En tunne mitään yhteyttä ihmisiin. Onkohan tää ihan normaalia?

Tähän on varmasti monta näkökulmaa ja mahdollista syytä, miksi yhteyden tunne tuntuu uupuvan. Joku pyytäisi sinua hakeutumaan terapiaan, kun taas joku toinen toteaisi vain, että ihan normaalia.
Häiritseekö asia sinua itseäsi, tai vaikuttaako se esimerkiksi ystävyyssuhteisiin jollain tavalla (mikäli sellaisia kuitenkin ylläpidät)?

Ihan normaalia. Itselläni alkoi sama vaihe kun ensimmäinen lapsi syntyi. Tiesin kyllä että vanha elämä jää taakse ja keskityin uuteen elämääni lapseni kanssa, se oli hienoa aikaa, myös hyvin rentouttavaa. Kaikella on tarkoitus aina joten on siis normaalia. Hyvin olet tiedostanut tilanteesi.

Normaalia <3

Vierailija kirjoitti: Tähän on varmasti monta näkökulmaa ja mahdollista syytä, miksi yhteyden tunne tuntuu uupuvan. Joku pyytäisi sinua hakeutumaan terapiaan, kun taas joku toinen toteaisi vain, että ihan normaalia. Häiritseekö asia sinua itseäsi, tai vaikuttaako se esimerkiksi ystävyyssuhteisiin jollain tavalla (mikäli sellaisia kuitenkin ylläpidät)?

Tavallaan häiritsee, kun haluaisin parisuhteen, mutta kaikki ehdokkaat tuntuu täysin yhdentekeviltä. Ystävyyssuhteisiin vaikuttaa sillä tavalla, että mulle on suututtu tai loukkaannuttu, kun en pidä yhteyttä..

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia. Itselläni alkoi sama vaihe kun ensimmäinen lapsi syntyi. Tiesin kyllä että vanha elämä jää taakse ja keskityin uuteen elämääni lapseni kanssa, se oli hienoa aikaa, myös hyvin rentouttavaa. Kaikella on tarkoitus aina joten on siis normaalia. Hyvin olet tiedostanut tilanteesi.

Mun nuorimmainenkin täyttää jo 18, joten lasten syntymästä tässä ei ole kyse :D

Ap

Ihmiset ovat ilmaa -tunne.

M58

Itse olen iän myötä huomannut samaa. Vain läheisimmät merkitsee, muut eivät kiinnosta kamalasti.

Mulla sama juttu. Rakastan aikuisia lapsiani ja miestäni, muita kohtaan en tunne oikein mitään. Enkä tahdo edes jaksaa pitää yllä ystävyys- tai sukulaissuhteita. Ei kiinnosta omat sisarukset, ei sisarustenlapset, ei kummilapset, ei miehen sukulaiset. Monia en ole nähnyt vuosiin. Ystäväpiiri harvenee, kyläilyt on melkein loppuneet. Iän myötä tää vaan "pahenee". Suurin osa ihmisistä ei vaan kiinnosta, puhuvat tyhjänpäiväisiä. Osa ärsyttää. Osa on tyhmiä. Mulla ei ole mitään yhteistä niiden kanssa. Mieluummin hoidan puutarhaa, kuljen luonnossa, teen käsitöitä, luen, marjastan, sienestän, joogaan, seuraan luonnon elämää. Perhe riittää.

Hieman samanlainen tunne. Ystävyyssuhteet vievät todella paljon voimaa ja energiaa, kun on perhe. Ystävät ovat loukkaantuneet, kun en jaksa ehdottaa tapaamisia. En ehdota, koska en jaksa oikein nähdä. Olen sellainen komppaaja luonteeltani, minulle helposti tuutataan omaa agendaa ja elämää. Sitten vaan peesailen ja olen tapaamisten jälkeen tosi väsynyt. Perhe antaa minun olla sellainen kuin olen, ovat tottuneet. Lataudun itsekseni. Keksin helposti tekemistä omassa seurassani. 

