Lue keskustelun säännöt.
Lapsena selkäänsä saaneet, miten selvisitte siitä henkisesti?
14.06.2024 |
Heti aluksi selvennys: Otsikolla en tarkoita suinkaan sitä, miten on selvitty pitkällä aikajänteellä lapsuudessa saatujen selkäsaunojen (mahdollisista) aiheuttamista traumoista. Tarkoitukseni on pikemminkin kysyä, miten millä henkisillä mekanismeilla selvisitte (= pysyitte edes jollainlailla henkisesti kasassa) juuri sillä hetkellä, kun vitsa viuhui kipeästi takapuolella.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että joskus kakarana vitsaa saadessa pyrin ajattelemaan jotain tyyliin okei, olen toiminnallani ansainnut tämän, sattuuhan tämä, mutta kohta tuhmuus on sovitettu. Tämä ei minulla osoittautunut mitenkään toimivaksi psykologiseksi suojamekanismiksi, sillä yleensä jo selvästi ennen selkäsaunan loppua mielessäni jyskäsi ajatus, että mitä pahaa olenkaan tehnyt, niin rangaistus on tekoon nähden aivan liian ankara!
Toinen, ja selvästi tehokkaampi, psykologinen suojamekanismi oli paeta mielikuvituksen siivin kivuliaasta ja nöyryyttävästä tilanteesta. Eli pyrin mahdollisimman tehokkaasti keskittämään ajatukseni joihinkin positiivisiin asioihin, lämpimiin kesäpäiviin, jäätelöön, leikkeihin kavereiden kanssa jne. Näillä eväillä pysyin ehkä jotenkin henkisesti kasassa silloin kun vanhempani käyttivät ruumiillista kuritusta.
Mitenkä muilla? Te, joilla on myös kokemusta, kertokaapa mitä lapsen mielessä liikkuu juuri sillä hetkellä kun vitsa viuhui?
Kommentit (183)
Sain vyöstä takapuolelleni näin jälkeenpäin ajatellen on ihan syyttä. Isäni oli varmaan iltaisin väsynyt eikä kestänyt sitä, etten illalla nukahtanut ajoissa, asuimme isohkossa yksiössä. Olen ilmeisesti sulkenut lyöntihetket pois mielestäni, koska minulla ei ole mitään muistikuvaa esim kivusta. Ennemmin muistan epäreilun tilanteen, kun en ollut mielestäni tehnyt mitään pahaa. Näin jälkeenpäin ihmettelen - jonkun sitä kysyttyä - kuinka äitini salli tämän. Pikkusiskoani ei koskaan lyöty ja se ehkä aiheutti jonkinlaisen etäisyyden hänen ja itseni välille. Pääsin "yli" katkeruudestani n 40 vuotiaana, mutta en koskaan ollut läheinen isäni kanssa, kuten siskoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen antanut olla ja hyväksynyt. En jaksa olla katkera. Se on mulle itselleni helpompi näin. Se ei tarkoita, että hyväksyisin, mutta mennyt on mennyttä, vaikka lapsuudenkodissa käydessä muistan pihakoivun nähdessäni kyllä.
Pelkäsin äitiäni.