G: Rehellisyyden nimissä; kadehditko koskaan lapsettomia?

Minä voin tunnustaa että olen kadehtinut erästä lapsetonta ystävääni.



Kerra muistan kun puhuimme puhelimessa ja hän kertoili kuinka katseli just telkkaria ja söi jotain ihanaa ( en muista enää mitä) ja minä olin AIVAN rättipoikkiväsynyt kolmen Kiljukaulan hoitamisesta.

Muistan kuin ajattelin silloin että olisiko tämän elämä voinut muullakin tavalla elää...



Toinen hetki oli kun samainen ystävä oli jo löytänyt miehensä (ovat siis edelleen ja jatkossakin lapsettomia) ja he kertoilivat missä olivat matkustelleet ja mihin olivat varanneet taas matkan ja mitä elokuvia ja teatterikappaleita ja konsertteja ja ravintoloita olivat nähneet, kokeilleet... SILLOINKIN hetken ajan ajattelin että nii-in, jokainen tekee itse ne elämän valintansa, minulle tuo ei enää olekaan mahdollista kun olen valnnut tämän kalliin perhe-elämä harrastuksen.



Vaan, jos saisin uudelleen valita, valitsisin sen uudestaan ;D

Jotenkin se jatkuva bailaaminen ennen lapsia oli tyhjää, mutta meillä oli ihan oikeasti ihan mielettömän kivaa! Tienasimme hyvin ja oli varaa käydä kunnon reissuissa, syödä mitä lystäsi ja tulla ja mennä.



Viimeksi olimme ulkomailla 5 v sitten, kun esikoinen oli vauva. Sen jälkeen ollaan käyty pari hassua kertaa Ruotsissa (oooo!!!).

Rahat on koko ajan loppu ja ei voi syödä enää niitä kalliita ruokia ja pitää myös miettiä, mitä lapset syö.



Ja toi on pahinta, että EI VOI MENNÄ MINNEKÄÄN! Meillä on aina aina aina lapset mukana joka paikassa! Miehen kanssa pääsemme ehkä kerran pari vuodessa ulos.



Ja kyllä - saan mennä, jos haluan, mutta mieheni käy yhtä lailla töissä ja hänkin kaipaa vapaata. Mies on myös viikonloppuisin usein töissä, niin siinä on vapaa-aika vähissä.



Ja koko ajan joku seuraa joka paikkaan. En saa tehdä MITÄÄN yksin ja rauhassa. En voi miettiä yhtäkään asiaa rauhassa loppuun, kun koko ajan joku puhuu ja kysyy ja pyytää apua ja neuvoa.



Mun pää on liian täynnä lapsia aamusta iltaan!

Meillä oli miehen kanssa niin ihanaa: matkusteltiin paljon ulkomailla, harrastettiin, lähdettiin ex-tempore jonnekin. Syötiin ulkona, käytiin leffassa, nukuttiin pitkään...



No, onhan elämä nytkin ihanaa ja noita edellämainittuja voi tietyin rajoituksin tehdä vieläkin kun isovanhemmat auttaa. Mutta ei esim. ulkomaanmatkat tenavien kera ole yhtä romanttisia kuin kahden kesken...

ja lapsille täytyy paasata siivouksesta ja läksyistä jne. Ovat parasta mitä mulle on tapahtunut. Todellisia Jumalan lahjoja.

Toki joskus kadehdin joitain yksittäisiä juttuja - väsyneenä kadehdin sitä, että lapseton saa nukkua niin paljon kuin tykkää jne. Mutta kokonaisuutena en ikinä haluaisi lapsetonta elämääni takaisin.



kohta kuuden äiti

Joskus tulee mieleen että olispa kiva katsoa leffa rauhassa tmv. Sitten muistan että jos voisin katsoa leffan rauhassa niin ei olisi näitä ihania pälpättäjiä jotka saa onnelliseksi jo pelkästään läsnäololla. Ja sit muistan että leffan voi vuokrata millon vaan ;)

voisi tälläkin hetkellä tehdä jos ei olisi lapsia. Ja muutenkin toisinaan kuuntelen haaveillen lapsettomien juttuja menemisistään ja vapaudestaan, muistelen jopa omia lapsettomia vuosia.



Mutta kun noita pieniä peikonpoikia kason, niin tiedän ettei sellaista rahaa tai vapautta löydy, mihin heidät suostuisin vaihtamaan!!! Mutta siis ainahan saa haaveilla teekupposen ääressä mistä ikinä lystää, eihän se sano sitä että olisi nykyiseen tyytymätön. Faktahan on ettei kaikkea voi saada.