Vierailija kirjoitti:

Hieman samanlainen tunne. Ystävyyssuhteet vievät todella paljon voimaa ja energiaa, kun on perhe. Ystävät ovat loukkaantuneet, kun en jaksa ehdottaa tapaamisia. En ehdota, koska en jaksa oikein nähdä. Olen sellainen komppaaja luonteeltani, minulle helposti tuutataan omaa agendaa ja elämää. Sitten vaan peesailen ja olen tapaamisten jälkeen tosi väsynyt. Perhe antaa minun olla sellainen kuin olen, ovat tottuneet. Lataudun itsekseni. Keksin helposti tekemistä omassa seurassani. 

Tämä. Itsekään en oikein saa ystävyyssuhteista mitään, kun toimin vaan jonain terapia-automaattina eikä mun kuulumiset kiinnosta ketään. Minusta on jännä ilmiö tuo loukkaantuminen, enhän minä ole luvannut yhtään mitään yhteydenpitoa. Miten sellaisesta voi loukkaantua?

Ap

No jaa. Kuuntelen tässä juuri, kun ilmeisesti kiinalainen turisti molottaa puhelimeen lujalla äänellä enkä tosiaankaan koe minkäänlaista yhteyttä häneen. Ei kaikkien kanssa synny yhteyttä vaikka yrittäisikin. Joidenkin kanssa taasen syntyy välitön yhteys. Hieman kuin se, että testaillaan annanko tupakan jokaiselle pyytävälle. Nie en anna vaan täysin fiilikseeni ja pyytäjästä saamaani mielikuvaan pohjautuen.

Kuulostaa siltä että monilla kirjoittajista ystävien laatu on alunperinkin ollut heikko. 

Sairastuin syöpään, ja huomasin miten paljon minulla on aitoja ja hyviä ystäviä. Monesta ystävästä on ollut enemmän apua ja lohtua kuin perheenjäsenestä. Ei laadukasta ystävää unohda ajan saatossa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että monilla kirjoittajista ystävien laatu on alunperinkin ollut heikko. 

Sairastuin syöpään, ja huomasin miten paljon minulla on aitoja ja hyviä ystäviä. Monesta ystävästä on ollut enemmän apua ja lohtua kuin perheenjäsenestä. Ei laadukasta ystävää unohda ajan saatossa.

Minkälaista apua ja lohtua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että monilla kirjoittajista ystävien laatu on alunperinkin ollut heikko. 

Sairastuin syöpään, ja huomasin miten paljon minulla on aitoja ja hyviä ystäviä. Monesta ystävästä on ollut enemmän apua ja lohtua kuin perheenjäsenestä. Ei laadukasta ystävää unohda ajan saatossa.

Minkälaista apua ja lohtua?

Ap

Kaupassakäyntiä puolestani, sairaalareissuille vientiä kun en ole ajokykyinen, keskusteluapua ja neuvoja käytännön asioissa (yksi ystävä on sairaanhoitaja), kävelylle mukaan tulemista, taluttamista jne. Mieheni auttaa minkä pystyy, tietysti, mutta hän ei kaikkea pysty tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että monilla kirjoittajista ystävien laatu on alunperinkin ollut heikko. 

Sairastuin syöpään, ja huomasin miten paljon minulla on aitoja ja hyviä ystäviä. Monesta ystävästä on ollut enemmän apua ja lohtua kuin perheenjäsenestä. Ei laadukasta ystävää unohda ajan saatossa.

Minkälaista apua ja lohtua?

Ap

Kaupassakäyntiä puolestani, sairaalareissuille vientiä kun en ole ajokykyinen, keskusteluapua ja neuvoja käytännön asioissa (yksi ystävä on sairaanhoitaja), kävelylle mukaan tulemista, taluttamista jne. Mieheni auttaa minkä pystyy, tietysti, mutta hän ei kaikkea pysty tekemään.

