Lue keskustelun säännöt.
Toisen lapsuuskokemukset hallitsee parisuhdetta
12.06.2024 |
Mieheni on kasvanut isovanhempiensa luona koska menetti vanhempana kouluikäisenä. Ymmärrän että hänellä on taustalla vaikeita asioita mitkä vaivaa vieläkin, mutta kun hän purkaa sen kaiken minuun. Hänen mielestään minä en tiedä elämästä mitään koska minulla oli niin helppo lapsuus. Hän toisinaan jopa ilkeilee minulle esimerkiksi mainitsen jotain vanhemmistani.
Aina kun yritän puhua tästä hänen käytöksestä, hän vähättelee tai liioittelee asiaa ja sitten syyttää minua herkäksi. Olen ehdottanut hänelle kaikkea, myös ammattiapua, mutta hän ei tahdo.
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Näin etäältä pystyn jotenkin myötäelämään miehesi tilannetta. Kuulostaa kateudelta, toisaalta ehkä alitajuisesti toivoisi, että olisit vain häntä varten ja hänestä tuntuu pahalta, kun sinulla on muitakin tärkeitä ihmisiä. Oletko kokeillut reagoida sympatialla noihin typeriin kommentteihin? Tyyliin "Tiedän, ja oon pahoillani, että sulla ei oo samaa tilannetta". Huomasin itse kiukuttelevan lapsen kanssa, että tietyissä tilanteissa toimi parhaiten empatia, vaikka oma ensireaktio olisi ollut ärsytys tai muu.
Mutta. Jos puoliso alkaa kohdella yhä pahemmin.. meillä on jokaisella oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Aluksi teinkin jotenkin noin. Mutta jossain vaiheessa se alkoi tuntua turhalta, koska ihan kuin minun olisi aina pitänyt pahoitella sitä että hänellä ei ole vanhempia. Tämä vaan jatkuu ja jatkuu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien menetys lapsena on aina rankka kokemus mitä ulkopuoliset ei yleensä ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menetys lapsena on aina rankka kokemus mitä ulkopuoliset ei yleensä ymmärrä.
Kyllä sen ihan jokainen ymmärtää.
Jokainen ymmärtää myös sen, että vanhempien menetys ei oikeuta ilkeilemään muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin etäältä pystyn jotenkin myötäelämään miehesi tilannetta. Kuulostaa kateudelta, toisaalta ehkä alitajuisesti toivoisi, että olisit vain häntä varten ja hänestä tuntuu pahalta, kun sinulla on muitakin tärkeitä ihmisiä. Oletko kokeillut reagoida sympatialla noihin typeriin kommentteihin? Tyyliin "Tiedän, ja oon pahoillani, että sulla ei oo samaa tilannetta". Huomasin itse kiukuttelevan lapsen kanssa, että tietyissä tilanteissa toimi parhaiten empatia, vaikka oma ensireaktio olisi ollut ärsytys tai muu.
Mutta. Jos puoliso alkaa kohdella yhä pahemmin.. meillä on jokaisella oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Aluksi teinkin jotenkin noin. Mutta jossain vaiheessa se alkoi tuntua turhalta, koska ihan kuin minun olisi aina pitänyt pahoitella sitä että hänellä ei ole vanhempia. Tämä vaan jatkuu ja jatkuu. Ap
Minulla on sama kokemus ystävän kanssa. Vuosia ja vuosia olin ymmärtäväinen ja empaattinen hänen lapsuudenkokemuksistaan ja siitä seuraavista ongelmistaan ja käytöksestään.
Lopulta väsyin ja turhauduin, kun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Käytös oli aina vain yhtä vaikeaa ja kiukuttelevaa.
Ystäväni aloitti sitten kyllä terapiankin. Mutta tässä tapauksessa se vain voimisti kiukuttelua ja lisäsi mykkäkouluja ja herätti väkivaltakäytöksen. Oman turvallisuuteni vuoksi en sitten enää voinut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Mikään trauma ei oikeuta käyttäytymään tyhmästi.
Näin etäältä pystyn jotenkin myötäelämään miehesi tilannetta. Kuulostaa kateudelta, toisaalta ehkä alitajuisesti toivoisi, että olisit vain häntä varten ja hänestä tuntuu pahalta, kun sinulla on muitakin tärkeitä ihmisiä. Oletko kokeillut reagoida sympatialla noihin typeriin kommentteihin? Tyyliin "Tiedän, ja oon pahoillani, että sulla ei oo samaa tilannetta". Huomasin itse kiukuttelevan lapsen kanssa, että tietyissä tilanteissa toimi parhaiten empatia, vaikka oma ensireaktio olisi ollut ärsytys tai muu.
Mutta. Jos puoliso alkaa kohdella yhä pahemmin.. meillä on jokaisella oikeus ihmisarvoiseen elämään.