Lue keskustelun säännöt.
Miten pelastaa lapsi yksinäiseltä elämältä?
12.07.2024 |
Olen itse ollut aina ulkopuolinen kaikessa, introvertti ja vähän ujo, minut on savustettu helposti ulos porukoista. Nuorena ajauduin jotenkin lopulta materialistien seuraan, vaikka en oikeastaan arvosta yhtään sellaista merkkivaatteilla ja -autoilla brassailua (eli pankin maksamaa kulissielämää), jota moni heistä viettää. He varmaan pitivät minut piireissä siksi, että mulle oli helppo tulla kehuskelemaan oman elämän upeutta, ja koska mulla oli työni puolesta mahdollisuus tavata julkkiksia juhlissa. Lähtivät aina mielellään seuraksi.
Muuta sosiaalista elämää tai miesystäviä mulla ei ole juuri ollut. Se ei oikeestaan ole haitannut, viihdyn itsekseni ja onhan minulla sisaruksia. Mieskin löytyi, ja vieläpä sosiaalinen tapaus. Saatiin lapsi, ainokainen, ja hartain toiveeni oli, että hän perisi isänsä sosiaalisuuden. Näyttää siltä, että kävi just toisin. Lapsikin savustettiin varhain ulos porukoista ja menetti parhaan kaverinsa, jonka perään vielä vuosia myöhemminkin haikailee.
Nyt hän on 12 ja viettänyt käytännössä kesän yksin. On yrittänyt luokkakavereita kyllä kysellä melkein joka päivä, mutta ei tunnu ketään seura kiinnostavan. Onneksi hän ei yksinäisyydestä kärsi, mutta mun sydän särkyy kun hänellä ei ole sisaruksia eikä serkkuja. Nyt haluaa lopettaa vielä ainoan harrastuksen, jossa olisi paljon mahdollisia kavereita, kokee itsensä siellä ulkopuoliseksi. Asumme pienellä paikkakunnalla ja lapsi on kiinnostunut eri asioista kuin muut ikäisensä. Ei tunnu olevan edes halua etsiä uusia kavereita.
Pelottaa, ettei hän löydä paikkaansa ollenkaan ja jää ihan yksin. Mitä voin äitinä tehdä?
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Muutto muualle?
Niin. Terveempi kasvuympäristö voisi olla lapselle hyväksi ja toisenlaisen kasvattajan kanssa hän voisi vielä tervehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mielenkiinnonkohteita lapsellasi on? Niiden parista voisi löytyä ystäviä esim. facebookryhmistä.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen vähän samoin kuin toka kommentoija. Sinun kokemuksesi on ihan eri kuin sinun lapsen. Nyt katselet oman kokemuksesi , pelkojen ja toiveiden värittämin lasein lapsen elämää.
Mutta lapsihan on yksin ja yksinäinen. Ap:n mukaan lapsi on savustettu ulos kaveriporukoista ja on siten menettänyt ainoan ystävänsäkin. Todella surullista. Lapsi voi olla introvertti,kuten täällä on esitetty. Mutta hän voi myös olla poikkeuksellisen älykäs, mikä saa muut ihmiset kavahtamaan kauas (lapsena häntä vieroksuvat oman viiteryhmän nuoret ja aikuisena usein myös mahodlliset miesystäväehdokkaat). Tai ehkä hänessä on lievästi autistisia piirteitä ja muut kokevat hänet "erilaisena" eivätkä ole halukkaita osoittamaan myötätuntoa ja ymmärrystä. Surullinen tilanne. Isommassa kaupungissa voisi löytyä ystävä tai ainakin joku, jonka kanssa lapsi voi tavata kerran viikossa tai pari kertaa kuussa. En tiedä auttaako harrastaminen ollenkaan, kun tilanne opn jo valmiiksi raskas. Ap:n olisi hyvä lohduttaa lasta kertomalla, että isompana voi löytyä sopiva ystävä. Esim. lukiossa tai ammattikoulussa. Tiedän, että puhuminen ei paljon auta, mutta täytyy yrittää. Yksinäisyys on tavallista nykymaailmassa, joten jokaisella yksinäisellä on monta kohtalotoveria. Ennen olisi edes voinut hankkia kirjeenvaihtotoverin - se oli kuitenkin kontakti toiseen ihmiseen. Nettiaikana tämä on vaikeaa, koska toisessa päässä voi olla kuka tahansa. Onko nuorille olemassa joku auttava puhelin, tukipuhelin?SPR tai Mannerheimin lastensuojeluliitto? Lapsi voisi soittaa sinne ja jutella asioista (parempi kuin ei mitään).
