Voiko äitinsä tai isänsä menettäneen kuullen puhua omista vanhemmista tai vanhemmista yleisesti?

Ei mulla isää ole enkä kyllä oo aatellu ettei muut sais puhua omistaan ja kyllä puhun itsekin. Ei aijo paheksua sitäkään että muut puhuu äideistään kun minulla ei enää ole. 

Normaalisti voi puhua aina. Mutta jos ystävän vanhemman kuolemasta on vasta viikkoja tai kuukausia, ei kannata hehkuttaa. Jos tuntee tarvetta hehkuttaa, voi hehkuttaa jollekin toiselle.

Tässä keskustelussa huomaa miten erilaiset elämät meillä on. Osa ei ole ikinä kokenut mitään isoa surua ennen vanhojen vanhempien kuolemaa. Vanhan vanhemman kuolema on luonnollista mutta esim oma äiti ja olin teini ikäinen, äiti 50. Täällä ei jotkut osaa arvostaa sitä että on äiti ja isä eikä heillä ole tilanne tajua olla valittamatta esim äitienpäivän viettämisestä ja siitä kun äiti hyvyyttään hössöttää.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Oletko itse kokenut sitä että vanhempi saattaa soittaa vaikka 10 kertaa päivässä, ihan vaan huolehtiakseen ja varmistaakseen että kaikki on hyvin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Hyvä vastaus!



Ihmiset, joille ei ole tapahtunut elämässään suurempia vaikeuksia ja menetyksiä, eivät monikaan tajua, miten pienistä valittavat. Se kuulostaa typerältä ja naurettavalta ja sellaisille haluaisi sanoa, että vallita sitten kun on oikeasti valitettavaa.



Jos joku katsoo oikeudekseen valittaa hösöttävästä vanhemmastaan hän voi sen mukavasti tehdä yhtä kokemattomien seurassa ja märehtiä kohtaloaan kehnon vanhemman vuoksi. Joskus  kuitenkin kannattaisi tuntea edes pienen hetken myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei samaa voi enää tehdä. Kuunnella, miltä tuntuu kun on kohdannut kuolleman ja menetyksen. Kuinka moni uskaltaa kuunnella? Sitten voi tulla selittämään uudelleen, miten raskasta on kun vanhempi huolehtii.

Elämä ei ole ihan niin mustavalkoista. Voi olla molemmat vanhemmat olemassa, mutta silti voi olla kokenut elämänsä aikana asioita ja suruja, mitä suurin osa ihmisistä ei elämänsä aikana kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten erilaiset elämät meillä on. Osa ei ole ikinä kokenut mitään isoa surua ennen vanhojen vanhempien kuolemaa. Vanhan vanhemman kuolema on luonnollista mutta esim oma äiti ja olin teini ikäinen, äiti 50. Täällä ei jotkut osaa arvostaa sitä että on äiti ja isä eikä heillä ole tilanne tajua olla valittamatta esim äitienpäivän viettämisestä ja siitä kun äiti hyvyyttään hössöttää.

En tiedä mitä ajat takaa, mutta eihän nuo ole mitenkään toisensa poissulkevia asioita. Joku voi olla menettänyt toisen vanhempansa vaikka jo lapsuudessa ja silti sen toisen vanhemman turha hössötys voi tuntua raskaalta ja ärsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten erilaiset elämät meillä on. Osa ei ole ikinä kokenut mitään isoa surua ennen vanhojen vanhempien kuolemaa. Vanhan vanhemman kuolema on luonnollista mutta esim oma äiti ja olin teini ikäinen, äiti 50. Täällä ei jotkut osaa arvostaa sitä että on äiti ja isä eikä heillä ole tilanne tajua olla valittamatta esim äitienpäivän viettämisestä ja siitä kun äiti hyvyyttään hössöttää.

Ethän sä voi tietää toisten kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että jaksaa hössöttää.

