Lapsiperhe-elämä on aivan hirveää!!!

Vierailija kirjoitti:

"Kun lapsi oli pieni, asuin lähiön betonikuutiossa huonomaineisella alueella. Pihalla ja perhekerhossa tutustuin muihin pienten lasten äiteihin, ja kyllä me autoimme toisiamme lastenhoidossa ja pidimme seuraa toisillemme. Lapset tutustuivat toisiinsa ja jotkut heistä ovat ystäviä vielä nyt isompinakin. Kenenkään mies ei istunut baareissa, ylitöitä tekivät monet jotta me äidit saatoimme olla pidempään kotona. Nyt asun rivitalossa, mutta hyvät muistot on tuolta ajalta jäänyt."

Kiitos tästä tekstistä.

Asumme parasta aikaa tuollaisessa betonisessa neukkukuutiossa helsinkiläisessä lähiössä, eikä todellakaan ole varaa edes haaveilla kalliimmalla alueella elämisestä. Itkettää jo nyt, miten tiukilla eletään viikosta ja kuukaudesta toiseen, vaikka kahden aikuisen kokopäivätyön tulot käytössä. Helsinki on järjettömän kallis paikka asua, syödä, elää ja liikkua nykyään, ja meillä pienet perustason duunarin palkat. Kotipaikkakunnalta ei vain ole helppo muuttaa muualle, ja sekin maksaisi hirveästi. Vakityöt nyt ja naapurustossa monenlaisia tavallisia ihmisiä, joista on ystävystytty monien kanssa. On todella ikävää, että kotiamme, asuinaluettamme ja elämäämme hakutaan julkisesti kuin olisimme jotain saastaa tai luusereita, koska asumme hyvätuloisten halveksimassa betonilähiössä heidän mielestään halvalla ja epämiellyttävällä alueella.

Miettikää vähän, miten puhutte ihmisille. Ei tämän alueen lapset mitään sille voi, että heidän vanhempansa tienaavat omalla täydellä työpanoksellaan 10% siitä, mitä te tienaatte. Työttömäksikin voi joutua ihan kuka vaan, tai vammautua, sairastua, jäädä leskeksi, masentua, ahdistua, palaa loppuun... Meillä vaan ei ole säästöjä, perintöjä ja turvaverkkoja, joilla kivuta nopeasti jaliilleen. Ei edes sitä mökkiä, jossa rentoutua tai monella autoakaan.

Lapsiperhe-elämä voi silti olla yhtä hirveää, eri tavalla hirveää tai vallan mainiota betonilähiössäkin. Maailman paras päiväkoti ja lähimetsät kyllä löytyy. Just poimittiin mustikat sieltä ja syötiin maidon kanssa. Hyvää oli. Eikä tullut riitaa, koska jokainen keräsi sen mitä osasi ja sitten jaettiin koko potti tasan.

Hyvää kesää myös sinne rivitalojen, omakotitalojen, jugendlinnojen, mökkien ja huvijahtien lapsiperheille, kaikille.

"Yksi syy syntyvyyden romahdukseen on juuri yksinäisyys, jossain lähiön betonikuutiossa kukaan ei tervehdi, ei auta, äiti jätetään yksin pärjäämään lasten kanssa isän paetessa baariin, harrastuksiin tai ylitöihin. Muistetaan kuitenkin ilkkua että varmaan teen lasun jos tulet kakaroinesi ovelle yrittäen tutustua."

Mitä ihmettä? Mihin toi väite perustuu? Ihmeen hölmö stereotypia fantasia. On kuin jostain leffasta tai tv-draamasta 1960-70-luvulta, kun maaseutu tyhjeni ja puoluepolitiikka otti kulttuurituotteet urakalla käyttöönsä. Tosi snobi. Miten niin kukaan ei tervehdi lähiössä? Baareja on paljo enemmän keskustassa ja siellä on ketä vaan. Ei harrastaminen ja ylityöt ole mikään ainoastaan lähiöisien juttu, kyllä niitä tehdään yli sukupuoli- ja asuinaluerajojen, samoin baarrissa käyntiä.

