Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olispa kavereiden kanssa vastavuoroiset, oikeasti kiinnostavat ja hyvät keskustelut
28.06.2024 |
Mulla on useampi ns. hyvä ystävä, mutta entistä enemmän olen huomannut, että keskustelumme ovat yksipuolisia, siis molempiin suuntiin. Kumpikin kertoo omaa asiaa ja kumpaakaan ei hirveästi oikeasti taida kiinnostaa toisen jutut tai kuulumiset. Kohteliaisuussyistä niitä ollaan kuuntelevinamme ja kommentoidaan jotain sopivaa ja kivaa, mutta _oikeasti_ ei kiinnosta, kun se toinen jauhaa aina samaa jostain työkaverista jota et edes tunne tai kertoilee taas tyttärensä opinnoista, ja sinä kerrot omasta liikuntaprojektistasi tai tulevasta kotimaanmatkastasi, jotka eivät ystävääsi kiinnosta kun ei kumpaakaan itse harrasta.
Itse olen kyllä tosi huono puhumaankaan juttujani, puhun lyhyesti ja tiivistetysti (kun aistin herkästi ettei toinen ole oikeasti kiinnostunut), joten yleensä miltei kaikkien kanssa tavatessa ja keskustellessa keskustelu on sitä, että minä kuuntelen (tai olen kuuntelevinani) 80 % ajasta, ja puhun 20 %.
Ja välillä sitten mietin, onko näissä ystävyyssuhteissa oikeasti mitään järkeä? Yleensä vielä se sovittu, lähellä siintävä tapaaminen jonkun kanssa aiheuttaa vain sellaisen "voi hitto, ei huvittais kyllä yhtään" - fiiliksen, ja tapaaminen on ns. suoritus. Ja suorituksen jälkeen huokaisen helpottuneena, että jes, no nyt on ystävyyssuhdetta pidetty taas yllä että yhteys säilyy, ja nyt voikin sitten hyvällä omatunnolla olla pitämättä yhteyttä taas muutaman viikon.
Toisaalta yritän miettiä, että ei kai täydellisyyttä ole ystävyyssuhteissakaan olemassa, jos ei parisuhteissakaan, ja kai se esim. aivoterveyden kannalta on hyvä edes tällaiset ihmissuhteet, kuin täysi yksinäisyys? On edes muutamia sosiaalisia kontakteja. Ja muutama ihminen, joita voi kysyä kaveriksi tapahtumiin, joihin ei yksin halua mennä.
Ajatuksia? Omia kokemuksianne?
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olen läheltä seurannut erään läheisen jäämistä kaikkien sosiaalisten piirien ulkopuolelle ihan silkkaa laiskuuttaan, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota omiin ystävyyssuhteisiin. En ole puhelias ja minun on täytynyt ihan tietoisesti opetella keskustelemista. Helposti sitä vain selostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, mutta pitäisi muistaa myös kysyä kysymyksiä toista kiinnostavista asioista. Siitä tulee jonkinverran sitä vastavuoroisuutta. Kaikkihan me toivotaan, että ystäviä vaikuttaisi kiinnostavan ne kertomamme asiat...
Mistä tiedät, että se ulkopuolelle jääminen johtuu laiskuudesta? Oletko puhunut siitä hänen kanssaan?
Inhoan sitä, että ihmiset olettavat toisistaan asioita eivätkä varmista, ovatko oikeassa vai ei. Sellaista käytöstä on tullut nähtyä tosi paljon.
Niinpä. Voi olla vaikka masentunut tai muuten sairas. Tai joku kriisi elämässä, joka vie voimia. Tai sitten ei vaan kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Siinä vaiheessa, kun ystävyys on muuttunut mainitunlaiseksi "raportointisuhteeksi" olen aavistanut sen, että ystävyytemme on alkanut tulla tiensä päähän. Olen huomannut muuttuvani pinnalliseksi selostajaksi silloin, kun en halua kertoa vastapuolelle mistään syvällisemmistä ajatuksista tai tunteista. Ystävälläni on saattanut olla esimerkiksi kurja tapa alkaa tyrkyttää ei-pyydettyjä neuvoja silloin, kun olen avautunut murheistani. Joku on käsittänyt sanomiseni jatkuvasti väärin ja alituinen aidan seipäästä puhuminen silloin, kun oli tarkoitus puhua aidasta, alkoi lopulta käydä liian raskaaksi. Erään kanssa huumorintajumme eivät oikein koskaan kohdanneet ja jossain vaiheessa huomasin alkaneeni sensuroida itseäni ja yliselittää läppiäni, jotta ne eivät aiheuttaisi hämmennystä tai tuhahtelua.
Usein näiden raportointiystävyyksien takana on ollut se, ettemme ole loppujen lopuksi olleet oikein samalla aaltopituudella. Ns. pa
Tämäpä tämä.
Vierailija kirjoitti:
Kun olen läheltä seurannut erään läheisen jäämistä kaikkien sosiaalisten piirien ulkopuolelle ihan silkkaa laiskuuttaan, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota omiin ystävyyssuhteisiin. En ole puhelias ja minun on täytynyt ihan tietoisesti opetella keskustelemista. Helposti sitä vain selostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, mutta pitäisi muistaa myös kysyä kysymyksiä toista kiinnostavista asioista. Siitä tulee jonkinverran sitä vastavuoroisuutta. Kaikkihan me toivotaan, että ystäviä vaikuttaisi kiinnostavan ne kertomamme asiat...
