Voiko äitinsä tai isänsä menettäneen kuullen puhua omista vanhemmista tai vanhemmista yleisesti?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Kuka sen sitten määrittelee mistä saa ja mistä ei saa valittaa?

Isäni kuoli kun olin lapsi, enkä ole koskaan ajatellut että muiden pitäisi mitenkään erityisesti olla onnellisia siitä että heillä on vielä isät olemassa ja kyselevät ja varmistelevat soittelemalla ja viestein että missä mennään.

Ei välttämättä kannata puhua, jos kyseessä on aivan tuore tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Muista olla puhumatta myös talosta, autosta, lapsista, lemmikeistä, muistakin sukulaisista, säästä, asuinpaikasta, harrastuksista tai mistään muustakaan.

 

Varmasti jollakin on jokin trauma tai alemmuuskompleksi jonkin asian suhteen, tai vähemmän rahaa, kuollut lemmikki, lapsettomuusongelma, huonompi asuinmuoto, piha, asuinkunta ja sää siellä.  

 

Parempi kun et puhu lainkaan. 

Työ, puoliso, koulutus, säästöt, lomamatkat, mökki, ehkä myös polkupyörät listalle. Ja terveys tietysti ennen kaikkea. Hyvin nukutut yöt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Kuka

Tässä kysyttiin saako vanhempansa menettäneen kuullen puhua vanhemmista. Tämä on minun kantani. Sinun kantasi on erilainen.

No jos kuolema on tapahtunut ihan parin päivän sisällä ja yllättäen, niin yrittäisin lukea tilannetta ja miettisin kaksi kertaa. Jos kuolemasta selkeästi pidemmän aikaa, niin ihan hyvin voi puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että

Tässä kysyttiin saako vanhempansa menettäneen kuullen puhua vanhemmista. Tämä on minun kantani. Sinun kantasi on erilainen.

Mistä muut ihmiset voi sitten tietää tuon kannan, että sinun seurassasi ei saa puhua tietyistä asiasta, mutta jonkun toisen seurassa saa?

Voi kai, mutta en tiedä voiko sanojen hokeminen surettaa toista, jos puhuu usein vanhemmistaan vain. Mutta jos äiti on menetetty, sitä pitää ymmärtää aina hyvin, jos toinen hajoaa. Myös vanhana menetetty äiti voi olla ollut ihmisen ainoa tukipilari tai no pieni tuki. Joillekin ehkä isä. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Miksi tekisi mieli raivota?

Tottakai voi puhua. Ei muiden tarvi yrittääolla mitään ajatuksenlukijoita ja koko ajan pelätä mistä toinen voi prvosoitua.

Ei voi!

Ihan samalla tavalla ei saa kertoa omista kasvatustavoistaan muille, se on ilkeää ja itsekästä. Kukaan ei oikeasti kasvata lapsia, on  ihan sattumaa, mitä sieltä putkahtaa.

Kyllä mua sieppaa kun jotkut tuttavat valittaa ihan tyhjänpäiväisistä asioista eivätkä osaa olla onnellisia että heillä on äiti ja isä.

Kyllä voi. Kuten ystäväni totesi, kun hänelle oli elinaikaa vuosi, että jos ihmiset eivät uskalla puhua hänelle elämästään ja ongelmistaan, kun ystävälläni se paha tilanne vasta onkin... no mitä sitten voi puhua ja kenen surua helpottaa ihmissuhteet, voissa varotaan ja kävellään munankuorilla! 

En jaksaisi ihmissuhteita missä toinen yrittää kontrolloida mitä toinen saa tai ei saa sanoa.

Tottakai voi, itse menetin isän ollessani 14v. Ei tullut mieleenkään  ettei muut voi isistään puhua. 

Vierailija kirjoitti:

Mietipä sitä. Minulta on kuollut lapsi, ja kyllä minulle puhuvat lapsistaan ne joiden lapset ovat elossa.

Mun siskolta kuoli teini ikinen lapsi, joskus aina jutellessa mainitsemme myös kuolleen lapsen, tulee mukava olo ettei ole unohdettu. 

Mun miehen äiti on tapettu kun hän oli 4. Oli jo silloin huostaanotettu. Sijaisperheen vanhemmat kokee myös vanhemmiksi, mutta kasvatus on ollut väkivaltainen ja aika tunteeton. Me ollaan kyllä puhuttu tästä ja vanhemmista. Puhun äidistäni ihan normaalisti, mutta varovasti hänen äidistään. Ennen ensimmäistä yhteistä äitienpäivää kysyin mieheltä onko se hänelle vaikeaa aikaa, mutta kertoi ettei ole. Mies on todella hyvä puhumaan tunteistaan, mikä on erittäin hyvä asia. 

Yhden kerran mies on itkenyt lapsuuttaan mun kanssa ja se oli mun "syy", mutta luulen, että se teki hyvää molemmille. Tuolloin sanoin miehelle, että hän olisi ansainnut enemmän rakkautta ja välittämistä elämäänsä ja hän vähän loukkaantuen vastasi, että kyllä häntä on rakastettu. Halasin ja sanoin, että tiedän että häntä on rakastettu paljon, mutta se ei muuta sitä, että mun mielestä hän olisi ansainnut vielä enemmän rakkautta elämäänsä. Enkä kadu sanojani. 

Miehellä on selvästi osittain suojamuuri kipeään ja yksinäiseen lapsuuteen. Hän on mm sanonut, että on aina pärjännyt yksin eikä siksi tarvinnut aikuisia elämäänsä ja mä kyseenalaistin asian. Kysyin voiko olla myös niin, että hänen on oppia kasvaessaan pärjäämään yksin koska tukea ei ollut.

Miehellä on myös todella vahva tarve uskoa esim siihen, että isänsä on rakastanut häntä eniten lapsistaan, vaikka onkin huostaanotettu. Pyrin itse tukemaan tätä tunnetta, koska se tuntuu miehelle erityisen tärkeältä, vaikka en usko että hänen isänsä rakastaa häntä yhtään enempää kuin muitakaan lapsiaan. Yhtäpaljon sanoisin. 

Kuinka tolloja ovatkaan nämä nuoremmat, eikö mitään pystytä itse ajattelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua sieppaa kun jotkut tuttavat valittaa ihan tyhjänpäiväisistä asioista eivätkä osaa olla onnellisia että heillä on äiti ja isä.

Helppo uudella ulkoapäin, että olisit vaan onnellinen, kun ei itse tarvitse elää sitä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua sieppaa kun jotkut tuttavat valittaa ihan tyhjänpäiväisistä asioista eivätkä osaa olla onnellisia että heillä on äiti ja isä.

Itsehän et ikinä valittanut isästäsi tai äidistäsi kun sinulla oli molemmat vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua sieppaa kun jotkut tuttavat valittaa ihan tyhjänpäiväisistä asioista eivätkä osaa olla onnellisia että heillä on äiti ja isä.

Itsehän et ikinä valittanut isästäsi tai äidistäsi kun sinulla oli molemmat vanhemmat?

En koska osasin olla jo silloin kiitollinen. Muut ne vaan ruikuttaa vaikka kolmekymppisenä on äiti sekä isä.