Minulla on loppunut täysin motivaatio hoitotyöhön.

Vierailija kirjoitti:

Itse viihdyn mainiosti, miehenä hoitoala on ihan hemmetin rentoa ja ei puhettakaan stressistä, pitää vaan löytää se oikeasti sopiva paikka, kaveri ei täällä jaksaisi tuntiakaan vaan rakastaa päivystystä kun on kaikkea jännää aina. Ei kyllä missään muualla saa parin vuoden koulutuksella näin hyvää palkkaa ja voi vaan periaatteessa valita minne menee töihin. Päivätyötä ja asustelen hulluustarhauksen lähellä niin en tarvitse autoakaan, rahaa on niin että ei keksi mitä tekisin sillä. Työttömänä tuntuu ihan hassulta kun yhtäkkiä onkin vaan tonneja tilillä.

Joidenkin naisten ongelma alalla on juuri tuo älytön huolehtiminen ja stressaaminen kaikesta, ihan kuin koko sairaala tai hoivakoti räjähtää jos rentoutuvat edes hetkeksi.

Ja näitä manipuloidaan niin härskisti ja niin paljon kuin voidaan kunnes palavat loppuun ja tilalle tulee toinen alalle mahtavasti sopiva mutta liian hyväluontoinen. "voi ai että kun se Marjatt

Oletko siis hoivakodissa töissä? Vai millaisessa paikassa? Lähihoitajanako? Kiinnostaisi tietää vähän enemmän työstäsi, nimenomaan miehen kannalta, kun olen työtöntä poikaani koettanut houkutella hoitoalalle varman työllistymisen toivossa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse viihdyn mainiosti, miehenä hoitoala on ihan hemmetin rentoa ja ei puhettakaan stressistä, pitää vaan löytää se oikeasti sopiva paikka, kaveri ei täällä jaksaisi tuntiakaan vaan rakastaa päivystystä kun on kaikkea jännää aina. Ei kyllä missään muualla saa parin vuoden koulutuksella näin hyvää palkkaa ja voi vaan periaatteessa valita minne menee töihin. Päivätyötä ja asustelen hulluustarhauksen lähellä niin en tarvitse autoakaan, rahaa on niin että ei keksi mitä tekisin sillä. Työttömänä tuntuu ihan hassulta kun yhtäkkiä onkin vaan tonneja tilillä.

Joidenkin naisten ongelma alalla on juuri tuo älytön huolehtiminen ja stressaaminen kaikesta, ihan kuin koko sairaala tai hoivakoti räjähtää jos rentoutuvat edes hetkeksi.

Ja näitä manipuloidaan niin härskisti ja niin paljon kuin voidaan kunnes palavat loppuun ja tilalle tulee toinen alalle mahtavasti sopiva mutta liian hyväluontoinen. "voi ai että kun se Marjatt

Mulla on ollut tälläisiä miespuolisia kollegoita töissä. Juu, kyllä heillä on kivaa ja rentoa, mutta muilla ei olekaan. 

Omat sotkut jätetään siivoamatta, valitaan potilaat, rentoina tyyppeinä istuskellaan kansliassa jalat pöydällä vaikka kellot soi, puhelimet soi, ovella ramppaa potilaita ja omaisia ja sitten valitetaan kuinka stressaantuneita työkaverit ovat.

Lisään vielä, että ihan yhtä v-mäisiä juoruilijoita ja selkäänpuukottajia nämä miehet ovat kuin naisetkin.

"Muistuttaisin että esim. IT-ala on siistiä sisätyötä, saa tehdä etätöitä joustavasti kotoa käsin, ehtii pitää vähintään sen puolen tunnin lakisääteisen lounastauon ja vessassakin voi käydä kun on tarve. Kukaan asiakkaista, vaikka olisikin hankala, ei kuitenkaan lyö, pure tai potki, eikä omaiset valita aaioista joille työn"tekijänä ei itse voi mitään. Ja jos asiakas veetuilee, sekin yleensä s-postissa tai etäyhteyden välityksellä. Ei tarvitse olla eritteiden kanssa tekemisissä tai mahdollisessa tartuntavaarassa."

