Tuttavan ärsyttävä tapa vähätellä muiden kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein tänne joskus keskustelun siitä kun mummoni kuoli, niin eikös joku tullut kertomaan miten onnekas olen kun vaan mummo, häneltä kun on sentään kuollut toinen vanhempi ja lisäksi lapsi tai lapset.

No sitähän sinä olet. Vai kumman vaihtoehdon sinä olisit valikoinu? Ehkä se kuulostaa kyyniseltä, mutta toisten selviytymisstrategia on se, että ajattelee, että asiat voisi olla pahemmin. Se oli surullista, että mummosi kuoli, mutta mieti, jos sinulla olisi ollut sinun 10 vuotias lapsi ja 50 vuotias äitisi ja he olisivat menehtyneet äkillisesti? Mummosi lisäksi.

Elämä ei ole helppoa kenellekään ja toisille se oma koirakin voi olla kaikkein pahin menetys. Sillä ei vaan ole rajaa kuinka huonosti voi mennä ja moni ajattelee, että kaksi huonoa asiaa on pahempaa kuin yksi huono asia.

Minun isäni kuoli kun olin lapsi ja omia lapsia ei ole ikinä voinut saada. Mutta en todellakaan alkaisi näitä kertomaan toiselle joka suree mummonsa kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on sinänsä ihan älytön kommentti. Aatteleppa, jos sen mummon, lapsen ja äidin lisäksi olisi kuollut vielä isäkin. Tai kaksi lasta. Tai koko perhe!

Aivan, niinhän sen on, mutta kukaan ei kyseenalaistaisi sitä, mikä noista esimerkeistä on se pahin. Toiset ajattelevat näin. Sinun tilanteesi on paha, minun tilanteeni on pahempi, mutta se voi aina olla huonompi. Se on näitä selvitymisstrategioita ihmisiltä, jotka ovat kokeneet paljon huonoja asioita. Heille se joka jollekin toiselle on maailmanloppu, olisi ollut lottovoitto, jos ne menetykset olisivat jääneet siihen. Se on myös toisaalta lohdutus, että,kaikesta voi selvitä, koska moni kuten he itse ovat selvinneet vielä paljon pahemmasta,

Vain ihmiset, jotka ovat ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä voivat ymmärtää tämän vertailun, koska heillä on sitä vertailukokemusta. Kaikki on nimittäin lopulta suhteellista,

 

En todellakaan ymmärrä tuota vertailua, vaikka olen menettänyt läheisiäni. En tosin koe tarpeelliseksi hakea mitään vertailukokemuksiam

Minusta kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sitä miten onnekas minä olen tai en ole.

Elämän vastoinkäymisten vertailu on ihan turhaa, koska aina löytyy joku jolla on huonommin asiat, se on loputon suo. Ihmisten tilanteet on myös niin erilaisia, ettei senkään suhteen vertailussa ole mitään järkeä.

 

Sinusta ei voi ja jonkun toisen mielestä voi. Niin me olemme erilaisia. Jonkun mielestä on ehkä turhaa puhua ylipäätään menneisyydestä ja toiset eivät muuta teekään kuin elä siinä. Koko ongelma lähtee siitäkin että aina ajatellaan, että se oma tapa puhua ja reagoida on se oikea. Mikä on turhaa ja mikä on tärkeää ja miten kuuluu vastata ja saako vertailla. Sinulla on selkeät säännöt itsellesi ja muille, mutta oletko varma, että olet oikeassa?

Ihminen, joka alkaa kertomaan omista kokemuksista, ei oikeasti tee mitään väärää. Ei edes moraalisesti. Ei vaikka toinen olisi juuri kertonut mummonsa kuolemasta. Ne ei ehkä ole juuri niitä lauseita mitä se mummonsa menettänyt olisi halunnut kuulla, mutta käytännön tasolla siinä ei ole mitään väärää. 

