Lapsiperhe-elämä on aivan hirveää!!!

Lapsien hoito helpottuu kun lapset noin 12-14-vuotiaita. Siihen asti pitää kestää kuin mies.

Lapsiperhe-elämä myös näyttää kamalalta. hyh hyh. 

Vierailija kirjoitti:

Vain lapsen saanut tietää mikä ero on lapsettoman elämään. Oma kokemus; Lapsi tuo sellaisen merkityksellisyyden ja rakkauden elämään, ettei sitä edes voi verrata lapsettoman elämään. MT-ongelmien räjähdyksen takana on osittain tämä viime aikojen ikuisen teini-iän jatkaminen ja oman navan ja tarpeiden ympärillä eläminen aikuisenakin, ei ikäänkuin siirrytä aikuisuuteen ikinä. Sitten tuleekin ongelmia ja känkkäilyjä, mutta kehys lapsen saantiin kenties jo umpeutunut..

Mikä ihmeen kehys? Mikset ymmärrä, etteivät kaikki yksinkertaisesti halua lapsia? Lapset eivät myöskään pelasta elämän ongelmilta, ei ketään. Johan sen huomaa näissä kirjoituksissa, joissa ripustaudutaan lapsiin ja äitiyteen( /isyyteen), ihan kuin se olisi elämän ainoa sisältö ja pelastus.

Minulla ahdistus helpotti kun jossain taaperovaiheessa lakkasin haaveksimasta paluusta vanhaan. Nuoruudesta luopumisen tuska ja perhevaiheen hyväksyminen uudeksi normaaliksi on prosessi.

Nuoruus ja huolettomuus ei enää tule ikinä takaisin. 

Sitten kun lapset on lähteneet kotoa niin olet jo nähnyt maailmaa ja sen kurjia puolia sen verran ettei nuoruuden huolettomuus palaa. Toisaalta osaat arvostaa esim. hyviä ihmisiä, ihmissuhteita ja turvaa uudella tavalla. Myös kehosi on vanhentunut, yli 40v sen huomaa ykskaks. Mutta voit elintavoilla helliä itseäsi pysymään jaksavana, automaattista se ei enää ole kuten nuorempana. 

Ihmiselämä on lyhyt, sen vaiheet vielä lyhyempiä. Lapsesi elävät nyt uniikkia lapsuuttaan, yritä saada siitä taiasta osasi.

Vierailija kirjoitti:

Sitten, kun lapset täyttävät 12 vuotta, 13 vuotta ja siitä eteenpäin.

Silloin heitä ei kiinnosta vanhempien seura, eivät roiku jaloissa eivätkä vaadi huomiota, vaan vetäytyvät, tekevät itsenäisesti kaiken itse (käyvät vessassa ja suihkussa yksin) ja nukkuvat aamuisin pidempään.

Ainakin meillä näin.

Toki vaatii vanhemmalta sen, että opettaa miten tehdään lämmintä ruokaa, miten pyykinpesukonetta ja astianpesukonetta käytetään, miten käydään ruokakaupassa jne.

Eli ensin opetetaan noita perusarjen taitoja siinä murrosiän kynnyksellä ja sitten lapsille voi sen jälkeen nakittaa noita tehtäviä tyyliin: "siivoa keittiö, pistä astianpesukone päälle, pese koneellinen tummaa pyykkiä, ripusta pyykki kuivumaan tai laita kuivausrumpuun, vaihda ja pese omat lakanasi".

 

 

Tämä. Tosin sitten rahantarve vaan lisääntyy ja lelut kallistuu. Ootan, että ovat 18v.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistus helpotti kun jossain taaperovaiheessa lakkasin haaveksimasta paluusta vanhaan. Nuoruudesta luopumisen tuska ja perhevaiheen hyväksyminen uudeksi normaaliksi on prosessi.

Nuoruus ja huolettomuus ei enää tule ikinä takaisin. 

Sitten kun lapset on lähteneet kotoa niin olet jo nähnyt maailmaa ja sen kurjia puolia sen verran ettei nuoruuden huolettomuus palaa. Toisaalta osaat arvostaa esim. hyviä ihmisiä, ihmissuhteita ja turvaa uudella tavalla. Myös kehosi on vanhentunut, yli 40v sen huomaa ykskaks. Mutta voit elintavoilla helliä itseäsi pysymään jaksavana, automaattista se ei enää ole kuten nuorempana. 