Vierailija kirjoitti:
Surullista että sinulla on poikkeava lapsi joka on perinyt sinun huonot geenisi. Se että sentään yritit parantaa sukusi geeniperimää valitsemalla terveen miehen on tässä se lohdullinen tekijä. Harmi, että epäonnistuit ja kävi näin, mutta ehkäpä lapsesi jälkeläisillä sitten jo lopulta helpottaa kun heissä on enää vain 1/4 sinun sukusi huonoja geenejä. Otan osaa suruusi. 😟
Olen varmasti hyvin epämiellyttävä ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Surullista että sinulla on poikkeava lapsi joka on perinyt sinun huonot geenisi. Se että sentään yritit parantaa sukusi geeniperimää valitsemalla terveen miehen on tässä se lohdullinen tekijä. Harmi, että epäonnistuit ja kävi näin, mutta ehkäpä lapsesi jälkeläisillä sitten jo lopulta helpottaa kun heissä on enää vain 1/4 sinun sukusi huonoja geenejä. Otan osaa suruusi. 😟
Katso peiliin, sieltä se "huonot geenit" perinyt empatiakyvytön ja puutteelliset sosiaaliset taidot omaava henkilö löytyy. Otan osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutto muualle?
Niin. Terveempi kasvuympäristö voisi olla lapselle hyväksi ja toisenlaisen kasvattajan kanssa hän voisi vielä tervehtyä.
Ei, vaan toiselle paikkakunnalle sen takia, että siellä voi saada uuden alun. Isolle paikkakunnalle, jossa on valinnanvaraa ja voi ainakin käydä elokuvissa, konsertissa tai paikkakunnan ilmaistapahtumissa. Kuuluuko Ap:n perhe johonkin seurakuntaan? Joku nuorten ryhmä, laulukuoro tms on kokeilemisen arvoinen. Ne nuoret eivät ole enkeleitä hekään, mutta oletan, että ohjaajat pitävät yllä käytännön kasvatusta kokoontumisissa, ettei saa käyttäytyä miten vaan. Koulussani oli yksinäinen oppilas, joka kertoi käyvänsä seurakuntanuorissa.
Vierailija kirjoitti:
Harrastamaan taistelulajeja jotta kasvaa kovaksi.
Jos löytyisi hyvä opettaja joka saa hänet innostumaan jos se määrittää haluaako harrastaa jotain lajia.
Joku budolaji voisi olla hyvä harrastus, muttei siksi että siinä kasvaisi kovaksi. Taekwondossa, karatessa, aikidossa tai jossain muussa vastaassa lajissa oppii toimimaan yhdessä muiden kanssa ja yleensä junnutreeneissä panostetaan erityisesti siihen, että kaikki otetaan mukaan porukkaan. Aikidossa ei edes kilpailla lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pyytäkää kavereita mukaan jonnekin huvipuistoon tai muuten kivaan paikkaan, siinä voi bondautua paremmin kuin jos tekeminen on vain tylsää kivien potkiskelua
Mitä kavereita voi pyytää? Täällä kerrotiin, että lapsella ei ole ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Anna lapsen olla oma introvertti itsensä. Sinulla on omat kokemuksesi, mutta ne eivät määritä lapsesi kokemuksia. Ei kaikilla tarvitse olla jotain valtavaa kaverilössiä. Eihän siellä koulun ummehtuneissa piireissä edes ole juurikaan valinnan varaa.
Älä stressaa turhasta, ja koita käsitellä oma traumasi pois.
Kyllä lapsen on tärkeä oppia sosiaalisia taitoja, ja siinä kaverit tai muut lapset/nuoret on tärkeitä. Muuten käy helposti niin, ettei lapsi osaa aikuisenakaan olla muiden kanssa eikä saa töitäkään koska sosiaaliset taidot ei riitä. Pieni patistelu muiden seuraan on siis paikallaan, vaikkei lapsi vaikuttaisi kärsivän yksinäisyydestä lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi ei kärsi yksinäisyydestä, ei ole ongelmaa. Moni viihtyy yksin.
En ole itseasiassa ihan varma, miksi minulle on alkanut muodostua kaverikontakteja paremmin vasta +30vuotiaana 🤔
Etenkin peruskouluaikana olin paljon yksin, mutta en enää kyllä muista koinko olevani yksinäinen. Muutimme pienen syrjäseudun ala-astepaikkakunnalle vasta koulun alkaessa, ja kaikki muut ikäiseni olivat tuttuja päiväkodista ja kerhoista. Heillä oli vanhempia sisarruksia, jotka tunsivat toisensa. Itse olen sisarruksistamme vanhin.
Äitini taisi olla todella tarkka mihin "päästi" meitä lähtemään, muistan ikkunasta katselleeni kun muut leikkivät suositun naapurin pihalla kaikkia seuraleikkejä. Siinä kohtaa oli yksinäistä. En tiennyt mitään ikäiseni juttuja, en seurannut oikeita tv-sarjoja, kuuntelin "lapsellista musiikkia" tai vanhemmilleni mieleistä iskelmää. Onko tämä sitten lopulta hyvä vai huono, ettei ole valtavirran mukana virran vietävä?