Palatakseemme alkuperäiseen valituksen aiheeseen, olisko ap voinut sinusta määritellä tämän vertailijan surun tason? Hän jotenkin oletti, että sinä hetkessä hänen surunsa olis suurempi ja arvokkaampi ja siten tärkeämpi keskustelun kohde kuin jonkun joka oli menettänyt isänsä. Mutta oliko se? Ehkä sen koko keskustelun olisi pitänyt siirtyä sen tuttavan isästä puhumiseen? Mutta sitähän ap ei edes tullut ajatelleeksi. Hän koki lähinnä epäreiluutta, että alettiin puhumaan muustakin. Niinkuin hänen surunsa olisi ollut tärkeämpää, kun jonkun toisen.

Minun isäni kuoli kun olin lapsi ja omia lapsia ei ole ikinä voinut saada. Mutta en todellakaan alkaisi näitä kertomaan toiselle joka suree mummonsa kuolemaa.

Sinä olet sinä, mutta mitä väärää sinä olisi toisaalta ollut, vaikka olisikin alkanut puhumaan niistä? Etkö koe ettei sinun kokemuksesi ole tarpeeksi tärkeitä puhuttaviksi? Ajatteletko ettei sinun kuulu häiritä muita sinun menetyksillä? Ettei ole soveliasta kertoa omia kokemuksia, jos toinen kertoo omistaan? Eikö vuorovaikutukset ole molemminpuolisia, vaan roolissa on lähinnä olla kuuntelija?  Korkeintaan vahvistaa toisen monologia sivukommenteilla.

Minusta sinun, jos jonkun tulisi ja kuuluisi saada osallistua keskusteluihin, joissa keskustellaan jonkun läheisen menettämisestä. Eikä toimia pelkkänä korvana. Kumpikin saisi siitä ehkä hyötyä ja lohtua. Jos tarkoitus taas on informoida, niin eiköhän siihen sitten melkein riitä se tekstiviesti? 

Vierailija kirjoitti:

Minusta kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sitä miten onnekas minä olen tai en ole.

Elämän vastoinkäymisten vertailu on ihan turhaa, koska aina löytyy joku jolla on huonommin asiat, se on loputon suo. Ihmisten tilanteet on myös niin erilaisia, ettei senkään suhteen vertailussa ole mitään järkeä.

 

Sinusta ei voi ja jonkun toisen mielestä voi. Niin me olemme erilaisia. Jonkun mielestä on ehkä turhaa puhua ylipäätään menneisyydestä ja toiset eivät muuta teekään kuin elä siinä. Koko ongelma lähtee siitäkin että aina ajatellaan, että se oma tapa puhua ja reagoida on se oikea. Mikä on turhaa ja mikä on tärkeää ja miten kuuluu vastata ja saako vertailla. Sinulla on selkeät säännöt itsellesi ja muille, mutta oletko varma, että olet oikeassa?

Ihminen, joka alkaa kertomaan omista kokemuksista, ei oikeasti tee mitään väärää. Ei edes moraalisesti. Ei vaikka toinen olisi juuri kertonut mummonsa kuolema

Millähän meriiteillä se ulkopuolinen voisi määritellä, että miten onnekas minä olen? Eihän hän edes voisi tietää elämästäni kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin lapsi ja omia lapsia ei ole ikinä voinut saada. Mutta en todellakaan alkaisi näitä kertomaan toiselle joka suree mummonsa kuolemaa.

 

 

Sinä olet sinä, mutta mitä väärää sinä olisi toisaalta ollut, vaikka olisikin alkanut puhumaan niistä? Etkö koe ettei sinun kokemuksesi ole tarpeeksi tärkeitä puhuttaviksi? Ajatteletko ettei sinun kuulu häiritä muita sinun menetyksillä? Ettei ole soveliasta kertoa omia kokemuksia, jos toinen kertoo omistaan? Eikö vuorovaikutukset ole molemminpuolisia, vaan roolissa on lähinnä olla kuuntelija?  Korkeintaan vahvistaa toisen monologia sivukommenteilla.

