Lue keskustelun säännöt.
Lapsena selkäänsä saaneet, miten selvisitte siitä henkisesti?
14.06.2024 |
Heti aluksi selvennys: Otsikolla en tarkoita suinkaan sitä, miten on selvitty pitkällä aikajänteellä lapsuudessa saatujen selkäsaunojen (mahdollisista) aiheuttamista traumoista. Tarkoitukseni on pikemminkin kysyä, miten millä henkisillä mekanismeilla selvisitte (= pysyitte edes jollainlailla henkisesti kasassa) juuri sillä hetkellä, kun vitsa viuhui kipeästi takapuolella.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että joskus kakarana vitsaa saadessa pyrin ajattelemaan jotain tyyliin okei, olen toiminnallani ansainnut tämän, sattuuhan tämä, mutta kohta tuhmuus on sovitettu. Tämä ei minulla osoittautunut mitenkään toimivaksi psykologiseksi suojamekanismiksi, sillä yleensä jo selvästi ennen selkäsaunan loppua mielessäni jyskäsi ajatus, että mitä pahaa olenkaan tehnyt, niin rangaistus on tekoon nähden aivan liian ankara!
Toinen, ja selvästi tehokkaampi, psykologinen suojamekanismi oli paeta mielikuvituksen siivin kivuliaasta ja nöyryyttävästä tilanteesta. Eli pyrin mahdollisimman tehokkaasti keskittämään ajatukseni joihinkin positiivisiin asioihin, lämpimiin kesäpäiviin, jäätelöön, leikkeihin kavereiden kanssa jne. Näillä eväillä pysyin ehkä jotenkin henkisesti kasassa silloin kun vanhempani käyttivät ruumiillista kuritusta.
Mitenkä muilla? Te, joilla on myös kokemusta, kertokaapa mitä lapsen mielessä liikkuu juuri sillä hetkellä kun vitsa viuhui?
Kommentit (186)
Sain vyöstä takapuolelleni näin jälkeenpäin ajatellen on ihan syyttä. Isäni oli varmaan iltaisin väsynyt eikä kestänyt sitä, etten illalla nukahtanut ajoissa, asuimme isohkossa yksiössä. Olen ilmeisesti sulkenut lyöntihetket pois mielestäni, koska minulla ei ole mitään muistikuvaa esim kivusta. Ennemmin muistan epäreilun tilanteen, kun en ollut mielestäni tehnyt mitään pahaa. Näin jälkeenpäin ihmettelen - jonkun sitä kysyttyä - kuinka äitini salli tämän. Pikkusiskoani ei koskaan lyöty ja se ehkä aiheutti jonkinlaisen etäisyyden hänen ja itseni välille. Pääsin "yli" katkeruudestani n 40 vuotiaana, mutta en koskaan ollut läheinen isäni kanssa, kuten siskoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen antanut olla ja hyväksynyt. En jaksa olla katkera. Se on mulle itselleni helpompi näin. Se ei tarkoita, että hyväksyisin, mutta mennyt on mennyttä, vaikka lapsuudenkodissa käydessä muistan pihakoivun nähdessäni kyllä.
Onpa pysäyttävä aihe, joka nostaa kyllä monenlaisia muistoja pintaan. Tuo kuvailemasi tilanne on varmasti monelle ikäpolveni ihmiselle tuttu, vaikkei niistä asioista juuri huudella. Se oli silloin sitä aikaa, ja vaikka maailma on onneksi muuttunut, ne hetket ovat jääneet jonnekin selkäytimeen.
Itse muistan sen tunteen, kun tiesi rangaistuksen olevan tulossa. Se odotus oli melkein pahempaa kuin itse kuritus. Minulla se selviytymiskeino oli sellainen tietynlainen henkinen kovettuminen. Purin hampaat yhteen ja päätin, että en anna periksi enkä ainakaan itke, vaikka kuinka sattuisi. Se oli sellaista pienen pojan ylpeyttä tai uhmaa, jolla yritin pitää oman arvokkuuteni rippeet koossa siinä tilanteessa. Ajattelin kai siinä hetkessä, että jos pysyn hiljaa ja kivikovana, niin ne lyönnit eivät "osu" minuun henkisesti niin lujaa.
Tuo mainitsemasi pako mielikuvitukseen on myös hyvin tunnistettava juttu. Muistan joskus tuijottaneeni tapetin kuviota tai lattiassa olevaa oksankohtaa niin tiiviisti, että maailma ympärillä tavallaan sumeni. Siinä keskittyi vain siihen yhteen pisteeseen ja yritti olla jossain aivan muualla. Se oli sellaista selviytymistä, missä mieli irtautui kropasta, jotta sen kivun ja nöyryytyksen kesti.
Jälkeenpäin sitä on tietysti miettinyt, miten kova paikka se on lapselle olla niin voimaton aikuisten edessä. Vaikka silloin ajatteli, että kuritus kuuluu asiaan ja se on ansaittua, niin se epäoikeudenmukaisuuden tunne, josta kirjoitit, hiipi kyllä väkisinkin puseroon. Se rangaistuksen kovuus suhteessa siihen, mitä oli tullut tehtyä, tuntui usein kohtuuttomalta. Kai se oli sitä lapsen oikeustajua, joka siellä jossain huusi vastaan, vaikka päällisin puolin yritti vain kestää ja selvitä seuraavaan hetkeen.
Nuo hetket jättävät kyllä jälkensä siihen, miten sitä nykyään katsoo maailmaa ja auktoriteetteja. Onneksi nykyään ymmärretään paremmin, ettei pelko ole se paras kasvattaja, vaikka meidät onkin siihen aikaan vähän eri otteella kasvatettu.
Narkkari ja väkivaltarikollinen minusta tuli. Ei omena kauas puusta pudonnut paitsi minulla ei ole lapsia enkä niitä halua.
Vihan voimalla. Ja jo lapsena sen tajusi että aikuisella meni tunteisiin ja rangaistus johtui tunteiden hallinnan puutteesta ja kyvyttömyydestä vanhemmalla.
Pelkäsin äitiäni.