Olispa kavereiden kanssa vastavuoroiset, oikeasti kiinnostavat ja hyvät keskustelut

Vierailija kirjoitti:

En jaksa näitä ystäviä jotka puhuvat vain omista aikuisista lapsistaan. Ketä kiinnostaa jos ei niitä ole kuin joskus nähnyt. On kiva tietää jotain mutta ei jaksa koko iltaa kuunnella. 

Mun kaverit raahasivat ne teini-ikäiset lapsensa aina mukaan tapaamisiin...

Kun olen läheltä seurannut erään läheisen jäämistä kaikkien sosiaalisten piirien ulkopuolelle ihan silkkaa laiskuuttaan, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota omiin ystävyyssuhteisiin. En ole puhelias ja minun on täytynyt ihan tietoisesti opetella keskustelemista. Helposti sitä vain selostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, mutta pitäisi muistaa myös kysyä kysymyksiä toista kiinnostavista asioista. Siitä tulee jonkinverran sitä vastavuoroisuutta. Kaikkihan me toivotaan, että ystäviä vaikuttaisi kiinnostavan ne kertomamme asiat...

Tiedän tunteen. Siinä vaiheessa, kun ystävyys on muuttunut mainitunlaiseksi "raportointisuhteeksi" olen aavistanut sen, että ystävyytemme on alkanut tulla tiensä päähän. Olen huomannut muuttuvani pinnalliseksi selostajaksi silloin, kun en halua kertoa vastapuolelle mistään syvällisemmistä ajatuksista tai tunteista. Ystävälläni on saattanut olla esimerkiksi kurja tapa alkaa tyrkyttää ei-pyydettyjä neuvoja silloin, kun olen avautunut murheistani. Joku on käsittänyt sanomiseni jatkuvasti väärin ja alituinen aidan seipäästä puhuminen silloin, kun oli tarkoitus puhua aidasta, alkoi lopulta käydä liian raskaaksi. Erään kanssa huumorintajumme eivät oikein koskaan kohdanneet ja jossain vaiheessa huomasin alkaneeni sensuroida itseäni ja yliselittää läppiäni, jotta ne eivät aiheuttaisi hämmennystä tai tuhahtelua.

Usein näiden raportointiystävyyksien takana on ollut se, ettemme ole loppujen lopuksi olleet oikein samalla aaltopituudella. Ns. paperilla meillä olisi synkannut mainiosti mutta oikeasti vuorovaikutustyylimme, elämänasenteemme ja huumorintajumme osoittautuivat ajan myötä keskenään liian erilaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Siinä vaiheessa, kun ystävyys on muuttunut mainitunlaiseksi "raportointisuhteeksi" olen aavistanut sen, että ystävyytemme on alkanut tulla tiensä päähän. Olen huomannut muuttuvani pinnalliseksi selostajaksi silloin, kun en halua kertoa vastapuolelle mistään syvällisemmistä ajatuksista tai tunteista. Ystävälläni on saattanut olla esimerkiksi kurja tapa alkaa tyrkyttää ei-pyydettyjä neuvoja silloin, kun olen avautunut murheistani. Joku on käsittänyt sanomiseni jatkuvasti väärin ja alituinen aidan seipäästä puhuminen silloin, kun oli tarkoitus puhua aidasta, alkoi lopulta käydä liian raskaaksi. Erään kanssa huumorintajumme eivät oikein koskaan kohdanneet ja jossain vaiheessa huomasin alkaneeni sensuroida itseäni ja yliselittää läppiäni, jotta ne eivät aiheuttaisi hämmennystä tai tuhahtelua.

