Lue keskustelun säännöt.
Olenko minä sosiaalisesti tollo vai ovatko muut liian herkkiä?
29.07.2024 |
Heti alkuun: En siis koskaan kysy mitään mielestäni tahditonta tyyliin miksi teillä ei ole lapsia tms pashaa. Tuollaisia asioita ei mielestäni ikinä kysytä. En mene kyselemään tuntemattomilta tai puolitutuilta jotain yksityiselämään liittyvää, vaan nyt puhun ihmisistä, jotka olen tuntenut vuosien ajan ja olemme olleet tiiviisti tekemisissä esimerkiksi ystävyyden tai työn myötä.
Useamman kerran vuosien aikana on sattunut tällainen tilanne. Ihminen itse avautuu minulle jostakin elämäänsä liittyvästä vaikeasta asiasta. Esimerkiksi avioerosta, hankalasta parisuhdekuviosta tai haasteesta työpaikalla tms. Asia on ihmiselle iso ja hän haluaa puhua siitä paljon kanssani, kuuntelen ja olen tukena. En puhu käymistämme keskusteluista muille, vaan pidän ne luottamuksellisina. Kun myöhemmin menen kysymään kahden kesken tuosta samasta asiasta tyyliin Miten olet jaksanut avioeron jälkeen? tai Onko tilanne Perttu-Justiinan kanssa helpottanut aiemmasta? niin saan vastaukseksi, että en halua enää puhua tästä asiasta.
Olen näistä tilanteista aivan hämmentynyt. Olenko jotenkin sosiaalisesti tollo, kun olen kysynyt noista asioista, joista ihminen itse on aiemmin avautunut? Vai ovatko toiset liian herkkiä, kun he reagoivat kysymykseen noin? Ja kaikki ihmiset eivät siis reagoi noin, suurin osa kertoo noista asioista kysyessäni ihan normaalisti, mikä on tilanne. Mutta vuosien varrella on tullut vastaan lukuisia naisia, jotka ensin avautuvat jostakin ja sitten eivät halua enää puhua aiheesta. Minusta tuntuisi oudolta, että minulle avaudutaan jostakin isosta aiheesta ja sitten myöhemmin en enää sanallakaan ottaisi asiaa esille.
Olenko minä tällaisissa tilanteissa sosiaalisesti tollo vai ovatko muut liian herkkiä?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Mua jaksaa hämmentää se, miten moni kokee tungettelevaksi sen, että jostain aiemmasta keskustelunaiheesta kysyy uudelleen. Minusta se osoittaa kiinnostusta toisen asioita kohtaan, että aiheesta kysyy.
Olen esimerkiksi itse sairastunut pysyvästi. Äärimmäisen harva kysyy, millainen tilanne minulla on sairauteni kanssa. Suurin osa ei kysy sairaudestani mitään, eikä oikein haluaisi puhuakaan siitä, jos itse otan asian esille.
Nuo on vaikeita asioita. Kannattanee puhua asiasta, sairaudesta yleisesti ja jos toinen haluaa ohjata puheen sinuun, niin puhua sitten siitä sinun sairaudestasi.
Sairauksiin on vaikea kommentoida mitään, jos ei tiedä niistä mitään. Liika varovaisuus voi näyttäytyä välinpitämättömyytenä, vaikka se ei oikeasti olisi sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olet tollo. Kukaan ei ole koskaan "liian herkkä", sellaista ei ole olemassakaan
Miltä sinusta tuntuisi, jos minä tulisin kysymään sinulta, että "miten peräpukamasi voivat, voi sinua kun olet niin peräpukamainen?" Ei ole ok, vaan hienotunteinen asia jonka asianomainen ottaa itse esille jos haluaa, silloin kuin itse haluaa
Vierailija kirjoitti:
Olet tollo. Ei ole korrektia ottaa puheeksi toisen henkilökohtaista, kipeää asiaa. On hänen asiansa ottaa se uudelleen puheeksi.
Tällaiset asiat käsitellään keskustelu kerrallaan. Se voi säikäyttää pahanpäiväisesti, jos olet luottanut toiselle jotain hyvin intiimiä ja toinen tuo sen julkiselle paikalle esiin keskelle pöytää. Miten se teidän avioero ja impotenssi jaksaa?Tulee mieleen, että voiko tähän ihmiseen luottaa. Missä muualla se on siitä puhunut? Onko se miettinyt sitä koko ajan ja vieläkin miettii? Sehän oli minun ongelmani...
Näin juuri. Hienotunteisuutta.
Viestin eka kappale. Kipeä asia otetaan itse puheeksi, kun ämpäri tulee yli. Kukaan ei tarvitse kuulustelijaa, ei muistuttajaa että kun silloin kun viimeksi sanoit......
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on ollut, että nuo "en halua vastata tuohon asiaan, josta itse olen aiemmin puhunut" -tapaukset ovat muutenkin ahdistuneita ihmisiä. Milloin mikäkin ahdistaa ja sitten se oma ahdistus vieritetään toisten niskaan. Ovat yllättävän raskaita ihmisiä.