Ja minä muistuttaisin, että kai nyt jo hoitoalalle opiskelemaan hakeva on tiedostanut eritteiden, tartuntavaaran, hankalien asiakkaiden ja omaisten olemassaolon, samoin kuin että työtä harvemmin voi tehdä kotoa käsin? Eihän tuollaiset asiat VOI tulla yllätyksenä??? Palkkatasokin on tiedossa etukäteen. Jos alalle hakeutuu ja opiskelee vuosia, niin ne asiathan on täytynyt hyväksyä työhön kuuluvina. 

Naiset luo myrkyllisen ilmapiirin töihin.

Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella. Siellä pitää oikeasti näyttää kykynsä töissä ja taistella työpaikoista.

Kirjaamista ja arviointia on joissain työpaikoissa lähes naurettavuuteen asti, ottaen huomioon sen, mihin tätä tietotulvaa lopulta pystytään tai ehditään hyödyntämään. On tietysti tarpeen seurata potilaiden päivittäistä yleisvointia ja/tai kuntoutumisen edistymistä, mutta tähän melkeinpä riittäisi jokin yksinkertainen laita rasti ruutuun tarvittaessa lomake, josta ohjelma näyttäisi seuraavalle vuorolle vain mahdollisesti raksitut kohdat ja lisähuomiot, näin joitakin akuuttiosastoja lukuunottamatta. Päivittäinen romaanin kirjoitus ja 3 tai 5 eri lomakkeen täyttö ei palvele ketään, sillä kuka niitä jaksaa tai ehtii lukea. Täyttäminen ja kirjaaminen on myös pois konkreettisesta potilastyöstä. 

Koulutukset ovat kaksiteräinen miekka, on tietysti tärkeää että henkilökunta on osaavaa olennaisissa perustaidoissa kuten potilaiden kohtaamisessa, lääkehoidossa ja ensiavussa, mutta tässä kohdin mennään joissain paikoissa liiallisuuksiin. Jokainen koulutuspäivä-tai iltapäivä tarkoittaa yleensä sitä, että varsinaisessa hoitotyössä joudutaan tinkimään henkilökunnasta, pahimmillaan potilaiden suureksikin vahingoksi. Eikö kaiken keskiössä kuitenkin tulisi olla ennen kaikkea potilas? Naisvaltaisilla aloilla tuntuu löytyvän kiinnostusta ja intoa koulutuksia kohtaan, liekö sitten käytännön työstä irtaantumiseksi, todelliseksi itsensä kehittämiseksi vai suorituskeskeiseksi cv:n täydentämiseksi. 

Työn- ja työyhteisön kehittäminen on sinällään ihan hyvästä, jos sitä tehdään maltillisesti, henkilökuntaa kuunnellen ja sellaisessa aikataulussa, että hoitava henkilökunta ehtii omaksua perusteellisesti uudet käytännöt, ennen kuin aletaan ajamaan sisään taas uusia käytäntöjä. On myös suotavaa, että uusien käytäntöjen vaikuttavuutta käytännön tasolla aidosti seurataan ja siitä tehdään myös julkisia yhteenvetoja, ei siis kehitetä milloin mitäkin pelkän kehittämisen, puhumisen ja yhdessä kahvittelun ilosta. 

