Lue keskustelun säännöt.
Saatan olla joskus olla tahditon, häiriö vai opittua?
12.06.2024 |
Olen miettinyt paljon omaa käytöstäni. Mietin, selittääkö ei-salonkikelpoista käytöstä jokin tunnistamaton diagnoosi vai ihan lapsuudenkotoa opitut moukkamaiset tavat. Ajattelen, että jälkimmäinen olisi parempi: jos on oppinut asian yhdellä tavalla, sen voi oppia myöhemmin toisella tavalla. Jos taas olisi jokin pysyvä diagnoosi, olisin lähtökohtaisesti poikkeava.
Olen vähän yli 40, ja ikää myöten olen pehmentynyt siitä mitä nuorempana olin. Ajattelen, että etenkin vielä lukioikäisenä ja jopa yli 30-vuotiaana saatoin olla tietyllä tavalla tahditon tai liian rääväsuinen. Ei niin että olisin ollut tahallaan tökerö toista kohtaan, mutta muun muassa piiloutunut lievästi vittuilevaan kuittailuun "mitäs me tässä" -hengessä. Sellaista onnetonta bondausyritystä kömpelön huumorin varjolla tai liian raisua vitsailua.
Olen esimerkiksi suhtautunut vieraisiin ihmisiin suurella mielenkiinnolla, ollut liian tyrkyllä, joskus jakanut itsestäni aivan liikaa liian vieraalle. Kävi myös niin, että pidin pitkään läheisenä ystävänäni ihmistä, joka vähitellen selkeästi alkoi ottaa minuun etäisyyttä. Jälkikäteen nolostuttaa, etten ole ymmärtänyt olevani riippakivi. Tämä on ollut sellainen raskas kokemus, etten enää oikein haluakaan lähestyä ihmisiä.
Jälkikäteen tunnistan lapsuudenkodista tietynlaista jyrkkyyttä ja kovuutta. Omat 40-luvulla syntyneet vanhemmat eivät olleet mitenkään empaattisia, eivätkä järin piitanneet muiden tunteista. Jos olivat jotakin mieltä, sanoa töksäyttivät sen ääneen. Sellaista toisten ihmisten elämän ja valintojen arvostelua. Sensitiivisyys oli suorastaan kirosana.
Kun muut ikätoverit ovat kasvaneet aikuisiksi, tuntuu, että olen itse saavuttanut muita vasta takamatkalta, muiden mallin mukaan. Että ahaa, ei paranekaan laukoa mitä tahansa mielipiteitä, siitä ei pidetä ja muutkaan eivät tee niin. Tai että keskustelu ei ole sinnikästä väittelyä, jossa etsitään voittajaa (tämä jäi onneksi parikymppisenä).
Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan. Itse herkästi kiusaannun sellaisissa tilanteissa. Ehkä en ole itse lapsena saanut osakseni lempeyttää ja siksi olen niin pökkelö.
Tuntuvatko ajatukset kenestäkään toisesta tutuilta?
Kommentit (86)
Ap, elät itsenäsi itsesi ympärillä.
Voit opetella myös ajattelemaan niitä tilanteita, joissa toimit, etukäteen, sen toisen ihmisen näkökulmasta.
Toisaalta liiallinen etukäteen vatulointi voi olla väsyttävää. Jokainen henkilö tulisi hyväksyä sellaisena kun hän on. Aina löytyy ihmisiä, ketkä ovat valmiita suuttumaan juuri Sinulle, vaikka sanoisit vain näkkileipä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän pitää vain hyväksyä slim shady itsessänne. Mihin kumman muottiin yritätte itsenne tunkea?
Kyllä autismin kirjokin kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Tunnistan tuon ihan täysin. Tajusin tuollaisen ilmapiirin epänormaaliuden vasta kun tutustuin mieheeni ja tämän perheeseen. Ei jatkuvaa kinastelua, ei kiroilua kun joku tuttu soitti, ei henkilökohtaisten asioiden tivaamista ja levittelyä... Olin ihan että ööh, mitä ihmettä.