Olet

Voi hirveetä no toivottavasti vanhempasi kuolee pian niin soitot loppuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. Äitini menettäneenä sanoisin, että kyllä voi puhua. Tottakai sille vanhempansa menettäneelle voi tulla vähän haikea olo, jos joku kertoo hyvästä ja rakastavasta äidistä/isästä, jos itsellä ei sellaista enää ole. Oman vanhemman kuolema ei kuitenkaan ole sen toisen vika.



Se mitä itse en kestä on se kun joku valittaa, kun äiti taas soittaa ja hössöttää (jotain "turhanpäiväistä" huolehtimista, että onhan kaikki hyvin). Silloin tekisi mieli raivota, että ole onnellinen, että sulla on ensinnäkin äiti elossa ja vieläpä välittää susta. Eli vastauksena kysymykseesi: saa puhua äidistä, saa kehua ja saa valittaakin, jos äiti oikeasti on hankala. Älä kuitenkaan valita "turhaan" hössöttävästä äidistä, kun vieressä se toinen antaisi melkein mitä vain, jotta saisi vielä kokea kun joku välittää niin paljon, että

Voi hirveetä no toivottavasti vanhempasi kuolee pian niin soitot loppuu

No johan oli kommentti. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten erilaiset elämät meillä on. Osa ei ole ikinä kokenut mitään isoa surua ennen vanhojen vanhempien kuolemaa. Vanhan vanhemman kuolema on luonnollista mutta esim oma äiti ja olin teini ikäinen, äiti 50. Täällä ei jotkut osaa arvostaa sitä että on äiti ja isä eikä heillä ole tilanne tajua olla valittamatta esim äitienpäivän viettämisestä ja siitä kun äiti hyvyyttään hössöttää.

Kuulostaapa katkeralta.

Vieläkö täällä jauhetaan tätä paskaa?

No minä en ainakaan koe että muiden vanhemmat olisivat jotenkin sama asia kuin omani, joten ei se loukkaa.

Ehkä se on ajattelutavasta kiinni miten ihmiset tämän suhtautuu. Isäni on kuollut jo silloin kun olin lapsi, joten minulle on lähes koko elämäni ollut normitilanne se ettei minulla ole isää. Olen tottunut siihen että muut puhuu iseistään, vaikka isäni onkin kuollut. En oikeastaan edes ajattele koko asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten erilaiset elämät meillä on. Osa ei ole ikinä kokenut mitään isoa surua ennen vanhojen vanhempien kuolemaa. Vanhan vanhemman kuolema on luonnollista mutta esim oma äiti ja olin teini ikäinen, äiti 50. Täällä ei jotkut osaa arvostaa sitä että on äiti ja isä eikä heillä ole tilanne tajua olla valittamatta esim äitienpäivän viettämisestä ja siitä kun äiti hyvyyttään hössöttää.

Kaikkien ihmisten suhteet vanhempiinsa ei ole samanlaisia kuin sinun. Joillain suhde vanhempiin voi olla hyvin monimutkainen. Esimerkiksi kun menettää äitinsä pikkulapsena voi äidistä jäädä se naiivi pienen lapsen näkökulma missä äiti on jumalasta seuraava. Ihan eri asia kuin esimerkiksi 17-vuotias menettää päihde- ja mt-ongelmaisen äitinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai voi. Mutta ei mielellään valittaa vanhemmistaan. Tästä esimerkkinä kun oma isäni oli kuollut syyskuussa, seuraavana isänpäivänä ystäväni tuskaili minulle kuinka ei jaksaisi mennä isäänsä tapaamaan isänpäivänä..... Ei näin.

Ethän voi tietää millaisia isänpäivät heillä on olleet. Isänpäiviin liittyy aika suuri tunnelataus eikä kaikilla se isänpäivän vietto ole pelkkää iloa ja onnea vaikka isä olisikin elossa.

Niinpä. Meillä isänpäivät oli hitonloista teeskentelyä.