On ihan luonnollista kokea ahdistusta tai masennusta, kun ajattelee jotain vaikeaa kokemusta, kuten avioeroa, läheisen kuolemaa, sairastumista tms. Ei ne mitään ilon aiheitakaan ole. Ap on tahditon, kun pakottaa vastapuolen ajattelemaan ikäviä asioita sellaisella hetkellä, kun ihminen ei itse ollut niitä ajatellut.
Vierailija kirjoitti:
Miten tuollaisestakin saa ongelman tehtyä 😂
Empaattisten ongelmia. Halutaan oppia ottamaan muut paremmin huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on vastaavia kokemuksia. Eräällekin työkaverille toimin olkapäänä, kun tuli avioero. Itkeskeli asiaa pitkään. Kun palasin pidemmän tauon jälkeen töihin, tiesin hänen olevan uudessa parisuhteessa. Kysyin asiasta, niin työkaveri vaan totesi, että hän teki virheen avautuessaan avioerostaan ja ei nyt enää halua puhua uudesta suhteestaan tai avautua mistään muustakaan. Nykyisin tuo työkaveri on etäinen, eikä juttele mitään työhön liittymätöntä.
Minusta tuo on ilkeää, että ensin toinen kelpaa olkapääksi ja sitten oikeastaan todetaan, että ei edes arvosteta koko asiaa.
Työkaveri on fiksu, kun ei tuo kotiasioitaan työpaikalle. Pyörähdin tällaisessa paikassa ja oli aivan helvetin ahdistavaa joutua elämään kaikkien työkaverien perhedraamoja joka lounastauolla. Ei ollenkaan asiallista. Yrittivät myös udella minun asioistani - ei todellakaan kiinnosta joidenkin fossiilien vanhentuneet mielipiteet nykypäivän ongelmiin. Suuri osa vanhempaa sukupolvea elää myös jossain ihmeelliesssä masokisti-kärsimysroolissa ja ainoa mitä heillä on tarjota ongelmiin, on sääli. Sääli ei edistä ongelmia, vaan on eräänlaista väkivaltaa. "Voi sinua raukkaa kun sinun elämäsi on niin hirveää, kylläpä on kamalasti sinulla asiat". Oletteko koskaan miettnieet, miksei tuollaisia asioita sanota pienille lapsille? Koska tiedetään, miten vahingollista ja satuttavaa se on tunne-elämälle. Mutta aikuisten vuorovaikutuksessa normaalia. Väkivaltaa
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitä ystävää/työkaveria pitää vastuuttaa siitä, jos omat rajat avautumisen suhteen ovat muuttuneet? Sehän on oman pään sisällä oleva juttu, eikä sen ystävän/työkaverin syy.
Mitä toisen vastuuttamista se on, jos sanoo että en halua nyt/enää keskustella aiheesta? Sehän on nimenomaan itse vastuun ottamista ja viestimistä niistä rajoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset haluavat itse määritellä milloin he haluavat puhua oman elämänsä kipupisteistä. Niihin ei palata small talkin omaisesti survaisten samalla suoraan arkaan kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Sukulainen vatvoi samaa murhettansa vuosi tolkulla. Aina kun soitettiin tai nähtiin, hän ei kertaakaan kysellyt mitä minulle kuuluu, eikä puhuttu yhtään mistään muusta. Vatvoi ja vatvoi vaan tätä vuosia vanhaa murhettansa. Kerran sitten sanoin, että etkö ole jo päässy asian yli kun en jaksa kuunnella vuodesta toiseen aina samaa asiaa. Ja niinpä siinä onnellisesti itselle kävi, että hän suuttui jaa katkoi välit täysin.
Minulla on sukulaisia ja muutamia ystävä, joille ole kuin 112 hätänumero eli ottavat yhteyttä jos haluavat purkautua tai ovat avun tarpeessa ja muuten heistä ei kuulu juuri mitään. Olen nyt pikkuhiljaa alkanut pitämään hajurakoa näihin ihmisiin ja valittelen omia ongelmiani (joita ei ole) ja kiireitäni jos ottavat yhteyttä ja oma elämä on alkanut olla paljon kevyempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika omituista ajatella, että ihmiset olisivat "liian herkkiä", koska he kokevat surua tai muita vahvoja tunteita kun heidät pakotetaan ajattelemaan jotain hiljattain tapahtunutta vaikeaa asiaa. Ja että he eivät välttämättä sillä hetkellä ole halukkaita menemään siihen tilaan, jossa käsittelevät asioita ja kokevat niitä vaikeita tunteita. Ap rikkoo muiden rajoja.
Ymmärrän, että ap halusi luonnollisesti saada jatkoa kuulemalleen, jotta oma mielensä saisi rauhan asian kanssa ja varmasti myös siksi, että halusi osoittaa toiselle, että voi olla edelleen kuulevana korvana/tukevana olkapäänä, jos toinen haluaa.
Luulen, että tilanne oli väärä. Eli ongelma on ehkä tilannetajussa ja ehkä myös siinä, että menit liian suoraan asiaan. Arka asia voi olla arka vielä asian ratkeamisen jälkeenkin ja pitkäänkin, joten niitä ei ehkä kannata kysellä kovinkaan suoraan.
