Kaveriporukasta muutamat irtautuneet, käyvät omissa jutuissaan eivätkä edes pyydä meitä muita mukaan.

Kuinka suurella osalla aikuisista ihmisistä on kaveriporukka? Minulla on kouluaikojen jälkeen ollut kavereita eri yhteyksistä, ei kaveriporukkaa. On vanhoja lapsuusaikaisia ystäviä, opiskelukavereita, työkavereita, eri elämänpiireistä tulevia ihmisiä. 

Minkä ikäisiä olette? Kuinka suuri kaveriporukka kyseessä? Koulussakin kaikki haluavat olla sen suosituimman tytön kaveri.

Kyllä ne miehetkin osaa suuttua pikkuasioista. 

Joku pieni juttu siinä on, mikä jota kuta ärsyttää. Joskus voi olla vaikka joku ettei ole päässyt ja siitä loukkaannutaan. 

Minä taas olen sellainen, josta kaikki tuntuu tykkäävän, mutta läheisiä kavereita ei ole. Aina toiset ystävystyy vierestä paremmin, mutta isossa porukassa minulta jopa kysytään neuvoja asioihin. Vaikkapa yhdistystoiminta, toiset ystävystyy ja löytävät vapaa-ajallekin yhdistyksen ulkopuolelle tekemistä. Ongelma on varmasti se, että olen itse arka pyytämään ketään mihinkään. Jos vain odottaa että toiset pyytävät niin ne toiset alkavat kokea taakaksi. Mä olen vähän sellainen "en halua häiritä ketään" -tyyppi ja siksi en ystävysty helposti. 

Sama jatkuu koko elinikäsi. Opiskelut, työpaikan vaihdot, kodin muutot, parisuhde, lapsia tai lapsettomuus, jopa lasten lukumäärä voi erottaa muista, erot, leskeys, sairaudet, harrastukset, ammatit tai yhteiskunnallinen asema jne. Koko ajan tulee jotakin, joka muuttaa sinua tai toisia ja sitä yhteistä ei vain enää ole. Ja kaikista selviää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku on suuttunut jollekin ja käyttää nyt valtaa. Muut tottelevat mekaanisesti ja ei tottelemista ei suvaita. Ei siis saa olla kiva sille hyljätylle, pitää lisätä katseilla tai eleillä sen ulkopuoliskokemusta, pitää aina poistua paikalta samaan aikaan kuin johtaja, eikä jäädä juttelemaan sille hyljätylle. Näin ihmiset toimivat.

 Korjaus: Näin naiset toimivat, ala-asteelta lähtien.

Kyllä, myös työpaikan n kirjaimella alkava täti toimii näin.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette? Kuinka suuri kaveriporukka kyseessä? Koulussakin kaikki haluavat olla sen suosituimman tytön kaveri.

Eli ap. ei osaa tehdä mitään ilman sitä suosittua tyttöä, johtajanaarasta. Muut *syrjäytetyt* eivät kelpaa.

Tätä on myös poikien joukossa, mutta. . . Lapsuudessani ja nuoruudessani meitä oli muutaman pojan kaveripiiri. Yksi oli tuommoinen, että yritti käyttää valtaansa ja kyttäsi suorastaan mustasukkaisena, kuka tekee mitäkin ja kenen kanssa. Paljastui sitten håmåksi.

Jos kyse on siitä, että aiempi kuuden hengen porukka tekee nyt kaikkea samaa kuin aiemminkin, mutta vain viisi kutsutaan mukaan, ymmärrän ap:n harmistumisen 100% ja tuo ilman syytä on törkeää käytöstä. 

Jos kyse on siitä että on iso kaveriporukka (vaikka 10) joista nyt muutama (4) on kiinnostunut samasta asiasta ja sen puitteissa lähentynyt keskenään, antaa lähentyä. Toki kohteliasta ja mukavaa osallistua edelleen myös niihin ison porukab asioihin. On myös ok tavata ihmisiä kahden kesken, oli porukan koko mikä tahansa. 

 

Porukoissa on aina niitä, jooden kanssa on enemmän yhteistä ja joskus jopa niin että ei edes pidä jostain, mutta porukan puolesta pakotettu olemaan samaa porukkaa. Jos kymmenestä kahdeksan pitää henkilö x hyvänä kaverina, saa se viimeinen tyyppi niellä mielipiteensä ja jutella niitä näitä jotta pysyy mukana. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä repeytyminen tapahtuu yleensä aina kun osa saa lapsia. Ei-lapsettomat muodostavat heti oman porukkansa ja äitylit omansa. Ja aika luonnollinen jako sanoisin. 

