Vanhempien avioero. Siis voi v***u...

ennen oli kahdet tulot ja " yhdet menot" ,siis asuminen yms. ja huonekalut ja muut pitää nyt sen äidin ostaa jos kerta meinaa muuttaa. vai oliko se niin että muutti suoraan sen miehen luo? sitten tietty eri asia.

Sitä luulee, että pääsee paljon helpommalla kun pakenee ongelmia uuden heilan avulla. Paljon vaikeampaa on alkaa tehdä vanhasta suhteesta hyvää. Moni iäkäs ei pysty mihinkään terapiaan tms. He eivät ole tottuneet saamaan ja hakemaan apua. Teko voi olla äidillesi ainoa mahdollisuus parempaan elämään. Hän ei kykene muuhun.



Se, miten se vaikuttaa sinuun, on valitettavaa. On sääli, että lapsellasi ei ole mummolaa. On sääli, että verkostot hajoavat. Sukupolvien ketju hajoaa.



Äitiäsi varmasti harmittaa vielä joku päivä se, ettei hänellä ole hyviä välejä lapsenlapsiinsa. Tai sitten häntä ei harmita. Jos hän ei olekaan perhe- ja sukukeskeinen ihminen? Vai kuvitteleeko hän saavansa kaiken? Että sinä hyväksyt äitisi liiton hajottamisen ja miesystävän ukiksi?Aikooko miesystävä ukin rooliin? Mikä on heidän tahtotilansa? Mikä on sinun tahtotilasi?



Asioita ei todellakaan hoideta noin. Sehän siinä juuri raivostuttaakin, että koko elämä on opetettu käyttäytymään hyvin, mutta sitten ne itse opettajat saavatkin tehdä mitä tahansa.



Kyllä, huonosti hoidettu ero voi hajottaa koko suvun. Jos ero olisi hoidettu toisella tapaa eli rakentavasti, varmasti sinunkin ajatuksesi olisivat hyvin erilaiset.



Pahinta varmaan on juuri se tunne, että äitisi on hylännyt sinut. Niin hän onkin. Tai sen maailman, jota sinä halusit. Uskoit illuusioon, jota äitisi ei kyennyt pitämään yllä. Se kirpaisee, että on yksin. Maailma ei olekaan sellainen, jonka sen luuli ja haluaisi olevan.



Etsi oma elämänurasi ja keskity perheeseesi. Voi olla, ettei äitisi halua nyt kovin usein nähdä sinua tai lastasi. Ja voi olla, että hän löytää uuden perheen miesystävästään, joka merkitsee hänelle paljon enemmän kuin sinä tai lapsesi. Näin se vain menee. Joillakin.

olemme olleet mieheni kanssa 15v yhdessä josta 10v aviossa eli en todellakaan kuulu tuohon haukkumaasi joukkoon joka vaihtaa kumppania kuin alkkareita paremman toivossa.

-22-

Tai sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, että olette hyvin hoidetusta avioeroperheestä.



Kun jompikumpi vanhempanne kuolee, joudutte tekemään saman suruprosessin kuin ap. Se on vaan silloin helpompaa, kun mieleen on jäänyt hyvä muisto vanhemmistaan. Silloin kuin tuo muisto on jo tahrattu, on surutyössä muitakin aspekteja.

Oma äiti kanssa terapiassa käynyt ja sen jälkeen ei oo muuta kerrottavaa ollut kun minä minä minä.

Kirjoitti kolmisivuisen kirjeenkin missä juteltiin vain hänestä ja hänen hyvinvoinnin edistämisestä jne.

Ja hällä kanssa avioero edessä, tosin isä oli se, jolla uusi kumppani, eli " syypää" .



Terapiassa ilmeisesti opetetaan tätä omanapa-elämäntapaa.

Teethän sinäkin omat valintasi! Ja jos itse et ole tyytyväinen avioliittoosi 20 vuoden päästä, roikutko silti siinä tyytymättömänä? Siinähän kärsii jo toinenkin osapuoli kun huomaa että kumppanilla ei ole enää hyvä olla ja on suhteessa vain siksi että ei kehtaa lähteä kun kerran on sanottu " tahdon" .

Kuulostaa aika uskomattomalta, että täällä annetaan lupa päättää toisten elämästä itsekkäästi..



Tässä tapauksessa ap:n äiti saa jättää kaikki muut nuolemaan haavojaan ja järjestelemään elämäänsä uudelleen kun hän haluaa uuden elämän!



Ei pointti ole se, että ap estäisi äitiänsä olemasta onnellinen.. Tämän kaiken olisi voinut tehdä ajan kanssa ja puhumalla!!



