkaan ihan heti kotiin saavuttuani, niin isästä tuli ihan hysteerinen ja hän soitti ja lähetti viestejä kunnes oli varma että olen elossa. Tämä selkeästi liittyy siskoni kuolemaan, hän ei vastannut puhelimeen ja kun miehensä meni katsomaan hän löytyi kuolleena. Tavallaan toki ymmärrän, mutta se oli myös todella raskasta ja ärsyttävää. Totta kai olen iloinen että minulla on isä, mutta mielestäni myös tällaiset asiat ja niistä mielen avaaminen kavereille toisinaan kuuluu elämään.

Vierailija kirjoitti:

Hössöttävistä äideistä valittaminen on universaali ilmiö.. ei sitä voi mitenkään välttää valitettavasti

Miten niin valitettavasti?

Kyllä olen tietyissä tilanteissa varovainen. Esim en kehu tai muita liikaa. Puhun menettäneille yleensä neutraalisti omistani.

Ihan kaikessa olen ystävällinen. Esim en leuhki jotain tuhlaamisjuttua hyvin vähävaraisille jne. 

Ei. Siinä vaiheessa siirrytään taas puhumaan siitä, kuinka haikara minut savupiippuun toi...

Mikäli vanhemman menettänyt on todella nuori ja menetyksestä on vähän aikaa niin mielestäni tulisi olla erityisen hienotunteinen asian kanssa. Ei ainakaan valittele, että kun vanhempi soittaa koko ajan tms. Mutta kuolema kuuluu elämään ja elämä jatkuu, joten ei omia puheita sen kummemmin tarvitse varoa asian tiimoilta.

Sopii, kunhan toinen osapuoli ymmärtää lopettaa, kun kerron, että en halua puhua omista vanhemmistani. 

Isä teki itsemurhan kun olin 14. Nuorena se satutti kun toiset puhui tosi rumasti vanhemmistaan ja hukkui vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikäli vanhemman menettänyt on todella nuori ja menetyksestä on vähän aikaa niin mielestäni tulisi olla erityisen hienotunteinen asian kanssa. Ei ainakaan valittele, että kun vanhempi soittaa koko ajan tms. Mutta kuolema kuuluu elämään ja elämä jatkuu, joten ei omia puheita sen kummemmin tarvitse varoa asian tiimoilta.

Päteekö sama lapsen menetykseen? 

Vierailija kirjoitti:

Isä teki itsemurhan kun olin 14. Nuorena se satutti kun toiset puhui tosi rumasti vanhemmistaan ja hukkui vanhempiaan.

Anteeksi nyt vaan mutta kaikkien perheet ei ole samanlaisia kuin sinun. Ikävää jos olet menettänyt hyvän isäsi, mutta kaikki ei ole ensinkään niin onnekkaita että heillä olisi hyvät vanhemmat. Kaikki ihmiset ei ansaitse edes tulla kutsutuksi vanhemmiksi.

Ainakin pitäisi voida. En jaksaisi olla tekemisissä ihmisen kanssa joka rutisee aikoja sitten kuollutta isää tai äitiä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Moni varmaan antaisi mitä vaan siitäkin että olisi normaali äitisuhde eikä pelkkää hössötystä.

Voi. Itseä nykyisin 40v miehenä välillä toki ihmetyttää kun kuulen kuusikymppisen puhuvan vanhemmistaan kun itsellä ei kumpikaan ole enää yli kymmeneen vuoteen ollut elossa mutta kyllä jokainen tajuaa että se on vain elämää. Ei mitään syytä arkailla tai pahoitella.

Totta kai voi. Mutta ei mielellään valittaa vanhemmistaan. Tästä esimerkkinä kun oma isäni oli kuollut syyskuussa, seuraavana isänpäivänä ystäväni tuskaili minulle kuinka ei jaksaisi mennä isäänsä tapaamaan isänpäivänä..... Ei näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäli vanhemman menettänyt on todella nuori ja menetyksestä on vähän aikaa niin mielestäni tulisi olla erityisen hienotunteinen asian kanssa. Ei ainakaan valittele, että kun vanhempi soittaa koko ajan tms. Mutta kuolema kuuluu elämään ja elämä jatkuu, joten ei omia puheita sen kummemmin tarvitse varoa asian tiimoilta.

Päteekö sama lapsen menetykseen? 

Kysymys koski vanhempien menettäneitä, alaikäisiltä ja nuorilta aikuisilta harvemmin oma lapsi kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Totta kai voi. Mutta ei mielellään valittaa vanhemmistaan. Tästä esimerkkinä kun oma isäni oli kuollut syyskuussa, seuraavana isänpäivänä ystäväni tuskaili minulle kuinka ei jaksaisi mennä isäänsä tapaamaan isänpäivänä..... Ei näin.

Onhan hänellä voinut olla joku syy siihen että hänelle ne isänpäivät on toisella tavalla raskaita eikä siksi olisi halunnut mennä viettämään isänpäivää.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Hyvä vastaus!

Ihmiset, joille ei ole tapahtunut elämässään suurempia vaikeuksia ja menetyksiä, eivät monikaan tajua, miten pienistä valittavat. Se kuulostaa typerältä ja naurettavalta ja sellaisille haluaisi sanoa, että vallita sitten kun on oikeasti valitettavaa.

Jos joku katsoo oikeudekseen valittaa hösöttävästä vanhemmastaan hän voi sen mukavasti tehdä yhtä kokemattomien seurassa ja märehtiä kohtaloaan kehnon vanhemman vuoksi. Joskus  kuitenkin kannattaisi tuntea edes pienen hetken myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei samaa voi enää tehdä. Kuunnella, miltä tuntuu kun on kohdannut kuolleman ja menetyksen. Kuinka moni uskaltaa kuunnella? Sitten voi tulla selittämään uudelleen, miten raskasta on kun vanhempi huolehtii.