Meillä kävi näin. Sain lapsia, niin siihen loppuivat kutsut. Siis samantien kun lapsi syntyi, eli en edes ehtinyt rasittaa vauvapuheilla. Olin molempien isompien kanssa vauvavuodet ypöyksin, koska vaikka pyysin tapaamisia, niin ei ikinä sopinut.

Sitten nämä kaksi muuta saivat omia lapsia ja minä kolmannen samana vuonna. Ajattelin että no nyt ja kyllä mut kutsuttiin molempien vauvajuhliin. Mutta sisältö oli vähän se, että mitäpä minä mistään lastenhoidosta tiedän. Nykyisin kutsutaan silloin tällöin käymään, mutta harvoin. Onneksi isompien lasten harrastuksista on vanhempien joukosta löytynyt uusia kavereita.

Sentään sulle ei ilmoitettu suoraan että "päätettiin nyt x kanssa ettet kuulu enää porukkaan". Molemmat 40v ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyse on siitä, että aiempi kuuden hengen porukka tekee nyt kaikkea samaa kuin aiemminkin, mutta vain viisi kutsutaan mukaan, ymmärrän ap:n harmistumisen 100% ja tuo ilman syytä on törkeää käytöstä. 

Jos kyse on siitä että on iso kaveriporukka (vaikka 10) joista nyt muutama (4) on kiinnostunut samasta asiasta ja sen puitteissa lähentynyt keskenään, antaa lähentyä. Toki kohteliasta ja mukavaa osallistua edelleen myös niihin ison porukab asioihin. On myös ok tavata ihmisiä kahden kesken, oli porukan koko mikä tahansa. 

 

Porukoissa on aina niitä, jooden kanssa on enemmän yhteistä ja joskus jopa niin että ei edes pidä jostain, mutta porukan puolesta pakotettu olemaan samaa porukkaa. Jos kymmenestä kahdeksan pitää henkilö x hyvänä kaverina, saa se viimeinen tyyppi niellä mielipiteensä ja jutella niitä näitä jotta pysyy mukana. 

Onko törkeää käytöstä jättää porukan komentaja ja kiukkupussi sivuun? Kun kaveriporukassa on sellainen, joka vaatii kaiken tehtäväksi oman tahtonsa mukaan, niin hän jää helposti sivuun. Tavallisesti tämä tyyppi on myös se, joka haluaa organisoida kaiken, kutsuu mukaansa jo valmiiksi mietittyihin asioihin (ja suuttuu, jos ei sovi) ja seuraa haukkana muita somessa, etteivät vain tekisi jotain ilman häntä.

Omassa kaveriporukassani tällainen tyyppi halusi järjestää polttarini, vaikka kaasojen kanssa olisi sovittu reunaehdot valmiiksi. Tietenkään tälle ei sopinut mikään minulle sopivista viikonlopuista, piti valita juuri se, jolloin oli kummitytön ristiäiset.Eikä sopinut ajatus hemmotteluhoidoista ja hyvästä ruuasta, mielessä oli vaellusretki johonkin suolle ja siellä minulle tehtäviä (sytytä tuli ilman tulitikkuja jne.), en pidä retkeilystä lainkaan. Lopulta toinen kaasoista soitti minulle, kertoi asian ja minä vihelsin pelin poikki. Ilmoitin, että polttareita ei pidetä lainkaan ja kaveruus on nyt ohi. Sitä ruikutusviestien määrää - kun en minä tarkoittanut ja kun kaasot sanoi ja kun mietittiin, että olisi kiva jne.

Hän ei muuten vieläkään ymmärrä, miksi on kaveriporukan ulkopuolella.

Meitä on viiden hengen kaveriporukka. Ollaan vanhoja opiskelukavereita ja jäimme kaikki asumaan yliopistokaupunkiimme. Alkuvuosina opiskelujen jälkeen nähtiin useammin. Pikkuhiljaa porukka alkoi vakiintua ja kolme meistä alkoi perustaa perheitä. Pikkulapsiaikana toki oli välillä hiljaisempia aikoja ettei nähty niin usein, koska lähteminen oli vaikeaa imettämisen, lapsenvahtina puuttumisen ym. takia. 

Ajan myötä huomasimme, että kaveriporukan koolle kutsuminen jäi aina minun tai "Sadun" vastuulle. Myös aikaa yhteiselle tapaamiselle alkoi olla aivan toivottoman vaikea löytää. Erikoisinta oli, että meille perheellisille kävi yleensä aika kuin aika ja olimme myös joustavia muuttamaan sovittuja suunnitelmia. Porukan lapsettomat taas olivat jostain syystä ykeensä joustamattomia aikataulujen suhteen. 