Nyt äiti on vaan päättänyt lähteä ja muut saavat hoitaa loput.. Ja miksi helvetissä pitää silloin juuri kun tytär on menossa naimisiin!!??



Ei tätä asiaa pidä katsoa nyt tulevaisuutta katsoen.. vaan tämäkin hetki on elettevä.. ja siitä selvittävä!! EI voi vain sanoa, että nyt loppuu tämä elämä ja huomenna alkaa uus.. Muut saatte sopeutua siihen!



Tiedän varsin hyvin mitä tämä kriisissä olevan äidin minä minä minä on! Toivottavasti en ikinä itse joudu moiseen ajatusmaailmaan!!

Ja kyllä, kaikki olivat lasten kastajaisissa uusien puolisoidensa kanssa ja olivat niinkuin aikuiset ihmiset osaavat:sivistyneesti, eivät käyneet toistensa kurkkuihin kiinni, vaikka taustalla on paljon!



Joten koitapa ap aikuistua ja elä omaa elämääsi ja anna vanhempiesi elää omaansa.

Vierailija:

on avioeri hoidettu huonosti.

Fakta on se, että äitisi voi elää onnellista elämää uuden miehen kanssa. Kiva hänelle.

Fakta on se, että sinä ja lapsesi olette menettäneet äidin ja mummon. Surullinen asia teille. Te joudutte kärsimään vuosikausia erosta. Ketä voi kutsua ja milloin häihin, ristiäisiin, hautajaisiin. Tai voitte kutsua, mutta eivät he tule yhtäaikaa. Usein jää molemmat pois, koskamitään puheyhteyttä ei ole ja välikätenä sinun ei kannata toimia.

Elämäsi muuttuu nyt paljon hankalammaksi. Se on stressaavaa.

Koita kestää. Petymyshän se on, kun omat vanhemmat ei osaa elää opetustensa mukaan.

Miksi AP on äitinsä menettänyt? Onko äiti kuollut vai onko AP omalla TUOMITSEVALLA käytöksellään aikaansaanut sen ettei äiti halua asioista enää puhua. Miksi AP: lapsi on menettänyt mumminsa? Onko AP estänyt mummia ja lasta tapaamasta? EIkö AP osaa ajaa autoaan äitinsä uuteen osoitteeseen? Kärsiikö hän hahmottamishäiriöstä?

Haukut häntä itsekkääksi, mutta taidat itse olla sitä. Tulee paha mieli äitisi puolesta!

Täällä myös yksi, jonka äiti on käynyt aikuisella iällä terapiassa (ja ollut mm. masentunut ym.) - isästäni erosi jo silloin, kun olin pieni.



Just tuotahan se on; minä, minä, minulle ja minun vuokseni. Mitään muuta ei silloin tunnu elämään mahtuvan.



Äitini kikkailuista viisastuneena pidän tosi tärkeänä sitä, että perhe todellakin pysyy koossa, kun on kerran lapsia hommattu. Jos haluaa joskus vaihtaa puolisoa, tehdä vain oman päänsä mukaan asioita - voi pysytellä lapsettomana, silloin ei satuta omia rakkaitaan.



Nykyään, kun näitä edesvastuuttomia " minä, minä" tyyppejä on maailma pullollaan, kuinkahan moni lapsi saa kokea ihanan perinteisen yhdessä paikassa pysyvän mummolan, oman perheen - tai ylipäätään saa sellaista ylellisyyttä elämäänsä, kun pysyvyys tuo?



Surullista " kehitystä" ! Tässäkin ketjussa uskomattoman moni on tälläisen " jokainen toteuttakoon itseään" ajattelun puolella =oO, ei voi kuin ihmetellä.

Minä en edelleenkään ole sitä mieltä että äitini pitäisi kituuttaa huonossa suhteessa jos ei ole onnellinen, mutta 20 vuoden yhdessä oloa ei lopeteta etsimällä netistä uusi mies ja häipymällä sen luo ilman varoituksia.

Jos ei olla onnellisia asia koitetaan korjata. Isäni haluaisi siis yhdessä terapiaan äitini kanssa, johon äitini ei suostu.



Ja on ihan totta etten tiedä vanhempieni suhteesta kaikkea, tiedän että vaikeuksia on ollut, ainakin minun lapsuuteni aikana. Niistäkin vaikeuksista on aina selvitty, ja nyt yht`äkkiä ei enää kiinnostakkaan selvitä.