Minusta sinun, jos jonkun tulisi ja kuuluisi saada osallistua keskusteluihin, joissa keskustellaan jonkun läheisen menettämisestä. Eikä toimia pelkkänä korvana. Kumpikin saisi siitä ehkä hyötyä ja lohtua. Jos tarkoitus taas on informoida, niin eiköhän siihen sitten melkein riitä se tekstiv

Mutta miksi alkaisin kertoa isäni kuolemasta tai lapsettomuudesta kun joku kertoo mummonsa kuolemasta? Todennäköisesti riippuen siitä miten läheisiä olisimme, esittäisin osanotot, ehkä haluaisin, ehkä kysyisin, haluaako toinen puhua siitä mummon kuolemasta. En koe mitenkään välttämättömäksi tuoda omia kokemuksiani tai surujani keskusteluun, vaikka aiheesta keskustelisimmekin.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on sinänsä ihan älytön kommentti. Aatteleppa, jos sen mummon, lapsen ja äidin lisäksi olisi kuollut vielä isäkin. Tai kaksi lasta. Tai koko perhe!

Aivan, niinhän sen on, mutta kukaan ei kyseenalaistaisi sitä, mikä noista esimerkeistä on se pahin. Toiset ajattelevat näin. Sinun tilanteesi on paha, minun tilanteeni on pahempi, mutta se voi aina olla huonompi. Se on näitä selvitymisstrategioita ihmisiltä, jotka ovat kokeneet paljon huonoja asioita. Heille se joka jollekin toiselle on maailmanloppu, olisi ollut lottovoitto, jos ne menetykset olisivat jääneet siihen. Se on myös toisaalta lohdutus, että,kaikesta voi selvitä, koska moni kuten he itse ovat selvinneet vielä paljon pahemmasta,

Vain ihmiset, jotka ovat ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä voivat ymmärtää tämän vertailun, koska heillä on sitä vertailukokemusta. Kaikki on nimittäin lopulta suhteellista,

Itse asiassa olen menettänyt useita läheisiä ja tärkeitä ihmisiä jo lapsena. Ikävuoteen 20 mennessä olin menettänyt elämäni tärkeimmät ihmiset. Siltikään en ymmärrä tuota vertausta. Saatikka toisen kokemuksen vähättelyä. 

Eihän menetyksiä voi, saati kannata, vertailla. Yhdelle mummo on etäinen hahmo joka on kuollut kun henkilö itse oli lapsi. Toisella taas mummo on voinut olla huoltaja ja läsnäolevin aikuinen lähes koko lapsuuden ajan. Pelkkä mummon kuolema ei siis kerro vielä yhtään mitään.

Jos joku tuttu/kaveri/sukulainen/ystävä nyt kertoisi, että hänen mummonsa kuoli, niin miksi minä lähtisin siihen kertomaan että minun mummini kuule kuoli myös, tosin ajat sitten. Ja kuule että on minulta kuollut myös äiti ja isovelikin?

Ei, ei ja ei. 

Minä sanoisin, että olen todella pahoillani. Kysyisin ehkä, että mihin mummo kuoli ja kyselisin ehkä, että millainen ihminen hän oli. Mistä piti, mitä he olivat tehneet yhdessä. Antaisin toiselle mahdollisuuden puhua juuri kuolleesta läheisestään, muistaa häntä. 

Ei minun osani siinä tilanteessa ole vertailla mitään eikä korostaa itseäni. Se tilanne on sen juuri nyt läheisensä menettäneen hetki kertoa itseään kohdanneesta surusta. 

Mun tuttava alkaa usein puhua jopa joidenkin tuttaviensa tragedioista esim. kun käteni murtui ja olin tosi kipeä, niin tämän kuultuaan hän puhelimessa selosti ummet ja lammet jonkun minulle tuntemattoman kaverinsa terveysongelmista eikä ollut kiinnostunut minusta ollenkaan. Oli vaan, että '"Ai kauhee. Naapurin Pirjollakin murtui viime talvena ranne, kun hän kaatui tammikuussa, kun oli tosi liukkaat kelit. Eikun oliko se sittenkin helmikuuta? Ei pakko sen oli olla tammikuun puolella, kun just oli joulua vietetty. Niin hänellähän se jouduttiin ihan leikkaamaankin, kun ei muuten saatu paikalleen ja kipsiäkin joutui pitämään monta viikkoa. Hyvin se Pirjo nyt tuntuu kätensä kanssa pärjäävän, joku pieni heikkous siihen jäi, mutta hyvin saivat korjattua. Ja olihan sillä sitten blaablaablaablaa"'. Ja juttu jatkuu loputtomiin, kunnes tulee impulssi kertoa jonkun muun yhdentekevän ihmisen asioista.

