Lue keskustelun säännöt.
Lapsena selkäänsä saaneet, miten selvisitte siitä henkisesti?
14.06.2024 |
Heti aluksi selvennys: Otsikolla en tarkoita suinkaan sitä, miten on selvitty pitkällä aikajänteellä lapsuudessa saatujen selkäsaunojen (mahdollisista) aiheuttamista traumoista. Tarkoitukseni on pikemminkin kysyä, miten millä henkisillä mekanismeilla selvisitte (= pysyitte edes jollainlailla henkisesti kasassa) juuri sillä hetkellä, kun vitsa viuhui kipeästi takapuolella.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että joskus kakarana vitsaa saadessa pyrin ajattelemaan jotain tyyliin okei, olen toiminnallani ansainnut tämän, sattuuhan tämä, mutta kohta tuhmuus on sovitettu. Tämä ei minulla osoittautunut mitenkään toimivaksi psykologiseksi suojamekanismiksi, sillä yleensä jo selvästi ennen selkäsaunan loppua mielessäni jyskäsi ajatus, että mitä pahaa olenkaan tehnyt, niin rangaistus on tekoon nähden aivan liian ankara!
Toinen, ja selvästi tehokkaampi, psykologinen suojamekanismi oli paeta mielikuvituksen siivin kivuliaasta ja nöyryyttävästä tilanteesta. Eli pyrin mahdollisimman tehokkaasti keskittämään ajatukseni joihinkin positiivisiin asioihin, lämpimiin kesäpäiviin, jäätelöön, leikkeihin kavereiden kanssa jne. Näillä eväillä pysyin ehkä jotenkin henkisesti kasassa silloin kun vanhempani käyttivät ruumiillista kuritusta.
Mitenkä muilla? Te, joilla on myös kokemusta, kertokaapa mitä lapsen mielessä liikkuu juuri sillä hetkellä kun vitsa viuhui?
Kommentit (183)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan vain tulleeni siitä vihaiseksi. Koin tilanteen epäreiluksi. Nyt omien lasten kanssa huomaan noiden vihan tunteiden nousevan uudelleen pintaan ja on vaikeaa ymmärtää, miten isäni voi väittää että on rakastanut meitä. Mutta kaipa silloin ajateltiin, että se lastaan vihaa, ken vitsaa säästää.
Helposti, ei minua selkäsauna pelottanut vaikka välillä sitä tulikin saatua, luovuus kukoisti, samoja temppuja ei tullut tehtyä uudelleen vaan aina keksi jotain uutta.
Nöyryyttäväähän se oli, mut ei tietääkseni ojäänyt traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äkkiä iskenyt epäluottamus vanhempiin oli se päällimmäinen tunne.
70-luvulla se oli aivan normaalia. Ei jäänyt traumoja.
M57
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla se oli aivan normaalia. Ei jäänyt traumoja.
M57
En muista, että meillä olisi ollut koulussa lasten kesken mitään kyselyä, että ketä kaikkia piiskataan kotona, joten ei sitä kokenut normaaliksi.
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla se oli aivan normaalia. Ei jäänyt traumoja.
M57
Siihen aikaan ei vielä tiedetty, että kurittamisen sijasta pitäisi sanoittaa, joten ei kurituksesta saatu myöskään traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väkivaltaa kokeneilla mm. enemmän syöpiä nuorella iällä.
"varmimmin biologista ikääntymistä nopeuttaa lapsuudessa koettu väkivalta"
Tiesin tasan tarkkaan että jos jään kiinni niin selkään tulee. Ja tulikin. Jos ei olisi tullut niin olisin voinut koheltaa itseni hengiltä, nyt jäi pahimmat temput tekemättä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väkivaltaa kokeneilla mm. enemmän syöpiä nuorella iällä.
"varmimmin biologista ikääntymistä nopeuttaa lapsuudessa koettu väkivalta"
Kaikki kokevat väkivaltaa lapsuudessa. Varsinkin ala-asteen välitunneilla lyödään siekailematta turpaan.
Enpä muista enää, mutta eihän se kivakaan tilanne ollut. Eipä luottamusta herättänyt edes ikätovereihinkaan koulussa kiusaaminen ja hyljeksintä, mulla ei ole juuri mitään positiivisia kokemuksia muista ihmisistä ollut koko elämässä. Negatiivisia kylläkin enemmän kuin tarpeeksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole onneksi omaa kokemusta, mutta olin lapsena 70-luvulla paikalla, kun kaverini joutui äitinsä pieksemäksi. Olin heillä kotona toisessa huoneessa kuuntelemassa piiskan sivalluksia, äidin raivoa ja kaverini itkua ja huutoa ja pelkäsin, että hakkaako kohta minutkin. Mitään emme tilanteen jälkeen jutelleet asiasta, kun hän palasi takaisin huoneeseensa.
Vaihtoehtoina oli joko kärsiä viikko arestista tai 5 minuuttia piiskasta. Jostain syystä mieluummin valitsin sen piiskan.
Isäni hakkasi meitä huvikseen juoppuhulluuskohtauksissa. Muistan kuinka pelkäsin, että kuolen. Erityisesti sen kerran muistan kun hakkasi päätäni seinään pitkistä hiuksistani kiinni pitäen, niskani meni rikki. Mutta ei meitä viety koskaan lääkäriin. Nyt aikuisena saan helposti niskan diskusprolapsin.
Kun risulla hakattiin muistan sen vihan, epäuskon, nöyryytyksen ja voimattomuuden tunteen. Paljaalle pyllylle, muiden nauraessa ympärillä. Syitä en edes muista, olisinko käyttänyt jotain kiellettyä sanaa. Isä sai kiroilla.
Sillä hetkellä aina kuvittelin itseni toisaalle ja että se joka saa juuri sillä hetkellä selkäänsä on vain nukke joka näyttää minulta. Eipä se juurikaan toiminut.
Jokainen lapsuuden kuritus oli ansaittu. Järki ei kerennyt mukaan kun tein jo kolttosia. Ulkovaraston ikkunoiden kivitys oli hauskaa hetken...
Muistan sen, kun isä (hallitun rauhallisesti) laski lyöntejä ja ne olivat pitkiä sekunteja. Huusin tietenkin kuin syötävä ja mietin, että kylläpä voi vitsa/vyö tehdä kipeää.
Se tietenkin oli rangaistuksen tarkoituskin, ja minuun, kovapäiseen poikaan, sillä oli toivottava vaikutus, eli palautti ruotuun pahoilta teiltä, aloitteleva kriminaali kun olin.
Mun vanhemmilla oli 80-luvun alussa joku hirviöakti siinä tilanteessa. Vaikkei lyöty. Uhkaava ja uhkaileva tilanne. Olin hyvin pieni, ei ollut vaatteita, ensin vietiin suihkuhuoneeseen. Turvattomuus oli kova. Olin vielä kiltti lapsi. Kaikki vain sanottiin lapsen viaksi. Toinen vanhempi kuoli 80-luvun lopulla, toinen elossa tiuskii. En voi luottaa. Oma suojaus on aina tärkeä tulevaisuudessakin.