Ihmiselämä on lyhyt, sen vaiheet vielä lyhyempiä. Lapsesi elävät nyt uniikkia lapsuuttaan, yritä saada siitä taiasta osasi.

Huolettomuus ei palaa, mutta vapauden saa kyllä takaisin. Nautin siitä nyt nelikymppisenä ihan eri tavalla kun sen välillä menetti.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistus helpotti kun jossain taaperovaiheessa lakkasin haaveksimasta paluusta vanhaan. Nuoruudesta luopumisen tuska ja perhevaiheen hyväksyminen uudeksi normaaliksi on prosessi.

Nuoruus ja huolettomuus ei enää tule ikinä takaisin. 

Sitten kun lapset on lähteneet kotoa niin olet jo nähnyt maailmaa ja sen kurjia puolia sen verran ettei nuoruuden huolettomuus palaa. Toisaalta osaat arvostaa esim. hyviä ihmisiä, ihmissuhteita ja turvaa uudella tavalla. Myös kehosi on vanhentunut, yli 40v sen huomaa ykskaks. Mutta voit elintavoilla helliä itseäsi pysymään jaksavana, automaattista se ei enää ole kuten nuorempana. 

Ihmiselämä on lyhyt, sen vaiheet vielä lyhyempiä. Lapsesi elävät nyt uniikkia lapsuuttaan, yritä saada siitä taiasta osasi.

Valintakysymys. Toiset valitsevat lapsiperhe-elämän, toiset vapaamman ja ehkä huolettomammankin elämän, jossa en enemmän aikaa itselle. Kunnioittakaamme toistemme valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Itse äitinä kaipaan eniten sitä, että ei tarvitsi joka helkkarin viikonloppuaamu olla klo 7.00 kokkaamassa aamupalaa, sen jälkeen kakan pesut, pikku kakkonen päälle ja silti keskeytyksiä tulee 3 minuutin välein ja sitten onkin jo lounaan valmistaminen ja pakko lähteä jonnekin ulos kerrostalosta etkä ole itse ehtinyt edes aamupalaa syömään.

Missä on se viikonlopun palautuminen, jotta jaksaa tehdä 42,5 tuntia viikossa töitä täysiä? Ei missään. Kun kotona on lapsia, et pääse palautumaan töistä vuosikausiin.

Eli eniten kaipaan sitä, että koko ajan ei tarvisi tehdä jotain ja joku pyytäisi jotain. Illalla on pakko mennä nukkumaan samantien kuin lapset, jotta jaksat laittaa aamupalaa pöytään klo 7.00...

Miksi se aamupala pitää erikseen "kokata" eikö voi edellisenä iltana tehdä voileivät jääkaappiin valmiiksi ja tarjota ne lapsille? Sitten vain nopeasti aamupesut kaikille ja pikkukakkosen ääreen. Olohuoneen oveen voi laittaa lukon (tai lapsiportin, jos ovea ei ole) jotta lapset eivät poistu näköpiiristä, ja itse voi jatkaa lepäilyä sohvalla. 

Miksi passaatte lapsianne? Opettakaa he alusta asti tekemään myös itse asioita, laittamaan ruokaa, tekemään kotitöitä, kulkemaan kouluun ja harrastuksiin. Itseensä luottava ja omatoiminen lapsi pärjää elämässään paremmin kuin sellainen, jonka puolesta vanhemmat tekevät kaiken ja silottavat tien ettei vain tarvitsisi itse nähdä vaivaa.

Kun jättää harrastuskuskaukset pois niin arki helpottuu paljon. Suurin osa lapsista ei ole niin lahjakkaita että mikään "tavoitteellinen harrastaminen" olisi vaivan arvoista, vaan pallon potkiminen kavereiden kanssa riittää. Tai jos on ihan pakko, niin joku ohjattu kerho niin lähellä kotia että lapsi voi kävellä sinne itse.

Vierailija kirjoitti:

Kolme lasta ja susta tulee KONE. Eikä kyse olisi siitä etteikö puoliso auta ja tee ihan yhtä lailla. Mutta niiden kolmen lapsen kanssa sä käytännössä koko ajan täytät tiskaria, teet ruokaa, peset lenkkareita, imuroit, moppaat, pyyhit nyt vaikka peilistä jonkun sormenjälkiä. Ja jos toki antaisi kotinsa pamahtaa sikapaskaiseksi, niin varmaan pääsisi helpommalla. En sano että helpolla, mutta helpommalla. Mutta kun ei kyllä kykene siihen. Kun sä yhden pleikkaohjaimen saat siirrettyä paikoilleen, niin toisella puolella asuntoa on piirretty pöytään. Sitten kun ns. osallistat lapsia, niin sä oikeastaan vain tappelet sen koko parin tunnin leipomis-session siitä kuka tekee mitäkin. Helpommalla pääset kun leivot sämpylät ihan vain itse.