Millähän meriiteillä se ulkopuolinen voisi määritellä, että miten onnekas minä olen? Eihän hän edes voisi tietää elämästäni kaikkea.

No ehkä niillä tiedoilla joita annat? En minä nyt näe sitä mitenkään mahdottomana määritellä karkeasti tuon tyyppistä asiaa. Jos kaksi ihmistä sanoo, että he ovat synnyttäneet kaksi lasta ajattelen heidän olevan samalla tasolla. Jos toinen sitten kertoo, että molemmat lapset syntyivät pahasti vammaisena ja menehtyivät tunti synnytyksen jälkeen ja toinen kertoo hänen lapsensa on niin reippaita ja terveitä, niin ei se nyt kauheasti vaadi nähdä kumpi vastaavassa tilanteessa on ollut onnekkaampi. Tietysti, jos aletaan sitten miksaamaan ja matchamaan, niin tilanne muuttuu vaikeaselkoisemmaksi. Mutta esimerkki ja mihin tartuit koski läheisten menetystä ja sitä voidaanko sellaisessa tilanteessa vertailla. 

ja sama koskee mummoa, mielipiteeni on, että vaikka se mummo on kovin rakas, niin oman lapsen ja puolison menettäminen on suurempi asia kuin vaikka 90 vuotiaan mummon tai koiran, ilman että mitenkään haluan väheksyä heidänkään tuskaansa. Jos siinä tilanteessa jonkun pitäisi loukkaantua näen sen kyllä, että se on oman lapsena ja puolisonsa menettänyt, jolla on oikeus loukkaantua, jos hänen menetyksensä asetetaan samalla tasolle kuin joku lemmikki. Enkä siis missään nimessä halua väheksyä kenenkään tuskaa.

En usko, että kukaan lähtee määrittelemään kenenkään onnea suhteessa johonkin muuhun ilman mitään tietoa, mutta se on varma, että kun on ollut hautajaisissa, jossa vanhemmat ovat haudanneet oman lapsensa, kynnys selittää kuinka epäonnekas itse on muka ollut, nousee aika korkealle ja jos tällainen äiti sanoo minulle, että minä olen ollut onnekas, etten ole joutunut kokemaan samaa, niin sulkisin suuni, nyökkäisin, enkä todellakaan lähtisi väittelemään saatikka selittämään muille, että miksi sekään ei ollut hiljaa kuin kerroin mummostani.

Vierailija kirjoitti:

Millähän meriiteillä se ulkopuolinen voisi määritellä, että miten onnekas minä olen? Eihän hän edes voisi tietää elämästäni kaikkea.

 

No ehkä niillä tiedoilla joita annat? En minä nyt näe sitä mitenkään mahdottomana määritellä karkeasti tuon tyyppistä asiaa. Jos kaksi ihmistä sanoo, että he ovat synnyttäneet kaksi lasta ajattelen heidän olevan samalla tasolla. Jos toinen sitten kertoo, että molemmat lapset syntyivät pahasti vammaisena ja menehtyivät tunti synnytyksen jälkeen ja toinen kertoo hänen lapsensa on niin reippaita ja terveitä, niin ei se nyt kauheasti vaadi nähdä kumpi vastaavassa tilanteessa on ollut onnekkaampi. Tietysti, jos aletaan sitten miksaamaan ja matchamaan, niin tilanne muuttuu vaikeaselkoisemmaksi. Mutta esimerkki ja mihin tartuit koski läheisten menetystä ja sitä voidaanko sellaisessa tilanteessa vertailla. 

ja sama koskee mummoa, mielipiteeni on, että vaikka se mummo on

Onhan se kaksi tervettä lasta synnyttänyt olla voinut vaikka menettää kaksi lastaan, tai aiemmin synnyttää vammaisen lapsen, ja vielä olla jäänyt yksinhuoltajaksi siinä samalla.

Aikuisuudessa se on kiva juttu kun saa itse päättää kenen kanssa on tekemisissä. Ei tarvi ottaa kaikkia mukaan leikkeihinsä. 

Vierailija kirjoitti:

Millähän meriiteillä se ulkopuolinen voisi määritellä, että miten onnekas minä olen? Eihän hän edes voisi tietää elämästäni kaikkea.