.. Jatkuu 

... Työnohjaukset ovat oman kokemukseni mukaan ainakin osin turhia, sillä ne voivat jopa lietsoa draaman tunnelmaa työpaikan sisäisesti. Tilanne voi rauhoittua hetkellisesti, kun ulkopuolinen ihminen puuttuu ongelmalliseen tilanteeseen, mutta kun sitä konkreettista arkea ei koskaan eletä hänen läsnäollessaan. Jos työpaikalla on kriisi esimerkiksi muutaman henkilökunnan jäsenen kesken, tulisi esihenkilön ottaa tilanne haltuunsa istuttamalla osapuolet alas, ensin erikseen ja myöhemmin yhdessä, ja etsiä kestävät ratkaisut ongelmaan. Joskus voi olla tarpeen todeta, ettei ihminen yksinkertaisesti näytä soveltuvan kyseiseen työyhteisöön tai että hänen toimintansa vahingoittaa vakavasti sen harmonista toimivuutta. Johtajuuden täytyisi olla rehellistä ja suoraa, puolia ottamatonta. Tiukkanakin saa olla tilanteen sitä edellyttäessä, esihenkilön ei tarvitse olla miellyttäjä, vaan tasapuolinen kaikkia kohtaan, siis henkilö jonka johdolla vaikeisiin tilanteisiin löydetään oikeudenmukaiset ja kestävät ratkaisut ja jonka osaamista sekä arvovaltaa henkilökunta kunnioittaa. Tätähän olettaisi lähiesimiehen työnkuvan juuri olevan, pitää työskentelyolosuhteet sujuvina ja toimivina sekä työilmapiiri tehokkaaseen työskentelyyn otollisena. Ei muutamien ihmisten ongelmien takia ole järkevää istuttaa koko henkilökuntaa puoleksi päiväksi kuuntelemaan joidenkin yksilöiden välisiä ongelmia, vieläpä säännöllisesti. Nämä voivat olla myös niin sanotuille ammattiuhriutujille erinomaisia esiintymis areenoita. En kuitenkaan täysin kiellä työnohjauksen hyötyjäkään, mutta työnohjaajan täytyy tällöin nauttia kaikkien ohjattavien täydellistä luottamusta ja olla työssään käytännöllisen ratkaisukeskeinen. 

Teknologiaa ja uusia ohjelmistoja on tarjolla, sehän on ajan henki. Näitä käyttöönottamalla työnantajat saattavat ajatella pysyvänsä kehityksen aallonharjalla, analysoimatta kuitenkaan aina sen tarkemmin ohjelmistojen todellisia hyötyjä hintaansa nähden. Aivan varmasti löytyy potilasohjelmia, jotka voivat edistää kuntoutumista, mutta osin käyttäisin näihin haukatut rahat yhdessäoloon,- ja tekemiseen, siis lisäisin esimerkiksi virkistysbudjetointia ja henkilökunnan määrää. Mikään ei edelleenkään voita kuntoutumisessa konkreettista tekemistä yhdessä ihmisten kesken. 

Naisvaltainen työpaikka, ajoittain stressaava ja sosiaalinen työ, usein pienehkö työtila jossa ollaan tekemisissä työkavereiden kanssa läpi työvuoron, mikä voisikaan mennä pieleen? Oman kokemukseni perusteella alalle päätyy pääosin ihania, potilaistaan välittäviä ihmisiä, mutta jostain kumman syystä myös heitä, jotka eivät tunnu pitävän ihmisistä, jos työstäänkään. Tässä on se riski, että myös motivoituneet ja positiiviset tyypit alkavat lamaantua menettäen lopulta innostuksensa työtään kohtaan. Nämä voivat olla vaikeita asioita työnantajallekin, sillä ketään tuskin voi irtisanoa pelkästään huonon asenteen tai ilmapiirin mustaamisen takia, mutta puuttua sellaiseen pitää. Esimerkiksi sosiaalipuolella ihmisen persoona ja asenne ovat hänen tärkeimmät työvälineensä ja jos nämä eivät sovellu syystä tai toisesta työhön, on ihminen käytännöllisesti katsoen työkyvytön ja siksi pahimmillaan valtava taakka työkavereilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä asiakas haluaa hoitoa ja hellyyttä. Ei sellainen hoitajan nyreys ole oikein. Potilas on se pääkohde ei se miten sinä hänen tunteensa koet. Potilaalla ei ole hyvä olla ja miten hän itsensä ilmaisisi kun lääkärit eivät käy hänen luonaan.

Tämä juuri. Empaattinen ihmisten kohtaaminen on osa hoitotyötä. Pitää osata käsitellä ihmisiä. Myös niitä vihaisia.

Oletko ap kenties ammatiltasi terveydenhoitaja esim. neuvolassa tai työterveyshuollossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä asiakas haluaa hoitoa ja hellyyttä. Ei sellainen hoitajan nyreys ole oikein. Potilas on se pääkohde ei se miten sinä hänen tunteensa koet. Potilaalla ei ole hyvä olla ja miten hän itsensä ilmaisisi kun lääkärit eivät käy hänen luonaan.