Ainakin oma tulokseni on se että tilanteeni on sekoitus geenjä ja opittua käytöstä. Esimerkiksi toinen vanhemmistani saattaa vain lähteä moneksi tunniksi muualle kylään kun olen käymässä, ja kun kyllästyn odottamaan tätä ja lähden pois, saan perään vihaisen puhelun että mihin ihmeeseen lähdit. Tajusin vasta aikuisena miten outoa tuollainen on. Ja samanlaisia esimerkkejä outoudesta on niin paljon kuin jaksaisin vain kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Kyse ei ole sensitiivisyyden puutteesta tai sosiaalisesti soveltumatonta vaan ihan suoraan ja rehellisesti: törkeästä k
Keskustelun aihe on tahdikkuus. Kuinka tahdikkaana pidät itseäsi, kun näin karkeasti hyökkäät nimetöntä keskustelijaa kohtaan vauvapalstalla? Oletko mielestäsi toista parempi?
Olet tietenkin oikeassa. Tahdikasta, ei todellakaan. Toimivaa, kyllä.
Käytin tietoisesti hänen kieltään. Joskus se toimii paremmin kuin ymmärtäminen ja asiallinen argumentointi, koska se herättää näkemään konkreettisen esimerkin omasta käytöksestä muita kohtaan. Olisi jokseenkin tekopyhää häneltä hymistellä tässä kohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä autismin kirjokin kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Minustakin. Voi olla myös yhdistelmä assiutta ja kodin tapoja. Jos Ap:lla on ollut isohko lapsuudenperhe, jonka seura riittänyt pitkälle yli 30 vuotta, sieltä ulos putkahtaessa voi törmätä vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa perheen ulkopuolella. Jos perheen toimintatavat ovat epäterveitä, eikä saa riittävästi ulkopuolisia kontakteja oppiakseen. Olen törmännyt tähän ennenkin, ihmisiin, jotka ovat eläneet tietyllä tapaa suojattua, taloudellisesti hyvin turvattua ja nk. hyvää elämää toistensa seurassa, mutta liikaa siinä samassa ympäristössä ja samojen, samanlaisten ihmisten kanssa. Käsitys maailmasta, tavoista, miten muut kohdataan, millaista kuplan ulkopuolella on voi olla todella epäempaattista, tuomitsevaa ja narsistista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tuon ihan täysin. Tajusin tuollaisen ilmapiirin epänormaaliuden vasta kun tutustuin mieheeni ja tämän perheeseen. Ei jatkuvaa kinastelua, ei kiroilua kun joku tuttu soitti, ei henkilökohtaisten asioiden tivaamista ja levittelyä... Olin ihan että ööh, mitä ihmettä.
Ainakin oma tulokseni on se että tilanteeni on sekoitus geenjä ja opittua käytöstä. Esimerkiksi toinen vanhemmistani saattaa vain lähteä moneksi tunniksi muualle kylään kun olen käymässä, ja kun kyllästyn odottamaan tätä ja lähden pois, saan perään vihaisen puhelun että mihin ihmeeseen lähdit. Tajusin vasta aikuisena miten outoa tuollainen on. Ja samanlaisia esimerkkejä outoudesta on niin paljon kuin jaksaisin vain kirjoittaa.
Kiitos omakohtaisen kokemuksen jakamisesta. Tätä keskustelunaloituksella toivoinkin, vertaiskeskustelua. Pidän todella hedelmättöminä näitä muutamia, joissa vain lauotaan joku diagnoosi ja ikään kuin tölväistään tai kuritetaan keskustelijoita juurikin niistä nimenomaisista asioista tai piirteistä, jotka keskustelijat kokee itsekin ongelmallisiksi.
Ymmärrän mitä tarkoitat myrkyllisessä tai kummallisessa ilmapiirissä kasvamisella. On häkellyttävää sen jälkeen kokea toisenlaisissa ympäristöissä toisenlaista käytöstä ja yrittää sopeutua siihen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Joskus sosiaalisesti taitavatkin ihmiset, jotka ovat pidettyjä ja ainakin pintapuolisesti viehättäviä, tekevät tuota. Ehkä he osaavat tivata hieman verhotummin tai hienovaraisemmin pommittamatta kysymyksillä, mutta kuitenkin he haluavat kaivaa ihmisistä kiusallisia tai näitä mahdollisesti nolostuttavia asioita, vaikka huoaisivat, että aihe on arka. Joko eh käyvät kiinni kuin haaskat tai eivät välitä, koska heitä kiinnostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tuollainen. Olen älykäs ainoa lapsi ja tykkään ihmisistä tai ainakin olen tykännyt. Äitinikin on hiukan samantyyppinen, ehkä isäkin. Joskus tein aspergertestiä ihmetellessäni asiaa, pisteet olivat korkeahkot mutta eivät diagnoosirajaa lähellä.