 

No ehkä niillä tiedoilla joita annat? En minä nyt näe sitä mitenkään mahdottomana määritellä karkeasti tuon tyyppistä asiaa. Jos kaksi ihmistä sanoo, että he ovat synnyttäneet kaksi lasta ajattelen heidän olevan samalla tasolla. Jos toinen sitten kertoo, että molemmat lapset syntyivät pahasti vammaisena ja menehtyivät tunti synnytyksen jälkeen ja toinen kertoo hänen lapsensa on niin reippaita ja terveitä, niin ei se nyt kauheasti vaadi nähdä kumpi vastaavassa tilanteessa on ollut onnekkaampi. Tietysti, jos aletaan sitten miksaamaan ja matchamaan, niin tilanne muuttuu vaikeaselkoisemmaksi. Mutta esimerkki ja mihin tartuit koski läheisten menetystä ja sitä voidaanko sellaisessa tilanteessa vertailla. 

ja sama koskee mummoa, mielipiteeni on, että vaikka se mummo on

Isäni on menettänyt kaksi parikymppistä lastaan sekä vaimonsa. En ole ikinä kuullut hänen sanovan kenellekään, että tämä toinen on onnekas koska ei ole joutunut kokemaan samaa kuin hän. Ajatuskin sellaisesta tuntuisi tosi typerältä. Mitä ideaa? Tosin en ole kuullut hänen muutenkaan vertailevan eri ihmisten elämiä ja menetyksiä.

Itseltäni on kuollut lapsi. Kun tilanne oli vielä tuoreempi tuntuivat kommentit surettaa kun isovanhempani kuoli todella raskailta, koska itse oli kokenut jotain niin paljon pahempaa. Välillä tuntui, että muilta ihmisiltä puuttui täysin tilannetaju kun mitään tällaisista kohtaisivat edes puhua. Vaati silloin todella paljon voimia olla kaukomatta takaisin juurikin näitä vertailevia kommentteja, koska itselleni joku isovanhempien kuolema ei ollut kokemaani nähden mitään. Nyt kun oma surutyöni on pidemmällä alan jo hahmottaa että kaikilla täällä on surunsa ja lupa surra niitä. Tie tähän pisteeseen on kuitenkin ollut pitkä ja edelleen aika ajoin ärsyttää kun joku helpommalla päässyt murehtii omasta näkökulmastani turhia asioita.

Näillä vertailijoilla on oma suruprosessinsa vielä kesken. Kaikkea ei toki tarvitse jaksaa, mutta toivoisin jonkinlaista armeliaisuutta näitä ihmisiä kohtaan. Olen kiitollinen ihmisille, jotka aikoinaan jäivät ystävikseni vaikken itse takuulla pitkään aikaan ollut kovinkaan hyvä ystävä heille.

Autistisen ihmisen tapa kertoa, että ymmärtää sinua, vielä esimerkin avulla. Mutta eihän teille normiksille ole helppo puhua tai edes osoittaa myötätuntoa, kun aina menee väärin.

Vierailija kirjoitti:

Itseltäni on kuollut lapsi. Kun tilanne oli vielä tuoreempi tuntuivat kommentit surettaa kun isovanhempani kuoli todella raskailta, koska itse oli kokenut jotain niin paljon pahempaa. Välillä tuntui, että muilta ihmisiltä puuttui täysin tilannetaju kun mitään tällaisista kohtaisivat edes puhua. Vaati silloin todella paljon voimia olla kaukomatta takaisin juurikin näitä vertailevia kommentteja, koska itselleni joku isovanhempien kuolema ei ollut kokemaani nähden mitään. Nyt kun oma surutyöni on pidemmällä alan jo hahmottaa että kaikilla täällä on surunsa ja lupa surra niitä. Tie tähän pisteeseen on kuitenkin ollut pitkä ja edelleen aika ajoin ärsyttää kun joku helpommalla päässyt murehtii omasta näkökulmastani turhia asioita.