Usein näiden raportointiystävyyksien takana on ollut se, ettemme ole loppujen lopuksi olleet oikein samalla aaltopituudella. Ns. pa

Mulla myös tuon aaltopituuden eron huomaaminen sai lopulta itseni erkaantumaan juurikin kuten sanoit että en enää kertonut itsestäni mitään ja lopulta jätin itse ottamatta yhteyttä ja sitten lopulta kylmästi vastaamatta tuon toisen yhteydenottoihin. Tällä siis joku 10 vuoden akseli kaikkineen. Mutta eihän meillä oikeasti ollutkaan mitään yhteistä, muuta kuin sama ala-asteluokka ja sama lähiö jossa asuttiin lapsina. Elämä vienyt aivan eri suuntiin mutta pitkälti 30+ vuotiaaksi sitä kuitenkin koitti ylläpitää, mutta miksi? Vai oliko se kaveri kunnollisempi tuohon saakka? Sitten aikuisiällä vasta alkoi nämä erimielisyydet? En tiedä. Mutta jos avioliitostakin voi erota niin miksei sitten kaveruudesta voisi? En minä ole ikinä sanonut tahdon tälle ystävättärelleni, ei ikinä ole ollut mitään halua yrittää, pakkoa jonkun yhteisen asuntolainan tai lapsien vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta kivalta, mutta ei myöskään tutulta. Minulla riittää hyvien ystävieni (3 kpl) kanssa molempia kiinnostavaa puhuttavaa vaikka viikon lomareissun ajaksi. Aina tuntuu, että aika loppuu kesken. Ollaan jo kuusikymppisiä, vaikka eipä iällä kyllä ole ystävyydessä merkitystä. 

Minäkin olen kuusikymppinen, mutta minusta ystävyydet ja tuttavuudet ovat vuosien varrella menneet yhä pinnallisemmiksi ja enemmän tuon aloittajan kuvailemaan suuntaan.

Eli, syvällisiä keskusteluja on yhä vähemmän jos lainkaan. Lisäksi yksi "ystävä" esittää lähes aina jotain kritiikkiä, mikä vie voimia. Tiedän usein ennalta, että varmaan taas sieltä jotain tulee. 

Välittömintä ja rennointa on jutella puolison kanssa, vaikka hänkään ei jaksa kuunnella aina, etenkään työjuttuja.

Epävirallinen juttelu työkaverien kanssa käytännössä loppui kokonaan etätöiden myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa näitä ystäviä jotka puhuvat vain omista aikuisista lapsistaan. Ketä kiinnostaa jos ei niitä ole kuin joskus nähnyt. On kiva tietää jotain mutta ei jaksa koko iltaa kuunnella. 

Mun kaverit raahasivat ne teini-ikäiset lapsensa aina mukaan tapaamisiin...

Sehän on hyvä, että raahasivat. Se on sosiaalistamista. Lapset oppivat erilaisista ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Kun olen läheltä seurannut erään läheisen jäämistä kaikkien sosiaalisten piirien ulkopuolelle ihan silkkaa laiskuuttaan, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota omiin ystävyyssuhteisiin. En ole puhelias ja minun on täytynyt ihan tietoisesti opetella keskustelemista. Helposti sitä vain selostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, mutta pitäisi muistaa myös kysyä kysymyksiä toista kiinnostavista asioista. Siitä tulee jonkinverran sitä vastavuoroisuutta. Kaikkihan me toivotaan, että ystäviä vaikuttaisi kiinnostavan ne kertomamme asiat...

Mistä tiedät, että se ulkopuolelle jääminen johtuu laiskuudesta? Oletko puhunut siitä hänen kanssaan?

Inhoan sitä, että ihmiset olettavat toisistaan asioita eivätkä varmista, ovatko oikeassa vai ei. Sellaista käytöstä on tullut nähtyä tosi paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Siinä vaiheessa, kun ystävyys on muuttunut mainitunlaiseksi "raportointisuhteeksi" olen aavistanut sen, että ystävyytemme on alkanut tulla tiensä päähän. Olen huomannut muuttuvani pinnalliseksi selostajaksi silloin, kun en halua kertoa vastapuolelle mistään syvällisemmistä ajatuksista tai tunteista. Ystävälläni on saattanut olla esimerkiksi kurja tapa alkaa tyrkyttää ei-pyydettyjä neuvoja silloin, kun olen avautunut murheistani. Joku on käsittänyt sanomiseni jatkuvasti väärin ja alituinen aidan seipäästä puhuminen silloin, kun oli tarkoitus puhua aidasta, alkoi lopulta käydä liian raskaaksi. Erään kanssa huumorintajumme eivät oikein koskaan kohdanneet ja jossain vaiheessa huomasin alkaneeni sensuroida itseäni ja yliselittää läppiäni, jotta ne eivät aiheuttaisi hämmennystä tai tuhahtelua.