Sittemmin kun mietin, niin ehkei äiti heitellyt kommenttejaan muualla kuin läheisten ystävien kesken, mutta minä jotenkin otin siitä mallia?
Miten muuten olet pärjännyt? Itsekin olen joskus miettinyt aspergeria tai adhd:ta, mutta en tiedä olisiko piirteitä diagnoosiksi asti. Nettitesteillä ei lähellekään. Eikä arjessa sillä tavalla ole vaikeuksia, ettäkö uskoisin tarvitsevani lääkitystä.
Joskus vain pidän itseäni jollakin tavalla poikkeavana. Ehkä olen joskus vähän liikaa, yritän tai häsellän liiaksi. Ap
No siis, olen myös helposti tohelo, joten adhd-suunta on yksi vaihtoehto. Olen kuitenkin siinä tapauksessa hyvin suoriutuvaa lajia, pystyn kiinnostumaan ihan mistä haluan kiinnostua ja keskittymään siihen niin paljon kuin tarvitaan. Minussa on rauhallinen puoli ja eläimet ja lapset tykkäävät. Monet ihmisetkin. Mutta huomaan, että voin olla liian intensiivisesti läsnä, jos pidän ihmisestä tai on sosiaalinen deprivaatio mennyt yli. Vähän sellainen kultainen noutaja. Ne eivät koostaan huolimatta pelota ihmisiä, koska ne on jalostettu söpöksi. Minä olin nuorena kaunis, ja se sai jo monen karvat pystyyn tavalla, jota en ymmärtänyt itse. Pieni masentuneisuus tekee minusta ilmeisesti helpommin lähestyttävän ja tietysti ikä. Tuntuu, että aiemmin olen ollut jotenkin lapsenomainen käytökseltäni ja pitänyt sitä normaalina. Nykyisin vaikutan asianmukaisemman yrmyltä, koska olen väsynyt ja hajamielinen.
Jotenkin kiinnitän huomiota tuohon yrittämiseen ja häseltämiseen. Minulla on myös joskus aktivoituva miellyttämisen tarve, joka ei johda siihen mihin toivoisi, vaan toinen alkaa katsella vähän kauempaa. Koska toisaalta olen välillä myös hiukan varautunut ja epäluuloinen, oletan, ettei minua kukaan kuitenkaan ymmärrä. Hämmästyttää, kun joskus joku tuntuu ymmärtävän minua tarkemmin kuin itse kykenen. En olekaan ehkä niin outo kuin voisi luulla.
Minustakin keskustelussa on hiukan yliolettava sävy, ikään kuin ap olisit jotenkin väärällä tai omahyväisellä asialla. On sitä vihamielisyyttä ja epäluuloa liikkeellä lopulta aika paljon tälläkin palstalla, itse koen usein itseni vallan humaaniksi tässä ympäristössä. Ehkä ongelman voisi kuvata myös niin, että välittömyyden sääteleminen on suomalaisessa käytöskoodistossa vaikeaa. Ne eivät ongelmaa koe, joilla välittömyys jäi pikkulapsivuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Joskus sosiaalisesti taitavatkin ihmiset, jotka ovat pidettyjä ja ainakin pintapuolisesti viehättäviä, tekevät tuota. Ehkä he osaavat tivata hieman verhotummin tai hienovaraisemmin pommittamatta kysymyksillä, mutta kuitenkin he haluavat kaivaa ihmisistä kiusallisia tai näitä mahdollisesti nolostuttavia asioita, vaikka huoaisivat, että aihe on arka. Joko eh käyvät kiinni kuin haaskat tai eivät välitä, koska heitä kiinnostaa.
No siis normaalit ihmiset eivät näin tee, ovat sitten viehättäviä tai ei. Henkilö, joka toimii näin on epäempaattinen narsisti ja/tai sadisti. Jos siis toimit näin, ja yhteydenpito lakkaa siitä suunnasta, jota olet kohdellut näin, voit laskea 1+1. Ei tuollainen hienovarainenkaan utelu jää huomaamatta, vaikkei sen kohde koskaan sanoisi mitään. Maineesi siinä vain menee.