Minäkö tämän kirjoitin? Ja kun olet vielä niin onnettoman tyhmä, että kun saat lapset vähän isommaksi (10 v ylöspäin), niin menet ja otat koiran, ettei elämä vahingossakaan ainakaan helpottuisi🙄

Asenne ja järjestelytaidot ratkaisevat. Oikeasti kuluttavinta on pikkulapsivaiheen jatkuvat keskeytykset eli hermostollinen kuormitus. Kaikki muut on normaaleita arkiaskareita, jotka eivät ole fyysisesti rankkoja, ehkä tylsiä, muttei mitään mistä normaalikuntoinen ihminen ei selviäisi. Lasten kasvaessa heidät on helppo opettaa olemaan siistimmin oman ikätasonsa mukaisesti. 

Jakamalla töitä ja miettimällä mikä oikeasti kuormittaa, on ratkaisevaa. Jos yrität kompensoida lasten aiheuttaman hälyn ja keskeytykset hakemalla ruudusta nopeita dopamiinipiikkejä, kuormitat oikeasti hermostoasi enemmän kuin annat sen palautua. Omaa käytöstään kannattaa miettiä - mitä asioita oikeasti tarvitset arjessasi ollaksesi tyytyväinen ja mikä on ajattelematonta välittömän mielihyvän hakemista stressitilanteissa.

Arjessa ei tarvitse huutaa (paitsi hätätilanteissa), kun on opettanut itse miellyttävän kommunikointityylin. 

Jos ei itse ole lapsilleen läsnä, kuuntele tai opeta, niin niittää omaa satoaan missä arki on kaoottista sotkemista ja hälyä tai asumista ihmisten kanssa joita ei oikeastaan tunne.

Omat vanhempani minimoivat kaiken lastensa kanssa yhdessä olemisen ja opettamisen. Ovat molemmat eläkkeellä ja eronneet ajat sitten. Eivät myöskään vietä aktiivisesti aikaa lastenlastensa kanssa. Ovat melkoisen yksinäisiä ja aika turhan takia. Me ollaan kaikki ihan normaaleita lapsia joiden kanssa voi viettää aikaa normaalisti. Puolisoni vanhemmat (ja siskoni puolison vanhemmat) ehtivät sen kuuluisan ihanan "oman ajan viettämisen" lisäksi antamaan aikaa lapsilleen ja lastenlapsilleen ja meille onkin kertynyt paljon hyviä yhteisiä muistoja. Ei tarvitse kaivaa aina vaan niitä yli 30v vanhoja muistoja, kun voi muistella vuoden sisäisiä tapahtumia ja odottaa ja suunnitella innolla tulevaa.

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi kokea elämänsä noin negatiivisena, jos on terveet lapset?  Eikö ne ole maailman rakkaimmat? Organisoinnilla saa järjestystä elämään ja aikaa omiin juttuihin. Jos työtä on liikaa, vähentäkää, tai käyttäkää palveluita/kodinhoitajaa. Ei kaikilla ole tietysti varaa, mutta useimmilla on, jos priorisoi asian.

 