Äitini sairasti vaikeaa masennusta, kävi terapiassa ja kaikki olimme hänen tukenaan. Isäni sairastui myös hieman myöhemmin ja silloin äitini jo uhkaili minulle että haluaa erota koska isästäni on niin paljon huolta. Nykyisin Äitini ei siis enää käy terapiassa, ja isäni on terve. (eikä tämä asia oikeastaan tähän liity, mutta äitini vaikea masennus ja terapia johtuivat minun hyväksikäytöstäni, josta äitini syytti itseään koska ei ollut minua kyennyt suojelemaan. Sekä hänen omasta vaikeasta lapsuudestaan. Ei siis siitä että olisi ollut väkivaltaisessa tai muuten huonossa avioliitossa)



Meillä on ollut myös äitini kanssa läheiset välit ennen tätä koko jupakkaa, sen jälkeen kun sain isältäni kuulla tästä en ole ollut yhteydessä äitiini. Kuulisin mielelläni myös hänen versionsa tästä ja ehkä jonkinlaisen selityksen. Minä en ole soittanut äidilleni koska katson että hän voi asiasta jutella kanssani jos haluaa. Minulla ei ole oikeutta tivata häneltä selitystä, ja ilmeisesti hän ei katso aiheelliseksi sellaista antaa. Koska ihan totta eihän se minulle kuulu.

Tämä kuitenkin vaikuttaa moneen muuhunkin ihmiseen kuin äitiini ja isääni. Vaikka olenkin aikuinen ihminen ja elän itsenäistä elämää, on minusta silti väärin vain häipyä ja jättää kaikki muut vaan ihmettelemään mitä tapahtui.



Minä en vaan voi ymmärtää miten avioliitto ei merkitsekkään äidilleni mitään. Ne lupaukset joita hän on isälleni alttarilla antanut eivät enää olekaan mitään. Eikö se perhe merkitse sen vertaa että yrittäisi olla onnellinen siinä, eikä vaan lähteä etsimään sitä onnea ensimmäisen vastaantulevan luonta?



Miten teidän mielestänne tuo voi olla oikein?



Jos minä en olisi onnellinen parisuhteessani niin koittaisin hakea apua, menisin yhdessä perheterapiaan ja keskustelisin asiasta. Koittaisin viimeiseen asti pelastaa avioliittoni, ihan niin kuin isäni yrittää, äitiäni vaan ei huvita edes koittaa koska on joku uusi minkä luo mennä.

Vierailija:

Fakta on se, että sinä ja lapsesi olette menettäneet äidin ja mummon.

Eikös kaikissa avioero-oppaissa kehoteta kertomaan lapsille että äiti ja isä eivät eroa lapsistaan vaan toisistaan? Kai tämä sama pätee aikuisiinkiin lapsiin?

Olisit alunperin kirjoittanut asiallisesti, olisit saanut asiallisia vastauksia.



En kannata avioeroa, mutta jokainen teeme omat valintamme. Eikä sinun äidilläsi ole enää velvoitetta ajatella SUA (olet aikuinen ja pärjäät omillasi), vaan hän voi jo ajatella itseään.



Kun lapset asuvat kotona, on vanhemmilla suurempi velvolisuus ajatella niitä lapsia ja sitä mikä on lapsen etu.



Tuo sun asiallisempikin viesti kuvastaa SUN ITSEKKYYTÄSI. Et ole soittanut äidillesi vaan mielestäsi äitisi VELVOLLISUUS on soittaa sulle. Aika törkeä asenne sulla äitiäsi kohtaan. Itke vaan puolestasi, mutta älä vie lapseltasi mummia. Kuulostaa nimittäin siltä, että sinä olen sen lapseltasi viemässä, ei äitisi.

kun me kaikki lapset olimme jo aikuisia. Äitini ja isäni eivät todellakaan koskaan tule samaan paikkaan yhtäaikaa. Eivät olleet lapseni ristiäisissä, lasten synttäreillä, siskoni häissä eivätkä mummoni hautajaisissa. Eli kyllä voisin hyvin käyttää lausetta " äitini ja isäni ovat hylänneet minut" . Meillä ei ole enää mitään normaaleja välejä vanhempiini. Mitä mummoutta tai pappautta se on, jos ei pidetä yhteyttä eron jälkeen? Mitä äitiyttä ja isyyttä se on? Ei mitään.