Aaaah, ihanaa ulinaa, mitäs läksit? : )

T: sinkku vela

Hienoa että joku uskaltaa puhua asiasta. Minun ainut lapseni on jo aikuinen ja hyvin rakas mutta en tykännyt pikkulapsi ajasta yhtään. 

Vain lapsen saanut tietää mikä ero on lapsettoman elämään. Oma kokemus; Lapsi tuo sellaisen merkityksellisyyden ja rakkauden elämään, ettei sitä edes voi verrata lapsettoman elämään. MT-ongelmien räjähdyksen takana on osittain tämä viime aikojen ikuisen teini-iän jatkaminen ja oman navan ja tarpeiden ympärillä eläminen aikuisenakin, ei ikäänkuin siirrytä aikuisuuteen ikinä. Sitten tuleekin ongelmia ja känkkäilyjä, mutta kehys lapsen saantiin kenties jo umpeutunut..

Vierailija kirjoitti:

Se on helvetin rankkaa vain jos ei ikinä ja tarkoitan IKINÄ saa lapsivapaata, hengähtää, omaa aikaa mitä näitä nyt on. Esikoisen kohdalla mulla oli vielä omaa aikaa, kun omat vanhemmat jaksoivat vielä auttaa. Nyt on tilanne toinen pienemmän lapsen kohdalla ja kyllä välillä tekee mieli itkeä. En ole yksin koskaan paitsi joskus vessassa tai suihkussa kun lapsi nukkuu. En saa syödä mitään rauhassa. En voi katsoa mitään sarjaa. Ainoa mitä teen on kotityöt ja nekin keskeytyy jatkuvasti. Koko elämän sisältö pelkkää kodin ja lapsien hoitamista ja passaamista. Joskus olen yksinäinen, mutta toisaalta en jaksa tavata ketään. Siivoaminenkin turhauttaa kun se on yks silmän räpäytys ja näyttää siltä kuin en olisi koskaan siivonnutkaan.  

Missä sun mies luuhaa?!

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi autismikirjolla olevaa lasta, eikä työ ole loppunut vieläkään, vaikka he ovat aikuisia. Koko ajan jotain säätämistä, jankkaamista, asioiden hoitamista ja tukemista kaikin tavoin. Lisäksi syyllistävät kaikesta mitä olen tehnyt tai tekemättä jättänyt heidän lapsuudessaan ja näitä syyllistämiskeskusteluja on usein, koska "en saa muuten ikinä asioita käsiteltyä". Minä en enää jaksaisi tätä, mutta terapia on ehdoton ei, lääkkeitään eivät syö ja mun pitäisi heitä kannatella, koska minähän ole siis aivan kaikkeen syyllinen, koska lapsuus. Sanottakoon nyt vielä, että heillä oli ihan tavallinen lapsuus, meillä ei käytetty päihteitä tai sekoiltu.  En jaksa enää!

Kieltäydyt vaan sinnikkäästi kuuntelemasta sitä jankkausta, koska se ei tule ikinä loppumaan. Autismiin kuuluu fiksaatio asioihin ja terapia on oikea osoite, ei lähipiiri.

Voit myös itse mennä terapiaan, että mitä teen näiden autististen aikuisten kanssa.

 

T: autisti, jolla on samanlainen jankkaaja-autistiystävä.

Vierailija kirjoitti:

Harva mies aidosti lapsia haluaa. Se on rehellisemmällä pohjalla kuin naisilla, joista osa tajuaa myöhemmin mihin paskaan tuli kätensä iskettyä. Kuten joku totesikin, se muuttaa koko elämän pysyvästi. Eikä se "palkinto" välttämättä mikään kärsimystä lieventävä tekijä ole. Ei ne lapset arvosta vanhempiaan sen enempää kuin tekään, suhtautuminen yleensä neutraalia jos sitäkään ja tekemisissä olokin monilla välttämätön paha.