Siinä taas yksi oman elämänsä mestari jakamassa neuvoja. Jos työtä on liikaa, vähentäkää käyttäkää palveluita/kodinhoitajaa. En tiedä, että miltä sossupummeilta nämä neuvot tänne oikein tulevat, mutta monissa nykyajan perheissä tämä perhe-elämään uupuminen on ihan loogisten asioiden summa. Esimerkiksi tuttavaperheessä molemmat vanhemmat tekevät vaativaa asiantuntijatyötä, joka tarkoittaa sitä, että siellä töissä on oltava skarppina koko ajan, ollaan vastuussa suurista kokonaisuuksista ja esimerkiksi puhelin soi tauotta arkena. Silti Suomessa palkat eivät ole vuosikausiin kehittyneet riittävällä tasolla suhteessa vastuisiin ja nousseisiin elinkustannuksiin. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Vaikka molemmat ovat ns. huippuduuneissa, palkat eivät vastaa tehtäviä. Tämä taas johtaa siihen, että eletään todella stressaavaa elämää, kun sitä vastuuta on sekä töissä että kotona 24/7, mutta heikon palkkatason takia niitä vastuita ei myöskään noin vaan vähennetä, saati sitten osteta palveluita. Ei käy kateeksi nykyperheellisiä ja sitä, kuinka suuresti tämän päivän aikuiset joutuvat venymään. Työelämästä on muovautunut raadollista, jokainen on vain id numero, ja kun numero on poltettu loppuun, on aika ottaa seuraava numero tilalle. Vain todelliset sossupummit voivat tulla tällaiseen ketjuun moralisoimaan ruuhkavuosissa eläviä ihmisiä, sillä he eivät ymmärrä nykymaailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistus helpotti kun jossain taaperovaiheessa lakkasin haaveksimasta paluusta vanhaan. Nuoruudesta luopumisen tuska ja perhevaiheen hyväksyminen uudeksi normaaliksi on prosessi.

Nuoruus ja huolettomuus ei enää tule ikinä takaisin. 

Sitten kun lapset on lähteneet kotoa niin olet jo nähnyt maailmaa ja sen kurjia puolia sen verran ettei nuoruuden huolettomuus palaa. Toisaalta osaat arvostaa esim. hyviä ihmisiä, ihmissuhteita ja turvaa uudella tavalla. Myös kehosi on vanhentunut, yli 40v sen huomaa ykskaks. Mutta voit elintavoilla helliä itseäsi pysymään jaksavana, automaattista se ei enää ole kuten nuorempana. 

Ihmiselämä on lyhyt, sen vaiheet vielä lyhyempiä. Lapsesi elävät nyt uniikkia lapsuuttaan, yritä saada siitä taiasta osasi.

Valintakysymys. Toiset valitsevat lapsiperhe-elämän, toiset vapaamman ja ehkä huolettomammankin elämän,

No lapseton elämä onkin eri keskustelu, tässä puhutaan lapsiperheen haasteista selviämisestä. :) Voin mielelläni keskustella sinua koskevista aiheista ja antaa huomiota näin sinunkin ajatuksillesi, mutta niille kuuluvissa ketjuissa. Se on sitä kunnioitusta myös, jota kommentissasi toivoit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistus helpotti kun jossain taaperovaiheessa lakkasin haaveksimasta paluusta vanhaan. Nuoruudesta luopumisen tuska ja perhevaiheen hyväksyminen uudeksi normaaliksi on prosessi.

Nuoruus ja huolettomuus ei enää tule ikinä takaisin. 

Sitten kun lapset on lähteneet kotoa niin olet jo nähnyt maailmaa ja sen kurjia puolia sen verran ettei nuoruuden huolettomuus palaa. Toisaalta osaat arvostaa esim. hyviä ihmisiä, ihmissuhteita ja turvaa uudella tavalla. Myös kehosi on vanhentunut, yli 40v sen huomaa ykskaks. Mutta voit elintavoilla helliä itseäsi pysymään jaksavana, automaattista se ei enää ole kuten nuorempana. 

Ihmiselämä on lyhyt, sen vaiheet vielä lyhyempiä. Lapsesi elävät nyt uniikkia lapsuuttaan, yritä saada siitä taiasta osasi.

Huolettomuus ei palaa, mutta vapauden saa kyllä takaisin. Nautin siitä nyt nelikymppisenä ihan eri tavall

Vapaus palaa jos on asiat hyvin nuorilla aikuisilla. Siksi kannattaa satsata hyvään lapsuuteen niin poikaset saavat vahvat siivet lentää pesästä ja toivoa, että kaikki sujuu hyvin. Elämä on niin arvaamatonta, joskus epäreiluakin.

Ja lämmin myötätunto niille vanhemmille, jotka joutuvat aikuisen lapsen tukena olemaan kuolemaansa saakka. Hyvän ystäväni lapsi sairastui vakavasti vauvana ja sai loppuelämäksi aivovamman ja tarvitsee vanhempien tukea paljon pitempään kuin normaalit lapset.

Itse uuvuin kun yritin liian pitkään säilyttää rinnakkain "vanhan minäni" lapsiarjen rinnalla. 

Vaikken aidosti enää nauttinut niin osallistuin  kaveri-iltoihin, harrastin kaikkea kallista, stressasin ulkonäöstä, sisustuksesta,  urakehityksestä, lasten harrastuksista ym. 