Yläasteella sitten lähtikin villivaihde päälle ja enemmän sitä sitten erottautui ehkä huonommalla tavalla. Olin varmasti jonkin kasti/nokkimisjärjestelmän pahnanpohjimmaisia, mutta kun löytyi sieltä seasta yksi samanlainen, niin kavereita ollaan vieläkin 😅
Ehkä oman kokemuksen perusteella panostaisin lapsen mahdollisuuksiin kokeilla eri harrastuksia, jos hän haluaa. Onko opettajilta tullut kommenttia miksi lapsi on yksin?
Mahdollista kelpaamattomuutta/huonommuuden tunnetta lähtee helposti sitten nuorena aikuisena paikkaamaan väärillä valinnoilla..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Parempi yksin kun huonossa seurassa. Opettaa häntä olemakin vahva omissa vahvuksissa. Ottakaa joku lemmikki, mikä on sielunläheinen. Hän voi huilehtia ja antaa huomiota sirten hänelle. Jos on tyttö, opettele tekemän käsityötä, jos poikaa, voi kalastaa tai löytää uuden mielenkiintoise urheilulain. Omien vahvuuksien kautta tulee lopulta myös sosiaalisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ollut kohta 51v ilman kavereita. Nykyään tähän on tottunut. Mies ja lapsi minulla on. Kun lapsi oli pieni pelkäsin, että jää ilman kavereita, mutta on perinyt isänsä sosiaalisen luonteen ja kavereita on aina riittänyt. Käytiin kun hän oli pieni seurakunnan kerhossa, muskarissa ja vähän isompana hän oli päiväkodissa. Sitten alkoi kouluiässä harrastamaan kahta urheilulajia. Toisen lopetti ja vaihtoi toiseen urheilulajiin. Katsoin, että vaikka itse olen ujo, niin tavallaan pakotin itseni noihin seurakunnan kerhoihin ja muskariin. Ajattelin, että oppii olemaan toisten lasten kanssa. Suosittelen jotain harrastusta.
Ehkäpä voisit auttaa kehittämään lapsesi sosiaalisia taitoja :)
Itse muistan, että lapsena minulla ei ollut mitään ongelmaa olla yksin, mutta äidilleni se oli ongelma ja jatkuva kaverien puutteesta puhuminen ärsytti ja sai minut tuntemaan niinkuin minussa olisi jotain vikaa, vaikka itselläni oli ihan hyvä olla.
Minulla oli kavereita koulussa, mutta minulle riitti että heidän kanssa oli sosiaalinen koulupäivän aikana ja en kaivannut seuraa sen enempää.
Mun perhe muutti uuteen kaupunkiin kun täytin 13 ja menin täysin tuntemattomien kanssa ylä-asteelle. Koko 3v eli ylä-aste oli tuskaa, eikä mulla ollut yhtään kaveria. Se luokka johon mut laitettiin oli joku sellainen jossa oli paljon ongelmanuoria. Koska meno oli täysin hurjaa, se luokka vielä jaettiin puoliksi, ne parhaiten pärjäävät ja ne nelosen ja vitosella oppilaat. No mun seiska+ keskiarvolla mut laitettiin sinne jämäosastolle. Ei mulla ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Olisin kuulunut sille toiselle puolelle luokkaa, niiden seuraan jotka tykkäsivät opiskella.Onneksi tajusin kasiluokan alussa että nostan keskiarvoani jotta pääsen toiseen kuntaan lukioon. Ja niin pääsin. Lukiossa mulla olikin yhtäkkiä isokaveriporukka. Sepä se yllätys olikin. Keksikää missä on nuorelle samanhenkistä porukkaa/harrastusta tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi ei kärsi yksinäisyydestä, ei ole ongelmaa. Moni viihtyy yksin.
Minulla on poika, jonka kohdalla jouduin hyväksymään sen, että hän haluaa elää elämänsä yksin. Minusta se tuntui aluksi pahalta, koska pojan isällä ja minulla on hyvä liitto ja toivoin sitä samaa pojalle. Ajan mittaan opin, että toiveeni on turha, koska se ei ole pojan toive. Onnellista ihmistä ei tarvitse yksinolosta parantaa.
Huvittaa kyllä teidän kommentit täällä. Lasta kiusataan ja teidän mielestä vika on hänessä - pitäisi vaan nöyrtyä, alentua ja miellyttää vielä enemmän. Tällaisissa tapauksissa vikahan ei suinkaan ole siinä, joka jää joukon ulkopuolelle, vaan päin vastoin. Niiden muiden elämänkohtalot kännisekoiluineen-eroineen voi jo tässä vaiheessa ennustaa jokainen vähänkin elämää nähnyt.
Surullista että sinulla on poikkeava lapsi joka on perinyt sinun huonot geenisi. Se että sentään yritit parantaa sukusi geeniperimää valitsemalla terveen miehen on tässä se lohdullinen tekijä. Harmi, että epäonnistuit ja kävi näin, mutta ehkäpä lapsesi jälkeläisillä sitten jo lopulta helpottaa kun heissä on enää vain 1/4 sinun sukusi huonoja geenejä. Otan osaa suruusi. 😟