Ärsyttää nämä lässytykset siitä miten "harva mies lapsia aidosti haluaa" tarinat. Jouduin kuuntelemaan 20 vuotta sitä itkua ja ruinausta asian tiimoilta. Miehen lapsen haluaminen tappoi täysin seksielämän; näin itseni potentiaalisena lapsentekokoneena en seksuaalisena olentona, ihmisenä.

Pyysin, sanoin ja toivoin, että olisi hankkinut äidin lapsilleen muualta, mutta ei käynyt. Kuulema muutan vielä mieleni. Koko mies ärsyttänyt jo pian 30 vuotta. Hieno elämä... vai ei mies aidosti lapsia halua - vitut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva mies aidosti lapsia haluaa. Se on rehellisemmällä pohjalla kuin naisilla, joista osa tajuaa myöhemmin mihin paskaan tuli kätensä iskettyä. Kuten joku totesikin, se muuttaa koko elämän pysyvästi. Eikä se "palkinto" välttämättä mikään kärsimystä lieventävä tekijä ole. Ei ne lapset arvosta vanhempiaan sen enempää kuin tekään, suhtautuminen yleensä neutraalia jos sitäkään ja tekemisissä olokin monilla välttämätön paha.

 

Ärsyttää nämä lässytykset siitä miten "harva mies lapsia aidosti haluaa" tarinat. Jouduin kuuntelemaan 20 vuotta sitä itkua ja ruinausta asian tiimoilta. Miehen lapsen haluaminen tappoi täysin seksielämän; näin itseni potentiaalisena lapsentekokoneena en seksuaalisena olentona, ihmisenä.

Pyysin, sanoin ja toivoin, että olisi hankkinut äidin lapsilleen muualta, mutta ei käynyt. Kuulema muutan vielä mieleni. Koko mi

Nimenomaan. Naiset nykyään eivät halua, koska tietävät, että kaikki kaatuu omaan niskaan. Miehillä mikäs siinä on halutessa, kun lapset voi aina ohjata tarpeineen sinne äidille.

Ymmärrän kyllä nuo tunteet, mutta voin myös kertoa, että kun lapset tulevat teini-ikään ja siirrytään siitä "isi on supersankari" -vaiheesta "faija on kusipää" -vaiheeseen, niin se on eri tavalla rankkaa ja niitä hetkiä, kun se oma lapsi tuli vapaaehtoisesti syliin kaipaa aika paljon. 

Kuitenkin jotkut hankkii lisää lapsia siinä vaiheessa, kun itse on 40-50-vuotias ja omat lapset jo isoja. Ilmeisesti heidän mielestään on ihanaa kun on pieniä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on helvetin rankkaa vain jos ei ikinä ja tarkoitan IKINÄ saa lapsivapaata, hengähtää, omaa aikaa mitä näitä nyt on. Esikoisen kohdalla mulla oli vielä omaa aikaa, kun omat vanhemmat jaksoivat vielä auttaa. Nyt on tilanne toinen pienemmän lapsen kohdalla ja kyllä välillä tekee mieli itkeä. En ole yksin koskaan paitsi joskus vessassa tai suihkussa kun lapsi nukkuu. En saa syödä mitään rauhassa. En voi katsoa mitään sarjaa. Ainoa mitä teen on kotityöt ja nekin keskeytyy jatkuvasti. Koko elämän sisältö pelkkää kodin ja lapsien hoitamista ja passaamista. Joskus olen yksinäinen, mutta toisaalta en jaksa tavata ketään. Siivoaminenkin turhauttaa kun se on yks silmän räpäytys ja näyttää siltä kuin en olisi koskaan siivonnutkaan.  

 

Missä sun mies luuhaa?!

Nauttii tismalleen samoista asioista. Heti kun palaa töistä kotiin ja pääsee saman rumban ääreen.

T. Voisin olla tuon mies.

Mitäköhän mieltä ne lapset ovat lapsiperhearjesta? Aika moni varmaan haluaisi muuttaa jonkun osan paletista.