Sitten kun aloin sanoa ei kaikelle, mikä ei kiinnostanut niin elämä oli rennompaa. Ei tarvinnut tavata pinnallisesti ihmisiä, tuhlata rahaa ahdistaviin asioihin. Olin muuttunut ja elämän piti muuttua. Ristiriitainen ahdistus loppui. 

Jotenkin kliseisesti sanoen löysin mielenrauhan elämäni kun luovuin turhista ihmissuhteista ja kulisseista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi kokea elämänsä noin negatiivisena, jos on terveet lapset?  Eikö ne ole maailman rakkaimmat? Organisoinnilla saa järjestystä elämään ja aikaa omiin juttuihin. Jos työtä on liikaa, vähentäkää, tai käyttäkää palveluita/kodinhoitajaa. Ei kaikilla ole tietysti varaa, mutta useimmilla on, jos priorisoi asian.

 

Siinä taas yksi oman elämänsä mestari jakamassa neuvoja. Jos työtä on liikaa, vähentäkää käyttäkää palveluita/kodinhoitajaa. En tiedä, että miltä sossupummeilta nämä neuvot tänne oikein tulevat, mutta monissa nykyajan perheissä tämä perhe-elämään uupuminen on ihan loogisten asioiden summa. Esimerkiksi tuttavaperheessä molemmat vanhemmat tekevät vaativaa asiantuntijatyötä, joka tarkoittaa sitä, että siellä töissä on oltava skarppina koko ajan, ollaan vastuussa suurista kokonaisuuksista ja esimerkiksi puhelin soi tauotta

No nythän se Orpon hallitus lopettaa vuoteen 2028 mennessä Suomen hyvinvointiyhteiskunnan ja siihen liittyneen sossupummailun.

2030-luku tulee olemaan kuin 1930-luku.

Osa painaa menemään, osa kuolee tai tapetaan ja osa roikkuu just ja just mukana. 

Sitä vuosikymmentä seuraa väistämättä seuraava 40-luku. 

Ja sen jälkeen todetaan, mihin laikkeen ihminen onkaan kykenevä. Koitetaan muuttaa tilanne, paremmaksi, kaikille.

Ja seuraava kierros kehiin. Kuten viimeiset vähintään 8000 vuotta, kaikkialla, sama juttu. Ihmisten sivilisaatiot tulee, tuhotaan ja tulee jälleen uusia, mikään muu ei muutu kuin planeetan elinolosuhteet.

Viikonloput tyhjiksi menoista: ei harrastuksia, kissanristiäisiä tai mitään muutakaan. Levätkää, kuulostat siltä ap että olet palamassa loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Itse uuvuin kun yritin liian pitkään säilyttää rinnakkain "vanhan minäni" lapsiarjen rinnalla. 

Vaikken aidosti enää nauttinut niin osallistuin  kaveri-iltoihin, harrastin kaikkea kallista, stressasin ulkonäöstä, sisustuksesta,  urakehityksestä, lasten harrastuksista ym. 

Sitten kun aloin sanoa ei kaikelle, mikä ei kiinnostanut niin elämä oli rennompaa. Ei tarvinnut tavata pinnallisesti ihmisiä, tuhlata rahaa ahdistaviin asioihin. Olin muuttunut ja elämän piti muuttua. Ristiriitainen ahdistus loppui. 

Jotenkin kliseisesti sanoen löysin mielenrauhan elämäni kun luovuin turhista ihmissuhteista ja kulisseista.

Ja löysit myös vauva-palstan, se korvaa tosi monelle ihmiselle monta muuta "aivan turhaa" ajan ja energian viejää!

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuon vaiheen jälkeen tuli vuosikausia kestävä murrosikä omine huolineen, eivätkä ne suinkaan olleet pienempiä. Niin että vastaan että pari vuotta sen jälkeen, kun lapsi on muuttanut pois kotoa helpottaa, kun näkee toisella järkeä päässä ja siipien kantavan.

Pikkulapsi-aika koettelee jaksamista, mutta on toisaalta ihan mielettömän ihanaa. Alakoulu- aika on sitten todella ihanaa. Murrosikä on pahin vaihe. Siitä kun selviää, niin helpottaa. Ja yhtäkkiä ne lapsetkin ovat muuttaneet pois, ja välillä on ikävä niitä lapsuusaikoja. 

Huolehtiminen ei lopu ikinä, vaikka päästätkin irti lapsista, että voivat itsenäistyä.