Olimme sitten jossain vaiheessa toisistamme tietämättä Sadun kanssa ostaneet jäsenyyden samaan kunto keskukseen ja huomasimme, että aikataulunmme käyvät hyvin yhteen. Aloimme käydä samoilla ryhmäliikuntatunneilla ja salilla yhtä aikaa. Aloimme käydä myös yhdessä lounaalla ja juoksulenkeillä, koska niiden sopiminen koko porukan kesken osoittautui yleensä mahdottomaksi. Mukana oli usein myös "Emma", mutta miehensä vuorotyön takia pääsi harvemmin mukaan. 

Homma vain meni siihen, että liikumme yleensä kahdestaan tai kolmestaan Sadun ja Emman takia ja ajattelimme että se kai on luonnollista, että elämäntilanteet vaihtelevat. 

Ollaan muutaman kerran yritetty tapaamista koko porukan kesken, mutta aikaa ei vain löydy. Nämä porukan kaksi muuta ehdottavat usein tapaamisia ex tempore. Esimerkiksi nyt keväällä parin päivän varoitusajalla päättäjöisviikonlopulle, mutta meistä neljällä oli juuri sinä päivänä sukulaisen lakkiaiset. Tai tapaamisehdotus saattaa tulla vaikka edellisenä iltana, eikä välttämättä voi lähteä kun on matkoilla tai vaikka menossa auttamaan vanhempia muutossa. 

Ei näihin tilanteisiin liity välttämättä mitään draamaa. Eniten asiasta valittavat ne kaksi, joille ajankohta tapaamiselle ei sovi koskaan (Miksi me ei koskaan enää nähdä?). Mutta kehottaisin kuitenkin pitämään huolta ystävyyssuhteista ja näkemään vaivaa niiden säilyttämiseksi. 

Kaikki trollialoitukset tekin uskotte ja suu vaahdossa kommentoitte:D

Vierailija kirjoitti:

Meitä on viiden hengen kaveriporukka. Ollaan vanhoja opiskelukavereita ja jäimme kaikki asumaan yliopistokaupunkiimme. Alkuvuosina opiskelujen jälkeen nähtiin useammin. Pikkuhiljaa porukka alkoi vakiintua ja kolme meistä alkoi perustaa perheitä. Pikkulapsiaikana toki oli välillä hiljaisempia aikoja ettei nähty niin usein, koska lähteminen oli vaikeaa imettämisen, lapsenvahtina puuttumisen ym. takia. 

Ajan myötä huomasimme, että kaveriporukan koolle kutsuminen jäi aina minun tai "Sadun" vastuulle. Myös aikaa yhteiselle tapaamiselle alkoi olla aivan toivottoman vaikea löytää. Erikoisinta oli, että meille perheellisille kävi yleensä aika kuin aika ja olimme myös joustavia muuttamaan sovittuja suunnitelmia. Porukan lapsettomat taas olivat jostain syystä ykeensä joustamattomia aikataulujen suhteen. 

Olimme sitten jossain vaiheessa toisistamme tietämättä Sadun kanssa ostaneet jäsenyyden samaan kunto keskukseen ja huomasimme, että

Mulla on myös tuo kokemus, että perheelliset ihmiset, joilla on hyvässä lykyssä monta harrastavaa lasta yms onnistuu kyllä löytämään aikaa ja joustamaan, mutta lapsettomat ei sitten millään.

Ehkä se on sitä että perherumbassa on pakko opetella sekä tehokkaaseen ajankäyttöön että joustamaan. Koska mitä suurempi perhe, sitä paremmin tämä onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet siis sitä mieltä, ettei ihmisellä saa olla mitään omaa, vaan kaikki täytyy tehdä porukalla? Sehän on sairasta!

 

Olisi kiva jos joskus kysyttäisiin mukaan meitä muitakin kaveripiirin jäseniä.

No miksi te ette tee asioita keskenänne? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on viiden hengen kaveriporukka. Ollaan vanhoja opiskelukavereita ja jäimme kaikki asumaan yliopistokaupunkiimme. Alkuvuosina opiskelujen jälkeen nähtiin useammin. Pikkuhiljaa porukka alkoi vakiintua ja kolme meistä alkoi perustaa perheitä. Pikkulapsiaikana toki oli välillä hiljaisempia aikoja ettei nähty niin usein, koska lähteminen oli vaikeaa imettämisen, lapsenvahtina puuttumisen ym. takia. 

Ajan myötä huomasimme, että kaveriporukan koolle kutsuminen jäi aina minun tai "Sadun" vastuulle. Myös aikaa yhteiselle tapaamiselle alkoi olla aivan toivottoman vaikea löytää. Erikoisinta oli, että meille perheellisille kävi yleensä aika kuin aika ja olimme myös joustavia muuttamaan sovittuja suunnitelmia. Porukan lapsettomat taas olivat jostain syystä ykeensä joustamattomia aikataulujen suhteen. 