Näillä vertailijoilla on oma suruprosessinsa vielä kesken. Kaikkea ei toki tarvitse jaksaa, mutta toivoisin jonkinlaista armeliaisuutta näitä ihmisiä kohtaan. Olen kiitollinen ihmisille, jotka aikoinaan jäivät y

Olen pahoillani menetyksestäsi. Tuo mitä kirjoitit suruprosessin keskeneräisyydestä voi hyvin pitää paikkansa joisenkin kohdalla. Kuitenkin toisenlaisiakin syitä tai kokemuksia voi olla. Itseltänikin on kuollut lapsi, mutta nämä kirjoittamasi asiat ei kuulosta itselleni tutuilta. Kun asia oli vasta tapahtunut, tunsin kaiken, etenkin surun, ikävän, kaipauksen, vahvasti. Esimerkiksi kaverin koiran kuolema saattoi itkettää minua koko päivän. Sama juttu oli esimerkiksi ihan jotain surullista elokuvaa katsellessa. En ajatellut että minun kokemani vastaan toisen kokema olisi aseteltava vastakkain.

Vierailija kirjoitti:

Itseltäni on kuollut lapsi. Kun tilanne oli vielä tuoreempi tuntuivat kommentit surettaa kun isovanhempani kuoli todella raskailta, koska itse oli kokenut jotain niin paljon pahempaa. Välillä tuntui, että muilta ihmisiltä puuttui täysin tilannetaju kun mitään tällaisista kohtaisivat edes puhua. Vaati silloin todella paljon voimia olla kaukomatta takaisin juurikin näitä vertailevia kommentteja, koska itselleni joku isovanhempien kuolema ei ollut kokemaani nähden mitään. Nyt kun oma surutyöni on pidemmällä alan jo hahmottaa että kaikilla täällä on surunsa ja lupa surra niitä. Tie tähän pisteeseen on kuitenkin ollut pitkä ja edelleen aika ajoin ärsyttää kun joku helpommalla päässyt murehtii omasta näkökulmastani turhia asioita.

Näillä vertailijoilla on oma suruprosessinsa vielä kesken. Kaikkea ei toki tarvitse jaksaa, mutta toivoisin jonkinlaista armeliaisuutta näitä ihmisiä kohtaan. Olen kiitollinen ihmisille, jotka aikoinaan jäivät y

Entä saako edes Etiopian orvot katulapset kommentoida kokemuksiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein tänne joskus keskustelun siitä kun mummoni kuoli, niin eikös joku tullut kertomaan miten onnekas olen kun vaan mummo, häneltä kun on sentään kuollut toinen vanhempi ja lisäksi lapsi tai lapset.

No sitähän sinä olet. Vai kumman vaihtoehdon sinä olisit valikoinu? Ehkä se kuulostaa kyyniseltä, mutta toisten selviytymisstrategia on se, että ajattelee, että asiat voisi olla pahemmin. Se oli surullista, että mummosi kuoli, mutta mieti, jos sinulla olisi ollut sinun 10 vuotias lapsi ja 50 vuotias äitisi ja he olisivat menehtyneet äkillisesti? Mummosi lisäksi.

Elämä ei ole helppoa kenellekään ja toisille se oma koirakin voi olla kaikkein pahin menetys. Sillä ei vaan ole rajaa kuinka huonosti voi mennä ja moni ajattelee, että kaksi huonoa asiaa on pahempaa kuin yksi huono asia.

Minusta kukaan ulkopuoli

Jos joku nyt tulisi kertomaan sulle mummonsa kuolemasta, niin sinä et siis ottaisi esille, että sinunkin mummosi on kuollut? Et edes niin, että *muistan kun mun mummo kuoli, niin*?

No joo, mutta pääasiassa näin toimii kaksi tosi erilaista ihmistyyppiä. Toisella tyypillä kyse on vajavaisista sosiaalisista taidoista, jolloin keskustelussa osoittaa toiselle tukea kertomalla jonkin oman vastaavan tilanteen, kun ajattelee että se tuo eniten tukea ja että niin osoittaa ymmärrystä. Toisella tyypillä kyse on siitä, että haluaa kääntää huomion koko ajan itseensä, tavallaan tietysti vajavainen sosiaalinen taito sekin.

Ydinajatus on se, että toisella tapa on hyväntahtoinen ja toisella pahantahtoinen. 



Yleensä ajan kanssa huomaa, että kummasta tyypistä on kyse.