Miksei kukaan muu ole huolissaan mielenterveyshoidon niukoista resursseista kuin esim edesmennyt Tapio Suominen?

Hullut kuolee pois...

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Ei se rahalla ratkea. Ehkä yhteiskunnan yleisen ilmapiirin parantaminen voisi auttaa.

Jos kaikki mielenterveyspotilaat pistettäisiin kaivamaan ojia muutamaksi viikoksi niin suurin osa paranisi. 

Suomi on köyhä maa, jossa väestö on ikääntynyttä.

Meillä ei ole resursseja. Vaikka niitä kuinka tahtoisi, ei niitä tyhjästä synny. Ihmisten pitäisi ryhtyä enemmän ottamaan vastuuta itsestään ja auttamaan toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Tämähän se. Ennenvanhaan mielisairaaat suljettiin laitoksiin, suurin osa loppuelämäkseen. Niissä sentään suurin piirtein pystyttiin pitämään ihmiset hengissä. Jos ei muuten, niin köyttämällä sänkyihinsä kiinni, jotta eivät pääse vahingoittamaan itseään. Tai tekemällä lobotomia. Nykyisin ei voi tehdä muuta kuin koittaa erilaisia lääkityksiä ja  jos ei tehoa, sitten ei tehoa. Nuo entisajan hoitomuodot olisivat nykyisin rikos ihmisyyttä vastaan. 

Olen kyllä huolissani, täällä palstallakin näkee ja erottuu nämä pskan jankkaajat.  Eivät pääse hoitoon.

Aiheesta kyllä on viime vuosina julkaistu huomattava määrä kirjoja, usein omaisen kirjoittamana. Osa menehtynyt osin huumeisiin/päihteisiin (taustalla voinut olla bipo jonka hoito jäänyt roikkumaan) tai masennus, johon lyöty vain valtavat lääkitykset. Noilla sitten lähdetty.

Turhauttaa julkisuudessa kyllä se että keskitytään ennemmin syyttelyyn (tyyliin loputtomasti sortavat rakenteet, terapian puute ja vastakeksitty sukupuolikipuilu, johon ei saada haluttua hoitofiksiä). Itse näen että osaa terapiasuhde voi auttaa mutta sen varaan ei todellakaan voi laskea sitä, että elämästä saisi kivaa ja helppoa, sellaista kuin instakuvissa. Narsistisesti häiriöisiä terapia auttaa ikävä kyllä hyvin rajallisesti jos lainkaan; nuo saattavat tehdä tuosta kokemuksesta uuden uhriutumisen keinon jossa heitä on taas puijattu ja hyväksikäytetty. Miten korjaat tälläisiä nuoria joille aivan kaikki näyttäytyy vain valtataisteluna? Mikään mt hoito ei ratkaise tuota kysymystä joka tulee sairaista arvoista ja atomisoitumiseen työntämisestä, missä kaikesta tehdään peliä, vaihtokauppaa, ohikiitäviä elämyksiä vailla sen kummempaa syvyyttä. Tuossa kulttuurissa kipu ja kärsimys pyyhitään pois lääkkeillä, huumeilla, addiktioilla, pervofetisseillä tai muulla todellisuuspaolla.

Jos tuo on uusi normaali, niin mikä on nykyisen terapian funktio? jos meiltä ei saa odottaa mm työelämäkykyisyyttä sortavana/ahtauttavana odotuksena? Tai rakastamiskykynä, joka hetki sitten nähtiin mielenterveyden yhtenä mittarina?

Näkisi mieluusti pohdintaa aiheesta mikä on se "terve" jota tämä luodinkestävä leijaileva uusi sateenkaarenkirjava superihmisyys tavoittelee. Kuuluu vain kliseisesti sirkkojen siritystä. Sanotaan vain "mikä vain mikä tuntuu sinusta hyvältä oikealta ja itsesi näköiseltä". Eipä ihme että terapiaa joko pilkataan vimmaisesti tai sitten sitä vaaditaan kaikille "tarvitseville" yhtä vimmaisesti. Eikä saisi tietenkään kustantaa pennin pyörylää asianosaiselle, hänhän on kaikkeen kokemaansa sortoon syytön.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Kun ei tiedetä mikä auttaa, niin tarjotaan kemiallista lobotomiaa :)

Mitä ap horisee? Jatkuvasti on juttuja siitä, että mt-ongelmat ovat räjähdysmäisessä kasvussa ja hoitoon ei pääse. Noin 68698728279 julkkistakin kommentoinut asiaa

Ihmisten on aina ollut vaikea hyväksyä sitä, että jotkut ihmiset vain ovat liian sairaita selviytymään, ja niin oli näidenkin kahden herran kohdalla. Ei se ole kenenkään vika, kaikkein vähiten terveydenhuollon henkilöiden, jotka ovat usein niitä ainoita jotka jaksavat yrittää. 

Suominen sai hoitoa, vaikka kuinka paljon. Kaikkia vain ei voi pelastaa, vaikka mitä tekisi. Toki se on totta, että resursseja on liian vähän ja tästä asiasta on puhunut julkisuudessa lukematon määrä ihmisiä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Tämähän se. Ennenvanhaan mielisairaaat suljettiin laitoksiin, suurin osa loppuelämäkseen. Niissä sentään suurin piirtein pystyttiin pitämään ihmiset hengissä. Jos ei muuten, niin köyttämällä sänkyihinsä kiinni, jotta eivät pääse vahingoittamaan itseään. Tai tekemällä lobotomia. Nykyisin ei voi tehdä muuta kuin koittaa erilaisia lääkityksiä ja  jos ei tehoa, sitten ei tehoa. Nuo entisajan hoitomuodot olisivat nykyisin rikos ihmisyyttä vastaan. 