Usein näiden raportointiystävyyksien takana on ollut se, ettemme ole loppujen l

 

Elämä tosiaan vie eri suuntiin. Kun yhteisistä kokemuksista on monta vuotta ja ollaan oltu vuosikymmeniä eri työpaikassa ja naimisissa eri henkilön kanssa ja asutaankin ihan eri alueella, niin helposti käy, ettei enää ymmärretä toisen puhetta ja niitä asioita ja kokemuksia, joista hän kertoo.

 

Onnekas on jos on ystäviä joiden kanssa aidosti viihtyy! Itsellä sellaisia on vain kaksi ja hekin asuvat kaukana eli yhteydenpito on lähinnä viestittelyä.

Mutta kun nähdään ja myös viestitellessä keskustelu on oikeasti ilahduttavaa ja innostavaa. Puhutaan tunteista, ilmiöistä, yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Pohdiskellaan kaikkea ja heitetään hyviä kysymyksiä.

Ja sitten on näitä väkinäisempiä ihmissuhteita joita ap hyvin kuvaili: kumpikin puhuu arkiasioistaan tai muista ihmisistä ja toista ei vain niin jaksa kiinnostaa. Velvollisuustavattavat ovat usein sukulaisia tai ihmisiä joiden kanssa yrittää ystävystyä mutta huomaa että kipinä ei vain syty. Itsellä on tälläinen työkaveri, vaikutti eloisalta tyypiltä mutta puhuu patiostaan ja opiskelukavereistaan ja yritän esittää kiinnostunutta. Kiusallista yrittää pois tuttavuudesta mutta eihän se ystävyyttä ole jos ei edes halua nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös tuon aaltopituuden eron huomaaminen sai lopulta itseni erkaantumaan juurikin kuten sanoit että en enää kertonut itsestäni mitään ja lopulta jätin itse ottamatta yhteyttä ja sitten lopulta kylmästi vastaamatta tuon toisen yhteydenottoihin. Tällä siis joku 10 vuoden akseli kaikkineen. Mutta eihän meillä oikeasti ollutkaan mitään yhteistä, muuta kuin sama ala-asteluokka ja sama lähiö jossa asuttiin lapsina. Elämä vienyt aivan eri suuntiin mutta pitkälti 30+ vuotiaaksi sitä kuitenkin koitti ylläpitää, mutta miksi? Vai oliko se kaveri kunnollisempi tuohon saakka? Sitten aikuisiällä vasta alkoi nämä erimielisyydet? En tiedä. Mutta jos avioliitostakin voi erota niin miksei sitten kaveruudesta voisi? En minä ole ikinä sanonut tahdon tälle ystävättärelleni, ei ikinä ole ollut mitään halua yrittää, pakkoa jonkun yhteisen asuntolainan tai lapsien vuoksi.

Oudointa muuten oli että tämän 10 vuoden erkaantumisen aikajanalla tuo "ystävä" ei tajunnut muka mitään vaan entistä enemmän vaikutti yhä itsekeskeisemmältä silloin yhä harvemmin kun oltiin hänen aloitteestaan yhteydessä. Tajuaakohan vieläkään, nyt tuosta viime yhteydenotosta jo parisen vuotta?