Olimme sitten jossain vaiheessa toisistamme tietämättä Sadun kanssa ostaneet jäs

Tai sitten lapsettomia ei yksinkertaisesti kiinnosta puistotreffit tai tapaaminen mäkkärillä sillä aikaa, kun Halla, Lumi ja Tuisku on satujumpassa?

Kaveriporukat eivät ole ikuisia. Sen tajuaminen kuuluu aikuisuuteen, joka on ilmeisesti on ap:lla karusti edessä.

Tai sitten lapsettomia ei yksinkertaisesti kiinnosta puistotreffit tai tapaaminen mäkkärillä sillä aikaa, kun Halla, Lumi ja Tuisku on satujumpassa?

No voi olla. Mutta ei niitä kiinnosta silloinkaan kun Halla, Lumi ja Tuisku on nukkumassa, silloin jos isä on niitä vahtimassa tai muutenkaan. Ainoat ajankohdat kun sopii on samaan aikaan kun Hallaa pitäisi olla viemässä sinne satujumppaan, Tuiskulla on lätkäpeli tai itsellä kauan odotettu kampaaja.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten lapsettomia ei yksinkertaisesti kiinnosta puistotreffit tai tapaaminen mäkkärillä sillä aikaa, kun Halla, Lumi ja Tuisku on satujumpassa?

 

No voi olla. Mutta ei niitä kiinnosta silloinkaan kun Halla, Lumi ja Tuisku on nukkumassa, silloin jos isä on niitä vahtimassa tai muutenkaan. Ainoat ajankohdat kun sopii on samaan aikaan kun Hallaa pitäisi olla viemässä sinne satujumppaan, Tuiskulla on lätkäpeli tai itsellä kauan odotettu kampaaja.

Ja lisään että ihan ok, jos ei kiinnosta. Mutta turha uhriutua jos ei mikään ikinä käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on viiden hengen kaveriporukka. Ollaan vanhoja opiskelukavereita ja jäimme kaikki asumaan yliopistokaupunkiimme. Alkuvuosina opiskelujen jälkeen nähtiin useammin. Pikkuhiljaa porukka alkoi vakiintua ja kolme meistä alkoi perustaa perheitä. Pikkulapsiaikana toki oli välillä hiljaisempia aikoja ettei nähty niin usein, koska lähteminen oli vaikeaa imettämisen, lapsenvahtina puuttumisen ym. takia. 

Ajan myötä huomasimme, että kaveriporukan koolle kutsuminen jäi aina minun tai "Sadun" vastuulle. Myös aikaa yhteiselle tapaamiselle alkoi olla aivan toivottoman vaikea löytää. Erikoisinta oli, että meille perheellisille kävi yleensä aika kuin aika ja olimme myös joustavia muuttamaan sovittuja suunnitelmia. Porukan lapsettomat taas olivat jostain syystä ykeensä joustamattomia aikataulujen suhteen. 

Olimme sitten jossain vaiheessa

Me ei koskaan olla otettu lapsia mukaan, vaan aina ollaan yritetty tapaamista nimenomaan vanhan kaveriporukan kesken. Mutta jos ei kiinnosta viikonloppu työpaikkani kautta vuokratulla luxushuvilalla, eikä myöskään Haloo Helsingin konsertti, Suomi Pop festarit, illallinen vasta avatussa ravintolassa, kesäinen kävelylenkki kaupungin järvien ympäri, lounas kesken työpäivän, jooga/rentoutus work shop tai ihan vain illanistujaiset silloin kuin mies on lasten kanssa viikonlopun anoppilassa. Eikä auta vaikka yrittäisit aloittaa ehdottelun jo neljä kuukautta ennen ajankohtaa (ei voi vielä sanoa kun on niin pitkä aika). Mikään ei vain sovi. Jos vaikka ehdotat jotain tapahtumaa seuraavalle viikonlopulle, niin ei millään sovi kun on ajatellut haravoida rivitalopihansa juuri silloin. Haravoimiseen menee varmaan korkeintaan pari tuntia, eikä sitä voi ilmeisesti siirtää eikä järjestää mitään muuta ohjelmaa sille päivälle.

Mutta ehkä se on vain niin, että lapselliset ovat tottuneet muutoksiin ja tehokkaampaan ajankäyttöön. Sama ilmiö ehkä eläköityneillä vanhemmillani. Ovat pyörittäneet isoa perhettä, maatilaa ja yritystoimintaa. Nyt eläkkeelle jäätyä ei voi sopia samalle päivälle mitään, jos siihen on sovittuna jo kauppareissu tai lääkörikäynti.