Lue keskustelun säännöt.
Miten ratkaista lapsen kasvatukseen ja hoitamiseen liittyvät erimielisyydet?
18.06.2024 |
Ennen lapsen saamista puhuttiin miehen kanssa joistakin vauvojen ja lasten kasvatukseen ja hoitamiseen liittyvistä asioista, ja tuli olo, että ollaan samoilla linjoilla niistä. En osannut siksi yhtään arvata, että lapsen saamisen jälkeen ja lapsen kasvaessa oltaisiinkin ihan eri linjoilla todella monesta asiasta. Eli ihan siis vauvan hoito, terveyteen liittyvät asiat jne oltiinkin jo aika eri mieltä. Ja nyt lapsen kasvettua isommaksi kun kasvattaminen tulee enemmän mukaan, niin ollaan entistä enemmän eri mieltä. Lyhyesti sanottuna minun linja on se mitä neuvolassa nykyään suositellaan ja mitä nykyään kasvatusoppaissa ym suositellaan, miehen linja on se, minkä hän itse sai osakseen ollessaan lapsi 46 vuotta sitten työläisperheessä eli tuo on tietenkin kaukana nykyisistä tavoista. Ei hän varmaan ennen raskautta minulle valehdellut vaan muodosti todelliset mielipiteensä vasta lapsen synnyttyä. Mutta miten ratkoa näin isot näkemyserot? Niistä tulee kiistaa nimittäin melkein päivittäin.
Kommentit (23)
50 vuottako sitten karkkia sai syödä jatkuvasti? Eihän sellaista ollut edes saatavilla suurimmalle osalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko antaa esimerkkejä? Sanoisin, että valitse ne tärkeimmät asiat ja toimi niiden mukaan. Kompromissejä täytyy kuitenkin pystyä tekemään vähemmän tärkeissä asioissa.
Esimerkkejä olisi paljonkin. Mutta vauva-ajasta yksi esimerkki: minun mielestä vauvan itkuun tulee jollain tavalla vastata ja selvittää miksi vauva itkee ja yrittää joko poistaa itkun syy tai sitten vain ottaa vauva syliin ja rauhoittaa vauvaa. Miehen mielestä vauva pitää jättää yksin itkemään, koska sillä tavalla se oppii olemaan itkemättä. Miehen äiti tuli tämän meille opettamaan pian vauvan syntymän jälkeen ja mies tietenkin on äitinsä kannalla, kun niin hänetkin on hoidettu ja kasvatettu. Nyt lapsen ollessa isompi yksi esimerkki on, että miehen mielestä lapsi saa syödä karkkia koska vain, minun mielestä taas vain kerran viikossa (karkkipäivä) ja jos on jotkut juhlat. Miehen mielestä todella
Olen miehesi kanssa samoilla linjoilla. Ei lapsen jokaiseen inahdukseen tarvitse reagoida! Äiti ja isä oppivat kyllä (jos haluavat) kuulemaan äänestä sen, milloin on tosi kyseessä ja milloin vain kokeillaan, mitä ääniä minusta lähtee. Jostain syystä nykyisin pelätään sitä, että lapsi ääntelehtii, jokaiseen kirahdukseen etsitään syytä, vaikka vauva vain opettelee sitä, mitä tapahtuu, jos teen näin. Jos toimisin kuin ap, ei meidän 3 kk ikäinen nyt laulaisi tuolla omassa vuoteessaan päiväunien päätteeksi, minähän olisin rynnännyt ottamaan hänet heti syliin ja osoittamaan lapselle, että äänet merkitsevät huolta ja pelkoa, siksi äiti niin kiireellä ja huolissaan saapuu apuun.
Meillä ei ole karkkipäivää, joten karkit eivät ole palkinto ja tavoiteltava asia. Esikoisen kaverit ovat ihan ihmeissään, kun meillä on herkkuja saatavilla koska tahansa. Esimerkiksi synttärit ovat juhlia, joissa nämä karkkipäivälapset ahtavat itseensä herkkuja niin paljon kuin ikinä saavat, koska sokerista on tehty heille kielletty asia. Oma esikoinen ottaa palan kakkua ja pari karkkia, koska herkut eivät ole meillä piiloteltava ja hävettävä asia. Ehkä juuri siksi hän ei koskaan karkkiosastolla vaadi ostamaan herkkuja, ne ovat aivan liian arkinen asia, joka ei siksi kiinnosta. Vaikka niitä olisi tarjolla, ei lapsi niitä syö, hän on ihan normaalipainoinen tai jopa laiha.
Johdonmukaisia rajoja on hankala pitää, jos vanhemmilla ei ole lainkaan kuria. Siis itselleen.
Meillä auttaa kummasti se, että puolisollani on edessään esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemmat tekevät minimin eivätkä aina sitäkään ja ovat tuuliviirejä. Konkreettisin vaikutus on se, mitä vanhempieni välinpitämättömyydestä on seurannut taloudellisesti: minulla menee suuria summia vuosittain mm. terveyteni hoitoon ehkäistävissä olleiden asioiden takia. Se kaikki on pois jostain muusta.
Omat vanhempani veivät minut näöntarkastukseen vasta koulun painostuksesta. Itse kyselen omiltani ympäristö tarkkailun yhteydessä näkevätkö sitä ja tätä, ja jos vastaus on ei, vien näöntarkastukseen. Ei kiinnosta, vaikka se osoittautuisi turhaksi.
Mitä tulee terveydenhuoltoon en tajua, mitä temppuja vanhempani tekivät välttyäkseen lastensuojelulta kiikuttaessaan minut toistuvasti myöhään hoitoon. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida moneen kertaan. Lääkäri, joka lopulta diagnosoi perussairauteni, oli pöyristynyt siitä, että olin tuossa vaiheessa lähempänä kolmenkymmenen vuoden ikää. Muistan kristallin kirkkaasti olleeni alle kouluikäinen, kun ensimmäisen kerran valitin oireitani. Sitä kun tajuaa, että normaalina pitämänsä olotila ei olekaan normaali, on hankala edes kuvailla. Ainut kokemus, johon voin tuota verrata, on se, kun sain ensimmäiset silmälasini. Vanhempani oli raivona, kun en ollut hetkeäkään hiljaa, koska näin auton ikkunasta kotimatkalla aivan uusia yksityiskohtia ympäristöstä, koska vihdoinkin näin kunnolla.
Aina emme ole puolisoni kanssa samaa mieltä ainakaan aluksi, mutta kyse on enemmänkin siitä, että puolisoni ei ole koskaan joutunut miettimään osaa asioista niin kuin minä olen. Puolisoni ei ole koskaan ollut yhtä intohimoinen esimerkiksi johdonmukaisuudessa, mutta kun on nähnyt, mitä lipsumisesta seuraa, on alkanut kääntyä minun kannalleni sen suhteen.