Nuorempi on nyt 8v ja nyt on alkanut helpottaa. Poika pelasi aamulla pleikkaa aivan hiljaa ja sain itse nukkua niin pitkään kuin halusin. Vielä odottelen 10v ja sitten peto on irti!!!

Mikä siinä lapsiperhe-elämässä nyt muka on niin hirveää? Päiväkodit ovat auki aamukuudesta lähes iltakuuteen, osa 24/7 joka päivä ympäri vuoden.

Siis veronmaksajat kustantavat lapsiperheille niiden heidän lastensa hoidon ja kasvatuksen, terveydenhoidon ja koulutuksen syntymästä täysi-ikäiseksi ja vielä ammattiopinnot aikuisena.

Suomen lapset hoidetaan pienipalkkaisten päiväkotitätien ja setien toimesta joka arkipäivä, aamusta iltaan. Kotona lapset ovat arkena pari tuntia illalla ja pienen hetken aamulla sekä yön nukkuvat. Se valvelillaoloaika menee tv ruudun äärellä tai älylaitteelta ohjelmia katsoessa, syöminen, pesut ja nukkumaan laittaminen. Aamiaisenkin moni lapsi syö vasta päiväkodissa.

Kyllä on täysin minimissä tämän maan lapsiperheiden "lapsiperhe-elämä". Jo 10 kk ikäisiä vauvoja viedään päiväkotiin 6 vuodeksi, sitten suoraan kouluun 9-13 vuodeksi. Siinä se.

Todella moni aikuinen ei tajua lasten kasvatuksesta enää nykyään yhtään mitään. Niitä ei oikeasti kasvateta ollenkaan, ovat siinä ja ruokaa tarjotaan, vaatteet puetaan ja leluja tai muuta härpäketyä ostetaan eteen. Vielä 4-vuotiaalla, ylipainoisella pullerolla voi olla vaipat ja mitään se ei osaa, sen kun marisee ja puuskuttaa, makaa velttona ja sulloo suihinsa sipsit ja herkut, sitten sitä kärrätään kypärä päässä rattaissa ja autossa minne halutaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuon vaiheen jälkeen tuli vuosikausia kestävä murrosikä omine huolineen, eivätkä ne suinkaan olleet pienempiä. Niin että vastaan että pari vuotta sen jälkeen, kun lapsi on muuttanut pois kotoa helpottaa, kun näkee toisella järkeä päässä ja siipien kantavan.

Kaikille ei tule mitään vaikeaa murrosikää. Meillä ei kummallakaan lapsella, tosin joutuivat ottamaan vastuuta jo pienestä alkaen.

Sitten kun lapset on 30v

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole. Se on oikein mukavaa ja antoisaa. Parasta aikaa useimpien elämässä.

Miksi kuljet laput silmillä? Miksi mitätöit monien kokemusta?

Vierailija kirjoitti:

Vain lapsen saanut tietää mikä ero on lapsettoman elämään. Oma kokemus; Lapsi tuo sellaisen merkityksellisyyden ja rakkauden elämään, ettei sitä edes voi verrata lapsettoman elämään. MT-ongelmien räjähdyksen takana on osittain tämä viime aikojen ikuisen teini-iän jatkaminen ja oman navan ja tarpeiden ympärillä eläminen aikuisenakin, ei ikäänkuin siirrytä aikuisuuteen ikinä. Sitten tuleekin ongelmia ja känkkäilyjä, mutta kehys lapsen saantiin kenties jo umpeutunut..

Sinä et tiedä, millaista on vapaaehtoisesti lapsettoman elämä. Sitä rakkautta ja merkityksellisyyttä ei nimenomaan HALUA niiltä lapsista. Sitä haluaa ja saa muualta. Minulle ajatuskin jostain jaloissa riippuvasta, jatkuvasti huomiontarpeisesta lapsesta on kammottava.

Ja sitä paitsi niitä ongelmia ja känkkäilyjä on niillä lapsellisillakin ihmisillä, jos et ole sattunut huomaamaan.