Jos ystävän kanssa yhteydenpito on muuttunut pelkäksi kuulumisten vaihdoksi eli kumpikin kertoo, mitä omassa elämässään on tapahtunut, ja sen jälkeen lähdetään taas eri teille, alkaa minunkin mielestäni ystävyys olla tullut tiensä päähän. Pidän kuitenkin ihan normaalina, että kun tavataan tai muuten ollaan yhteyksissä, vaihdetaan ensin kuulumiset ja sen jälkeen aletaan jutella jostain muusta kuin ystävästäni ja minusta. Senkin olen havainnut, että jos yhteydenpito ystävän kanssa on aika tiivistä, silloin ei jokaisella kerralla tarvitse edes vaihtaa niitä kulumisia, koska toisen elämässä ei ole ehtinyt tapahtua mitään sen erikoisempaa kuin että makkarakeiton sijasta olikin tehnyt makaroonilaatikkoa tai oli imuroinut ensin olohuoneen eikä makuuhuonetta. Noin niinkuin kärjistettynä esimerkkinä tuo edellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Hei joo, nimenomaan se yhdessätekeminen saattaisi olla ratkaisu. Ei olisi pelkästään yksipuolisia raportointeja, vaan voisi puhua asioista/tekemisistä jotka ovat _yhteisiä_.

Täytyykin enemmän keksiä ja ehdottaa yhteistä tekemistä, eikä vaan tavata kahvilla raportointeja vaihtamassa.

 

Ap

Itsestäni tuntuu, että ystävyyssuhteet etääntyvät helposti, jos ei tehdä asioita yhdessä. Ystävä kertoo omat juttunsa ja minä omani. Ei ole enää niin sellaista "meidän jutut" tai ylipäänsä me-henkeä. Tuntuu vaan ettei monellakaan tahdo olla enää aikaa sellaiseen (ruuhkavuodet).

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on se, että toinen puhuu vain ja ainoastaan omista asioistaan ja sivuuttaa toisen täysin. Ja jos sattuu joskus jotakin kommentoimaan toisen asiaan, niin sävy on hyvinkin vähättelevä 

Jep. Ja, jos sattuu kysymään kaverin kuulumisia ei jaksa niitä kuunnella minuuttia kauempaa. Onhan ne omat asiat niin paljon kiinnostavampia. Ja myös tuttujen ja puolituttujen asiat kiinnostaa enemmän kuin kaverin.

Vierailija kirjoitti:

Jos ystävyydeksi kutsuu ihmissuhteita, joissa ei koe olevansa oma itsensä, ei se kai silloin ystävyyttä ole? Joku ehdotti täällä yhteistä tekemistä. Joo, ehkä onnistuu, mutta jos vai toinen osapuoli ottaa vastuun ystävyyden toimivuudesta ei sekään oikein ole toimia huvimestarina. Miksei sitten ihan avoimesti ja rehellisesti mieti toisen kanssa, että voisiko kahvilatapaamisten sijaan käydä yhdessä kävelemässä ja siinä samalla jutella kuulumiset? Yksi ystävyysuhteeni toimii ihan sillä periaatteella, että valitsemme erilaisia ulkoilukohteita, ajamme sinne ja vietämme useamman tunnin kävellen rauhassa sekä jutellen kaikenlaista. Jos lähellä on kahvila saatamme pysähtyä vielä sinne hetkeksi.  Emme koskaan istu tuntikausia missään, koska meidän ystävyyteen sopii pieni liikunta. Toinen ystäväni taas inhoaa liikuntaa, mutta rakastaa kirjoittamista, niin me kirjoitamme toisillemme pitkiä meilejä. Kolmas ystäväni tykkää puhua puhelimessa ja rakastaa kulttuuritapahtumia, niin siinäpä sitä sitten onkin yhteistä ihan riittävästi. 

En osaisi olla sellaisen ihmisen kanssa, jonka seurassa en ole oma itseni. En yhtään. Uusin ihmisiin voi aina tutustua ja antaa heille mahdollisuus ystävystyä. Miksi roikkua vanhoissa? Minullakin on eri pituisia ystävyyssuhteita, mutta missään en ole roikkunut väkisin.

Kaikki eivät ystävysty niin helposti. Keski-ikäisenä koen olevan vaikeampi ystävystyä kuin nuorempana.