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua mitään kun yhdeltä on kuollut isä, toiselta äiti, isovanhempia, lapsi, kissa, koira 

 

säästä vaan jutellaan

Eikä siitäkään voi, jos toinen asuu surkeassa ilmastossa. 🤣🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hössöttävistä äideistä valittaminen on universaali ilmiö.. ei sitä voi mitenkään välttää valitettavasti

Miten niin valitettavasti?

Oli osoitettu sille kommentoijalle, joka ei halunnut muiden valittavan hössöttävistä äideistään. Lainaus jäi pois.

Tietysti voi. Ehkä jos kyseessä on lapsi, jonka vanhempi on vasta kuollut, niin sitten voisi vältellä aihetta sen lapsen kuullen. Kyllä aikuisen pitää kestää normaalia elämää. Jos ei kestä, niin ei se voi olla muiden ongelma. Kerron tämän ihmisenä, jonka äiti kuoli ennenaikaisesti syöpään, enkä missään vaiheessa vältellyt aihetta. Eikä kokemukseni mukaan muutkaan välttele, joilla läheinen on kuollut. Aihe tuntuu olevan vaikeampi ulkopuolisille. Yhden keski-ikäisen tunnen, joka ei pääse yli oikein mistään kuolemasta. Lapseton ihminen, ehkä se vaikuttaa vähän. 

Jos jonkun lapsi olisi kuollut, varsinkin jos se olisi ainoa lapsi, niin tilanne olisi täysin eri. En ymmärrä miten siitä voi vanhempi toipua koskaan. Kaikesta muusta selviää. Silti siinäkin tapauksessa voi ehkä puhua omista lapsistaan sitten, kun aikaa on kulunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai voi. Mutta ei mielellään valittaa vanhemmistaan. Tästä esimerkkinä kun oma isäni oli kuollut syyskuussa, seuraavana isänpäivänä ystäväni tuskaili minulle kuinka ei jaksaisi mennä isäänsä tapaamaan isänpäivänä..... Ei näin.

Ethän voi tietää millaisia isänpäivät heillä on olleet. Isänpäiviin liittyy aika suuri tunnelataus eikä kaikilla se isänpäivän vietto ole pelkkää iloa ja onnea vaikka isä olisikin elossa.

Niinpä. Meillä isänpäivät oli hitonloista teeskentelyä.

Mulle sitä taas ei ole. Isä on hylännyt. Silti muut saavat puhua isistään ja juhlia isänpäivää.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti voi. Ehkä jos kyseessä on lapsi, jonka vanhempi on vasta kuollut, niin sitten voisi vältellä aihetta sen lapsen kuullen. Kyllä aikuisen pitää kestää normaalia elämää. Jos ei kestä, niin ei se voi olla muiden ongelma. Kerron tämän ihmisenä, jonka äiti kuoli ennenaikaisesti syöpään, enkä missään vaiheessa vältellyt aihetta. Eikä kokemukseni mukaan muutkaan välttele, joilla läheinen on kuollut. Aihe tuntuu olevan vaikeampi ulkopuolisille. Yhden keski-ikäisen tunnen, joka ei pääse yli oikein mistään kuolemasta. Lapseton ihminen, ehkä se vaikuttaa vähän. 

Jos jonkun lapsi olisi kuollut, varsinkin jos se olisi ainoa lapsi, niin tilanne olisi täysin eri. En ymmärrä miten siitä voi vanhempi toipua koskaan. Kaikesta muusta selviää. Silti siinäkin tapauksessa voi ehkä puhua omista lapsistaan sitten, kun aikaa on kulunut.

Ei nyt ihan noinkaan. Kyllä moni ihminen toipuu riittävästi oman lapsensa kuolemasta, eikä ole loppuikäänsä vain äiti, jolta kuoli lapsi. Joku taas ei selviä jostain muusta esim. Kokemastaan väkivallasta, traumaattisista lapsuusoloista, raisk**ksesta, sotakokemuksista jne.