Voitko viitata tutkimuksiin, joiden mukaan suurin osa mielisairaista jäi loppuelämäkseen mielisairaalaan? Minun lukemani perusteella suurin osa pääsi sieltä pois ja heidän pitkän aikavälin toimintakykynsä oli itse asiassa parempi, kun antipsykoottien leviämisen ja laitoshoidon purkamisen jälkeen. Vain pieni osa potilaista jäi mielisairaaloihin loppuiäkseen ja suurempi osa parani eli ei palannut mielisairaalahoitoon, eikä yhteyttä tutkimusten mukaan selitä esimerkiksi diagnoosien väljyys. Moderni lääketiede edisti lähinnä potilaiden akuuttia kontrollointia, sekavat ja aggressiiviset potilaat saadaan helpommin nykyään sedatoitua ja se tekee psykiatrien ja hoitajien työstä mielytttävämpää. Tätä psykiatrien työn helpottmusta ei kannata sotkea pitkän aikavälin toimintakykyyn esimerkiksi kymmenen ja 20 vuoden ajanjaksolla. Tutkimuksia on melko vähän, suurin osa on naturalistisia, mutta suurin osa antaa vaikutelman, että vähemmän hoitoa on yhteydessä parempaan toimintakykyyn ja suurempaan työllistymiseen sekä nyky-yhteiskunnan sisällä että historiallisesti vertailevissa tutkimuksissa.  Toki on vaikea vertailla esimerkiksi toimintakykyä eri konteksteissa myös siksi, että mielisairaus on hyvin kulttuurisidonnainen käsite ja se elää ajassa. Toipumiskriteeritkin ovat kirjavat, epämääräiset ja vaihtelevat tutkimuksesta toiseen. 

Olen itse vaikeasti masentunut, käynyt psykologilla, psykiatrilla ja terapiassa. Itseni päiviltä päästämistä olen miettinyt nelosluokasta lähtien, nyt olen jo +40v.

Lääkkeet on käytössä.

Kokemuksiini nojaten väitän, että on ihan turhaa syyllistää yhteiskuntaa/hoitoa tai sen toimimattomuutta siitä että Tapio tai se Bessin exä lopettaa itsensä. 

Jos halutaan olla varmoja, ettei ihminen vahingoita itseään, tulee se lääkitä zombiksi tai laittaa lepareihin loppuiäksi. Se ei liene tarkoitus.

Kuolema nyt vaan on lopputulema meille kaikille. Toisille se hetki koittaa aiemmin kuin toisille.

Tapio Suominen oli hoidon piirissä.  Lisäksi hänellä oli lääkitys sairauteensa.

Sentäs henkivartjoita ei yhteiskunnalta voida vaatia mielenterveys  potilaille.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Tämähän se. Ennenvanhaan mielisairaaat suljettiin laitoksiin, suurin osa loppuelämäkseen. Niissä sentään suurin piirtein pystyttiin pitämään ihmiset hengissä. Jos ei muuten, niin köyttämällä sänkyihinsä kiinni, jotta eivät pääse vahingoittamaan itseään. Tai tekemällä lobotomia. Nykyisin ei voi tehdä muuta kuin koittaa erilaisia lääkityksiä ja  jos ei tehoa, sitten ei tehoa. Nuo entisajan hoitomuodot olisivat nykyisin rikos ihmisyyttä vastaan. 

Minusta nykyinen käytäntö on tuossa suhteessa parempi. Ihmiselämällä on muutakin tarkotusta kuin vain pysyä hengissä eikä ihminen voi esim. lobotmian jälkeen enää elää ihmisarvoista elämää. 

Missä pussissa ap oikein elää? Psykiatrisen hoidon resurssien puutteesta on puhuttu vuosikausia.

Ehkä se hoito tekee joillekin väärän tuloksen. Eli pitäisi olla huolissaan mitä mengelehoitoja osa saa vai auttoiko joku. Onko työpaineita, entä alkoholi, muuta. Joskus ihmiset ovat jo eläneet tarpeeksi kauan, eikä voida pelastaa.

Jos ihminen oikein kovasti haluaa kuolla, sitä ei mikään määrä hoitoa estä. Minusta on vain reilua, että ihminen saa valita myös toisen vaihtoehdon, jos halua elää ei enää ole. Väkisin hengissäpitäminen on lähinnä kiduttamista sellaiselle, joka on erittäin pahasti sairas. Riippumatta siitä, onko sairaus fyysinen tai psyykkinen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne resurssitkaan auta jos ei tiedetä miten hoitaa potilaita. Ja kun ei tosiaan tiedetä.

Ei ne ainakaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta lääkkeillä hoidu. Saadaan korkeitaan oireita kuriin. Monesti vain olo pahenee. Ja sama sähköhoidossa jota sitäkin julkisesti lähinnä vain saa ylistää.

Näkisin että toivo asioiden kohentamisesta jää pitkälle oman sinnikkyyden ja parhaimmillaan lähisuhteista löytyvän tuen varaan. Mutta usein koko oireilu alkaa juuri näiden heikkoudesta. Omat vanhemmat saattavat olla henkisesti sairaita tai mitä tahansa, mistä ei voi ottaa tukea tai mallia. No jos sitten ammattiauttajatkin ovat pelkureita ja esittävät välittävänsä, voi käydä aika rankaksi mihinkään uskominen.

Nopeasti pitäisi keksiä matalan kynnyksen paikkoja. Nuo psyk polit on yksi vitsi, saat käydä siellä hetken itsemässä ja sitten sinut ohjataan ulos. Tämä on ollut pelin henki jo pidempään. Ainoastaan kunnolla sekaisin olevat saattavat päästä hetkeksi suojaan itseltään. Mikä ei sekään toki ratkaise mitään.