Minä en ole mikään heitä tuomitsemaan. He ovat valinneet oman elämänsä. Pysyn taka-alalla joo joo -naisena. Tuloksena on se, ettemme ole väleissä. Pettäjä ei uskalla, koska ajattelee sen loukkaavan äitiäni vielä enemmän. Äitini ei uskalla, koska kuvittelee, että isäni on yhteyksissä meihin. Ja lisäksi hän ei ole kykenevä masennukseltaan kohtaamaan muitakaan sukulaisia juhlissamme uudessa tilanteessa.



Ainoa miten minä olen jarruttanut välejä vanhempiini on se, etten toimi heidän sanansaattajanaan. Minä vain elän omaa elämääni ilman heitä. Ja, kyllä se oli kova pala sitä jatellen, että ennen sentään oltiin kohteliaissa väleissä 2-4 kertaa vuodessa. Enää ei sitäkään. perhejuhlissa tämä asia kulminoituu surullisimmin.



Olenko minä todellakin jotenkin syyllinen siihen, etteivät vanhempani osanneet erota kypsästi? Onko vaikea uskoa, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät kykene ottamaan huomioon ketään muita kuin itsensä? Kai tässä maailmassa on monta muutakin ihmeellisempää asiaa? Minä en syytä ketään. Ihmiset vaan ovat erilaisia ja toimivat eri lähtökohdista.



se, joka aiemmin ketjussa kertoi erosta ja sai voivotteluja ja haukkuja. Ne loukkasivat :(

Eikö kukaan ajattele, että kyllä heilläkin on vastuunsa sukupolvien ketjussa? Eikö kukaan ajattele, että isovanhemmilla on jokin muukin tehtävä kuin toteuttaa omaa nuoruuttaan uudestaan, kun lapset on saatu jaloista? Mummolat on kyllä kohta tosiaankin historiaa.



Pelottavaa.

Vaan sitten pitää roikkua siellä onnettomassa elämässään vain muiden takia. Voi Pyhä Sylvi!

Ap:n tapauksessa sentään oli jo isot lapset, eikä lähdetty niiden ollessa pieniä.

Ihan niinkuin tietäisivät ap:stä paremmin, mistä siinä on kyse. Ihmisten olisi mun mielestä kyllä paremmin tajuttava, että avioero on aina rankka paikka, itselle, kumppanille, lapsille, lapsenlapsille... Toki tämä ainokainen elämä on käytettävä omaksikin onneksi, mutta ei yksin voi kukaan olla onnellinen, joten muitakin on ajateltava.



Oma äitini koki myös " vapautumisen" keski-iän pyörteissä. Minä teini-ikäisenä tyttärenä jouduin yhtä-äkkiä hoitamaan myös äidin asemaa meidän talossa, kun isä meni palasiksi, ja pikkuveli oli vielä liian pieni tekemään omia ruokiaan yms. Oli mun mielestäni kohtuuttoman rankka muutos siinä vaiheessa elämää. Olisin tuolloin tarvinnut äitini apua kasvamisessa. :(



Onko äiti sitten onnellisempi nykyään kuin isäni kanssa? Tavallaan. Mies on monin tavoin parempi kuin entinen, mutta mukana tuli myös vikoja, jotka ovat saaneet äidin puhumaan uudesta avioerosta kriisipaikoissa. Lisäksi avioeroon liittyy kaikenlaista luopumista, koti vaihtuu, samoin osittain ystäväpiiri, usein elämäntapakin.



Joskus ajattelen, että vanhempieni avioero oli plus miinus nolla -ratkaisu, jossa lapset kärsivät eniten. Mehän tässä joudutaan sompailemaan erilaisten pappala-mummolavierailujen kanssa, miettimään, miten mikäkin asia tehtäisiin, ettei loukattaisi jotakin sukulaista (mm. häiden järjestäminen oli kova paikka...) jne. Isän ja äidin elämä on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana järjestynyt uusiin uomiinsa, me lapset sompaillaan avioeron kanssa edelleen. :/

fyysisesti? ONko ollut muuten hyvä aviomies?



ENtä äitisi? Onko hän ollut onneton liitossaan pidempään? Onko hän ollut aviossa näin pitkään sen vuoksi että ei ole uskaltanut / kehdannut erota?



Viestin pointti on se, että mikä oikeus sinulla on arvostella toisten ihmisten valintoja, kun et voi niistä kaikkea tietää? Tarkoitus ei ole syyttää kumpaakaan vanhemmistasi mistään, mutta älä sinäkään syytä kumpaakaan heistä, kun et siihen ole oikeutettu.

Hän on ollut varmasti hyvin tyytymätön elämäänsä, masentunut, hukassa.



Tuskin ap voit väittää äitisi voineen hyvin avioliitossaan, jos hänellä oli tarvetta terapiaankin.