Okei. Vaikea kuvitella, että itse tarvitsisin tällaista, kun olen tottunut hoitamaan asiani yksin. Kaupasta saa ruoat tilattua ja taksilla pääsee sairaalaan, keskusteluapua ja neuvoja saa ammattilaiselta. Lapsiltanikin saan tarvittaessa apua, kavereita en kehtaisi edes juoksuttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että monilla kirjoittajista ystävien laatu on alunperinkin ollut heikko. 

Sairastuin syöpään, ja huomasin miten paljon minulla on aitoja ja hyviä ystäviä. Monesta ystävästä on ollut enemmän apua ja lohtua kuin perheenjäsenestä. Ei laadukasta ystävää unohda ajan saatossa.

Minkälaista apua ja lohtua?

Ap

Kaupassakäyntiä puolestani, sairaalareissuille vientiä kun en ole ajokykyinen, keskusteluapua ja neuvoja käytännön asioissa (yksi ystävä on sairaanhoitaja), kävelylle mukaan tulemista, taluttamista jne. Mieheni auttaa minkä pystyy, tietysti, mutta hän ei kaikkea pysty tekemään.

Okei. Vaikea kuvitella, että itse tarvitsisin tällaista, kun olen tottunut hoitamaan asiani yksin. Kaupasta s

Se voi olla vaikeaa kuvitella jos ei ole aitoja ystäviä. Yhtään kertaa en ole pyytänyt apua, vaan apu on tuotu nenän eteen kysymättä. Olenhan minäkin heitä pyytteettömästi auttanut muutoissa ja lasten hoidossa. Kyllä varmasti olisin elossa ilman ystäviäkin, mutta elämä olisi paljon paljon harmaampaa. Kaikki eivät ystäviä kaipaa, eivätkä varmaan ystävien puutetta edes harmittele.

En kaipaa muita ihmisiä! Minulle riittää läheiset. Ei jaksa muiden ihmisten lätinää yhtään.

En tunnista ilmiötä, mutta olen saanut siitä osani. Esimerkiksi kun kerroin tutulle että erosin ja muutin, hän reagoi tietoon alkamalla valittamaan, että minne hän nyt sitten lähettää lapsensa kylään. Kusipää mikä kusipää, ei olla enää missään tekemisissä

Kuulostaa autismilta. Itse tunnen yhteyttä ja tykkään vuorovaikutuksesta. Kun oma lapseni kuoli vuosia sitten, niin tuli selväksi, että me jäljelle jääneet läheiset surimme kukin omalla tavallamme emmekä olisi mitenkään kyenneet auttamaan toisiamme. Onneksi oli muita! En päässyt sängystä ylös, mutta kun vanha ystäväni soitti, että vie minut syömään, niin oli pakko mennä suihkuun ja nousta ylös. Ja teki hyvää. En edes hautakiveä olisi jaksanut hommata ilman tätä ystävääni. Olen todella kiitollinen hänelle, että välitti minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Tähän on varmasti monta näkökulmaa ja mahdollista syytä, miksi yhteyden tunne tuntuu uupuvan. Joku pyytäisi sinua hakeutumaan terapiaan, kun taas joku toinen toteaisi vain, että ihan normaalia. Häiritseekö asia sinua itseäsi, tai vaikuttaako se esimerkiksi ystävyyssuhteisiin jollain tavalla (mikäli sellaisia kuitenkin ylläpidät)?

Tavallaan häiritsee, kun haluaisin parisuhteen, mutta kaikki ehdokkaat tuntuu täysin yhdentekeviltä. Ystävyyssuhteisiin vaikuttaa sillä tavalla, että mulle on suututtu tai loukkaannuttu, kun en pidä yhteyttä..

Ap

Aikansa kutakin elämänvaihetta.