Herkissä/aroissa asioissa on parempi kysyä yleisesti tai sitten jos kysyy tarkempia kysymyksiä, niin kertoa samalla miksi kyselee - olemalla itse mahdollisimman avoin ja läpinäkyvä, niin toinen voi ehkä luottaa paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli pitkäaikainen kosmetologi, jonka kanssa tuli juteltua mm. siitä, että äitini sai aivoinfarktin ja on siitä pikkuhiljaa kuitenkin toipumassa. Kävin kosmetologilla pari kertaa vuodessa ja tuon keskustelun jälkeen hän aina muisti ottaa puheeksi miten äitisi voi... en olisi yhtään halunnut enää keskustella asiasta. Nykyään en enää käy ko. kosmetologilla.
Ihmisillä nyt vaan tuppaa olemaan heikkoja hetkiä, joita katuvat ja häpeävät jälkeenpäin. Mitäpä jos antaisit tuollaisten asioiden olla, ja juttelet niistä uudelleen vasta sitten, kun se toinen ottaa asian uudelleen puheeksi.
Ihan sama, kuka tässä on liian herkkä, tai sosiaalisesti tollo. Itse en juttele töissä omista henkilökohtaisista asioista lainkaan, ellei ole aivan pakko (esimiehelle pitää ilmoittaa sairaslomasta tms.). Ja jos joku muu juttelee omista asioistaan minulle, niin kuuntelen kyllä, vaikka ei suoraan sanoen yhtään kiinnostaisi, enkä itse palaa takaisin asiaan.
Jos jonkun mielestä olen kylmä ja tunteeton, niin ihan sama minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi mietit tuollaisia asioita? Joku ei halua puhua. Se siitä.
Minusta et ole tollo, eivätkä muut ole liian herkkiä. On ihan kohteliasta hienotunteisesti kysyä, mikä tilanne on, ja on ihan ok vastata ettei enää halua puhua asiasta. Ehkäpä he ovat jo vatvoneet asiaa tarpeeksi, eikä siihen enää halua palata jos on vaiheessa jossa asiasta on päässyt / pääsemässä yli ja vatvominen lisää tuntuu siinä kohtaa tarpeettomalta.
Ihmisten menneistä tuskista ei saa kysyä. Monella ikävät elämänvaiheet ovat sellaisia, että kun juuri ja juuri räpiköidään niistä yli, niin sen jälkeen kukaan perheestäkään ei juuri saisi hiiskahtaa mistään menneistä, vaan ne ovat "tästä ei puhuta enää koskaan" -aiheita. Samaan romukoppaan menevät tuon elämänvaiheen muutkin asiat, tuttavat, jopa auttajat, kaikki se entinen. Aloitetaan uusi elämä ja muiden pitää ymmärtää se. Niitä menneitä ei enää ole.
Mulle kanssa ihmiset avautuu ja kertoo helpolla ongelmistaan. Mulla on ollut tapana kysyä jälkeenpäin vain yleisesti miten olet jaksanut tms. Jos toinen ei halua puhua asiasta, se tulee esille kyllä vastauksesta. Toisaalta se antaa myös mahdollisuuden jatkaa vaikeaa aihetta. Kukaan ei ole koskaan vastannut suoraan ettei halua puhua kuolemasta/avioerosta/sairaudesta. Toisaalta ei minua luokkaa, jos joku niin vastaisikin. Sitten vaan valitaan toinen aihe.
Ehkä he ovat jo päässeet yli ja asiaan palaaminen tuntuu liian tuskalliselta. Voi olla tympeää, jos on juuri onnistunut palauttamaan itselleen mielenrauhansa takaisin ja sitten joku tulee muistuttamaan kipeästä asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sukulainen vatvoi samaa murhettansa vuosi tolkulla. Aina kun soitettiin tai nähtiin, hän ei kertaakaan kysellyt mitä minulle kuuluu, eikä puhuttu yhtään mistään muusta. Vatvoi ja vatvoi vaan tätä vuosia vanhaa murhettansa. Kerran sitten sanoin, että etkö ole jo päässy asian yli kun en jaksa kuunnella vuodesta toiseen aina samaa asiaa. Ja niinpä siinä onnellisesti itselle kävi, että hän suuttui jaa katkoi välit täysin.
Minulla on sukulaisia ja muutamia ystävä, joille ole kuin 112 hätänumero eli ottavat yhteyttä jos haluavat purkautua tai ovat avun tarpeessa ja muuten heistä ei kuulu juuri mitään. Olen nyt pikkuhiljaa alkanut pitämään hajurakoa näihin ihmisiin ja valittelen omia ongelmiani (joita ei ole) ja kiireitäni jos ottavat yhteyttä ja oma elämä on alkanut olla paljon kevyempää.
Tämä, miespuoliset sukulaiseni. Miehet soittavat kun haluavat minulta jotakin, vaimonsa kun haluavat minulta jotakin lapsilleen. En ole enää tekemisissä
Miten tuollaisestakin saa ongelman tehtyä 😂