Minä en toivo, että ystävää vaikuttaisi kiinnostavan, tai että hän teeskentelee kiinnostusta. Parempi, jos huomaan heti, ettei juttuni kiinnosta, niin voin etsiä sopivampaa seuraa. Samoin jos hän ei ymmärrä juttujani. Olen iän myötä tullut hyvin valikoivaksi sen suhteen, keihin introverttinä käytän energiaani. Olen kyllä avoin uusille tuttavuuksille ja puhun kenen kanssa vain, mutta ystäviltäni odotan enemmän. Olen mieluummin yksin tai isommassa porukassa kuin jumissa kahden kesken huonossa seurassa, koska jälkimmäinen intensiivisyydessään kuluttaa enemmän ja silloin siihen käytetyn ajan tulee olla ihan timanttia. Kahden kesken jutut voivat mennä semmoisiin sfääreihin, että se vaatii myös luottamusta. Puoliso joskus väsyttää jaaritteluineen, mutta silloin ei tarvi olla niin läsnä, vaan puolivaloilla riittää.
Minusta ystävyyssuhteesta tule herkästi tuollainen "raportointisuhde" sillä, että siihen ei enää sisälly kasvokkain näkemistä ja yhdessä tekemistä vaan pidetään yhteyttä entisen sijaan pääasiassa vain puhelimitse.
Etenkin siis, jos sille säännölliselle/arkiselle näkemiselle ja yhdessä vietetylle ajalle ei ole mitään estettä kuten nyt vaikka 300km etäisyys toisiinsa.
Koronarajoitukset teki tässäkin mielessä tosi paljon hallaa suomalaisille ja niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on muuten ihan oikeasti mielenkiintoinen huomio, jonka olen joutunut itsekin toteamaan todeksi.
Ja mikä siinä onkin, että siinä 30 tienoilla ihmisistä tuntuu tuleva hirveän itsekeskeisiä.. En minä muista, että siinä parinkympin tienoilla kaverit olisivat puhuneet taukoamatta itsestään. Yhdessä oleminen oli ihan oikeasti rentoa ja keskustelut vastavuoroisia ja muita huomioivaa ja tsemppaavaa. Liittyikö siihen sitten joku nuoruuden huolettomuus, joka ei kiristänyt ilmapiiriä..?
En ole itse sen tyyppinen, että oma-aloitteisesti alkaisin kertomaan omia juttujani. Oletan, että jos joku ei kysy, niin häntä ei kiinnosta. Itse yleensä kyselen ja esitän jatko- ja tarkentavia kysymyksiä ja toivoisin muilta samaa.
Minä taas olen lapsuudesta asti kokenut, että on epäkohteliasta udella. Mua ei kyllä haittaa, jos minulta kysytään normaalin kyselyn rajoissa, mutta pitkään en jotenkin uskaltanut itse kysyä mitään. Nykyään kyllä kysyn tarkennuksia, mutta olen edelleen aika varovainen siinä, keneltä kysyn ja kuinka henkilökohtaisia. Jos ihminen ei puhu oma-aloitteisesti itsestään, niin en varmaan kysy mitään. En itsekään oikein tykkää, jos joku sellainen kysyy, jolle en halua kertoa kuin pintapuolisia. Ehkä siis ajattelen niin, että pinnallisia kysymyksiä voi kysyä tullakseen tutuksi, mutta sitten pitää kertoa ensin itse enemmän, jotta kysely ei ole tunkeilevaa utelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seura ja ystävyys ovat kaksi eri asiaa. Aina "tarpeet" eivät kohtaa?
Mulla on aivan sama kokemus ja siksi nykyään ei ole enää ystäviä/kavereita. Olin aina se, joka kuunteli ja jonka kuulumiset kysyttiin, jos muistettiin ja silloinkin näki selvästi, ettei mun asiat toista kiinnosta vähääkään.
Kaipaan joskus ystävää, mutta muistan sitten, millaista se aina oli ja totean, että on parempi olla ystävättä.
Alue: Aihe vapaa
Tämä on muuten ihan oikeasti mielenkiintoinen huomio, jonka olen joutunut itsekin toteamaan todeksi.
Ja mikä siinä onkin, että siinä 30 tienoilla ihmisistä tuntuu tuleva hirveän itsekeskeisiä.. En minä muista, että siinä parinkympin tienoilla kaverit olisivat puhuneet taukoamatta itsestään. Yhdessä oleminen oli ihan oikeasti rentoa ja keskustelut vastavuoroisia ja muita huomioivaa ja tsemppaavaa. Liittyikö siihen sitten joku nuoruuden huolettomuus, joka ei kiristänyt ilmapiiriä..?
En ole itse sen tyyppinen, että oma-aloitteisesti alkaisin kertomaan omia juttujani. Oletan, että jos joku ei kysy, niin häntä ei kiinnosta. Itse yleensä kyselen ja esitän jatko- ja tarkentavia kysymyksiä ja toivoisin muilta samaa.