Vierailija kirjoitti:

Minua kyllä aidosti kiinnostaa muiden kuulumiset, olen utelias ja välitän syvästi. Mutta tuntuu että kukaan ei oikein jaksa kuunnella minua vastavuoroisesti...

Mitä tulee yhteisiin puuhiin, olisipa kiva kun olisi samoja mielenkiinnonkohteita, tai edes toisilla yhtä utelias mieli! Mutta kun ei...eivät jaksa edes esittää että vastavuoroisesti kiinnostaisi. Mieleen on jäänyt kun yritin syventää ystävyyttä erään läheiseni kanssa, ja katsoimme hänen valitsemansa elokuvan. Elokuva oli mainiota ajanvietettä ja ihan kiinnostava. Kun ehdotin, että puolestani valitsisin joku kerta katsottavaa, tämä ihminen naurahti ääneen ajatukselle. Että ei häntä kiinnosta. 

Iän karttuessa on aina vaan helpompaa olla yrittämättä. 

Milloin ihmisistä on tullut näin itsekkäitä? Mihin on kadonnut vastavuoroisuus?

Vierailija kirjoitti:

En jaksa näitä ystäviä jotka puhuvat vain omista aikuisista lapsistaan. Ketä kiinnostaa jos ei niitä ole kuin joskus nähnyt. On kiva tietää jotain mutta ei jaksa koko iltaa kuunnella. 

Tai tutuistaan, joita et välttämättä koskaan ole tavannut. Vaikka asia ei liittyisi käytyyn keskusteluun mitenkään, eikä olisi kiinnostava. "Käytiin miehen kaverilla ja sillä ja sen vaimolla on se keittiöremontti meneillään, olenhan siitä sulle kertonut, ja ne ei olleet vieläkään päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että minkälaiset tapetit pälä pälä...."

Ap teksti kuulosti tasan kuin omaltani. Olisin itse sen voinut kirjoittaa ja olen samaa mieltä, etä tuo on yleistynyt.

Juuri tapasin vuoden tauon jälkeen vanhan tutun josta on ehkä viimeisen 5 vuoden aikana tullut ihan mahdottoman itsekeskeinen (en tiedä vaikuttiko korona-ajan eristys pks alueella asiaan jolloin meistä monista tuli entistä itsekeskeisempiä), lieneekö iällä jo jotain tekemistä asiaan vai mistä on kyse, mutta hän ei jaksa kuunnella puolta minuuttia pidempään mitä minä sanon. Sitten kun olen jotain sanonnut, hän ei jatka juttua siitä aiheesta esittääkseen lisäkysymyksiä tai mitään muutakaan vaan kääntää heti joko saman aihepiirin jutun itseensä tai vaihtaa ihan randomina toiseen aiheeseen. Ei edes niin että minä puhun aidasta ja hän aidan seipäästä vaan minä puhun aidasta ja hän Islannin matkastaan, ero on tasan yhtä suuri. Ja minä olen ihan ihmeissäni taas että mites me nyt ollaan tässä aiheessa eikä hän mitenkään, ei siis millään sanalla tai eleellä noteerannut minun kertomaani. 

Edellisen kerran kun tavattiin n 2-3h hän esitti minulle 1 kysymyksen työstäni. Kun olin sanonut siitä ehkä 5-6 lausetta, hän käänsi puheen omaan entiseen työhönsä ja sitten jatkoimme sen pohdintaa.

Hän puhuu estoitta toisen päälle, koska ei malta olla hiljaa eikä kuunnella loppuun ja jos toinen yrittää vaan sinnikkäästi sanoa asiansa loppuun omalta näkökulmaltaa, hän oikein korottaa ääntään saadakseen puhua ja hän sanoo aina viimeisen sanan, riippumatta siitä miten kauan jankataan jostain asiasta. Tämä ko ihminen ei myöskään osoita empatiaa vaikka olemme tunteneet toistakymmentä vuotta, pikemminkin hänestä on pilkistänyt suoranainen vahingonilo.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä välillä kyllästyn puolisonikin juttuihin, varsinkin jos selittää jotain teknistä harrasteautostaan.. mutta joo, onneksi puolisoni jutut yleisesti ovat ihan hauskoja ja kivaa kuunneltavaa. Toisaalta hänen kanssaan on mutkattomampaa kuin ystävieni, voidaan nätisti sanoa suoraan toisillemme, että nyt ei kyllä yhtään kiinnosta sun juttus, ja kumpikaan ei suutu siitä.