Tämä juuri. Empaattinen ihmisten kohtaaminen on osa hoitotyötä. Pitää osata käsitellä ihmisiä. Myös niitä vihaisia.

Just niin. Ja kyllä täytyy ihmetetellä että täällä haukutaan ja mustamaalataan omaa ammattia tuutin täydeltä. En ole muiden ammattien edustajien mustamaalaavaan ammattiaan julkisesti.Todella typerää, mitä tuolla haukkumisella luulette saavanne aikaan? Kyllä alalla on paljon hototyöhön sitoutuneita empaattisia työntekijöitä, jotka eivät räksytä ympäri maailmaa alansa kauheudesta. Sopii ihmetellä, mikä oli syy miksi hakeuduitte alalle? No lähihoitajaksi tietenkin, kun ei muuhun koulutukseen päässyt.

taas täällä hoitaja ulisee

ULI ULI ULI

Tärkeää työtä tehdään sotealalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vanhustyössä ja koen siellä väkivaltaa lähes päivittäin. Kuulemma pitää vain kestää, näin sanoi työterveyslääkärikin. 

 

Väkivalta ei tule loppumaan, koska kyse on muistisairaista asiakkaista. En ole keksinyt muuta ratkaisua kuin alanvaihdon. 

 

Olen täysin väsynyt ja kyllästynyt. Osa asiakkaista on kivojakin, mutta on raskasta olla päivästä toiseen hakattavana ja haukuttavana. Työ tuntuu täysin hyödyttömältä ja turhalta. 

 

Jaksamista kaikille. 

Hei sinä juuri.  Ootko ajatellut, että olis mahdollisuus vaihtaa eri sektorille sotealalla? Esim. mielenterveys tai vammaispuolelle,  sellasiin paikkoihin, jossa olis lähinnä työ  ohjausta ja tukemista arjessa?  

Viisautta sulle valintoihin, suosittelen että vielä  kokeilet muuta kuin mu

Ohjaustyö ei kiinnosta minua suoraan sanottuna yhtään. Vanhuspuolella joutuu jo ihan riittävästi tekemään noita "virikehommia", enkä pidä siitä yhtään. Minua ei kiinnosta lautapelien pelaaminen työajalla eikä papiljottien laitto. 

Kaiken kaikkiaan koen lähihoitajan työn todella alentavana. Juoksutetaan ja käskytetään, joutuu ottamaan vastaan potkuja ja lyöntejä ja olemaan asiakkaiden kähmittävänä. Ammatti on todella halveksittu ja ylenkatsottu (näkeehän tuon täälläkin), MUTTA sitten työpaikalla pitäisi kuitenkin hallita oman toimenkuvan lisäksi sairaanhoitajan ja lääkärin tietomäärä ja pitäisi osata aina vastata omaisten visaisimpiin kysymyksiin. On päiviä, jolloin joutuu olemaan yhtä aikaa ergonomian asiantuntija, ATK-tukihenkilö, viihdyttäjä ja seuraneiti, psykologi, sosiaalityöntekijä ja kaikkea mahdollista. Kaikkea tätä pitäisi olla, vaikka samaan aikaan meille hoetaan, miten tyhmiä perseenpyyhkijöitä me olemme. Lisäksi olemme tietysti vastuussa terveydenhuollon alasajosta, koronaepidemian surkeasta hoidosta ja epäreiluista rajoituksista, maailmantilanteesta ja asiakkaan tai omaisen päivän yleisestä paskuudesta. 

Röntgenhoitajan opintoja olen harkinnut. Ehkä siinä työssä saa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ilman jatkuvia keskeytyksiä, ja kenties väkivallan uhkaakin on vähemmän. 

Tuntemani röntgenhoitajat vaikuttavat ihan tyytyväisiltä, vaikka toki sote-alan kiire ja paineet näkyvät sielläkin. Terveydenhoitajaksi en suosittele opiskelemaan tällä hetkellä koska vaikuttaa kokoajan enemmän siltä että sitä työkenttää eli ennaltaehkäisyä ajetaan vimmalla alas vaikka itse opinnot ovat tosi mielenkiintoisia.