 

Ystävieni kanssa moinen suorapuheisuus ei tulisi kuulonkaan, en ainakaan uskalla edes kokeilla :D

 

Ap

Sama. Lisäksi puoliso kyllä valikoitui myös sillä perusteella, että hänen kanssaan on hyvä olla ja helppo viihtyä vaikka kumpikaan ei puhuisi mitään. Nuorena tuli kokeiltua sellaistakin kumppania joka puhua papatti käytännössä tauotta ja ainakin itse väsyn siihen joutavaan jatustukseen todella nopeasti. 

Minulla (n 53) on ainoastaan muutamat lapsuuden / nuoruudenaikaiset ystävät sellaisia joiden kanssa jutellaan muutakin, parannetaan maailmaa, "haukutaan" miehet, pomot ja työkaverit ja joskus naapuritkin.  Heistä 1 on sellainen jolle voin edelleen kertoa syvimmät tunnon tuskani ja, traumani ja murheeni pelkäämättä että juoruaa muille tai saan jossain kohtaa puukon selkääni. Hänellä on vähän samoja kokemuksia ja on sen verran empatiakykyinen että jaamme toisillemme nimenomaan ne raatorehelliset elämänkäänteet ja fiilikset. Hänen kanssa tavatessa myös usein tehdään jotain fyysistä, jos ei muuta niin käydään ulkoilemassa tai syömässä jossain. Se on ihanaa.

Sitten on muutama juurikin ap:n kuvaamaa "päivitetään" pari kertaa vuodessa kuulumiset mitä ei fb:sta lueta ja sitten se on siinä. Näiden kanssa usein olen ap:n tavoin siinä 20% osuudessa  kuuntelijan ja ihmettelijän roolissa ja toinen on 80% äänessä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Siinä vaiheessa, kun ystävyys on muuttunut mainitunlaiseksi "raportointisuhteeksi" olen aavistanut sen, että ystävyytemme on alkanut tulla tiensä päähän. Olen huomannut muuttuvani pinnalliseksi selostajaksi silloin, kun en halua kertoa vastapuolelle mistään syvällisemmistä ajatuksista tai tunteista. Ystävälläni on saattanut olla esimerkiksi kurja tapa alkaa tyrkyttää ei-pyydettyjä neuvoja silloin, kun olen avautunut murheistani. Joku on käsittänyt sanomiseni jatkuvasti väärin ja alituinen aidan seipäästä puhuminen silloin, kun oli tarkoitus puhua aidasta, alkoi lopulta käydä liian raskaaksi. Erään kanssa huumorintajumme eivät oikein koskaan kohdanneet ja jossain vaiheessa huomasin alkaneeni sensuroida itseäni ja yliselittää läppiäni, jotta ne eivät aiheuttaisi hämmennystä tai tuhahtelua.

Usein näiden raportointiystävyyksien takana on ollut se, ettemme ole loppujen l

Se on ehkä klisee, mutta joskus ihmiset kasvavat erilleen. Erilaisuus voi olla myös hyvä asia, mutta silloin kun elämäntavat ja etenkin arvot alkavat olla liian erilaiset niin kyllähän se suhteeseen vaikuttaa ja joskus katkaisee sen. Itselleni ainakin on vaikea päästää irti kun toivoisi, että ystävyys voisi olla sellaista mitä se oli ennen. Useimmiten siihen ei ole paluuta ja vaihtoehtoina on joko päättää ystävyys (kokonaan tai muuttaa tuttavuudeksi) tai löytää uusi tapa olla ystäviä sellaisina millaisiksi kumpikin on tullut. Jälkimmäinen vaatii molempien tahtoa ja työtä.