Vierailija kirjoitti:
12, ei se väittely itsessään varmasti pelota muita, vaan rajattomuus, tapa jolla väittelet tuttujen ja ystävien kanssa. Itselle tietynlainen väittely on hyvinkin tuttua kotoa, jossa sitä harrastettiin paljonkin, ilman riitaa. Mutten voisi kuvitellakaan, että voisin toteuttaa samaa tuttujen, työkavereiden tai ystävien kanssa, tuosta noin vain, sellaisenaan. Pitää ymmärtää ympäristö, havaita, että ihmisiä on erilaisia, kaikki eivät ole kuten sukulaisesi, ajattele kuin sukulaisesi ja sinä, puhu ja koe asioita, kuin sukulaisesi. Pitää rakentaa ensin luottamus.Tietynlainen perheen kodin tapojen vienti sellaisenaan muuhun ympäristöön on rajattomuutta. Ja kun ihmiset reagoivat rajattomuuteen, heidän leimaaminen pelokkaiksi tai tottumattomiksi väittelyyn, no siitä ei ole kyse ollenkaan.
Mutta eikö rajattomuus tämän ajatusmallin mukaan ole jo niin laaja ilmiö, että se menettää selitysvoimaansa? Kaikkihan me tuomme oman maailmamme uuteen ympäristöön, paitsi ehkä ne, jotka ovat joko äärimmäisen varautuneita tai ammatillisen etääntyneisyyden tilassa?
Tämä hienotunteinen luottamuksen rakentaminen ensin on kuitenkin aika suomalaiskansallinen tapa ilmeisesti? En ole jenkki ja tietysti voi olla, että heidän koodistonsa vain ei aukene telkkarin ja filmien välityksellä. Kun oletan, että valtaosassa kulttuureista etäisyydensäätely toimii niin, että informaatiota pystyy vaihtamaan paljon vähemmällä pohjatyöllä kuin meillä. Onhan sekin tärkeää, eikö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä tiedät itse miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt. Ikää myöten rauhoittuu.
Taidat olla hieman ilkeä ja röyhkeä ja olet sitä täysin tarkoituksella. Otat kaikesta itseesi, muista arvostaa muitakin ihmisiä.
"Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan."
Arvostatko? Miten käyttäydyt empaattisia ihmisiä kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tuon ihan täysin. Tajusin tuollaisen ilmapiirin epänormaaliuden vasta kun tutustuin mieheeni ja tämän perheeseen. Ei jatkuvaa kinastelua, ei kiroilua kun joku tuttu soitti, ei henkilökohtaisten asioiden tivaamista ja levittelyä... Olin ihan että ööh, mitä ihmettä.
Ainakin oma tulokseni on se että tilanteeni on sekoitus geenjä ja opittua käytöstä. Esimerkiksi toinen vanhemmistani saattaa vain lähteä moneksi tunniksi muualle kylään kun olen käymässä, ja kun kyllästyn odottamaan tätä ja lähden pois, saan perään vihaisen puhelun että mihin ihmeeseen lähdit. Tajusin vasta aikuisena miten outoa tuollainen on. Ja samanlaisia esimerkkejä outoudesta on niin paljon kuin jaksaisin vain kirjoittaa.
Kiitos omakohtaisen kokemuksen jakamisesta. Tätä keskustelunaloituksella toivoinkin, vertaiskeskustelua. Pidän todella hedelmättöminä näitä muutamia, joissa v
Vaikka se vaikealta voi tuntuakin, niin yritä jättää nuo diagnoosien heittelijät huomiotta. Tämäntyylisiin ketjuihin tulevat aina huutelemaan ne pari tyyppiä, jotka eivät osaa selittää ihmisten ongelmia ja poikkeavuuksia muuten kuin diagnoosien kautta. Nykyään ollaan aiempaa tietoisempia esimerkiksi neuropsykiatrisista oireyhtymistä ja persoonallisuushäiriöistä mutta tietoisuuden kääntöpuoli on se, että yksiviivaisemmat ihmiset niputtavat kaiken omasta normaalistaan poikkeavan joksikin häiriöksi.
Tylyt ja hyökkäävät kommentit voivat johtua siitä, että monella on ikäviä kokemuksia ihmisistä, jotka käyttäytyvät samalla tavalla kuin sinä kuvailet käyttäytyneesi. He siis heijastavat omia kokemuksiaan sinuun mutta eivät ehkä tajua tekevänsä niin. Huomasin, että myös itselläni nousi jonkinlaista ärtymystä pintaan. Sinulla vaikuttaa olevan kuitenkin hyvä itsereflektiokyky ja aito halu muuttaa käytöstäsi, joten jo pelkästään siinä poikkeat paljon niistä tylyttäjistä ja töksäyttelijöistä, joita minä olen kohdannut.
Minusta tuo on opittua. Isäni oli todella rajaton, tajusin sen jo nuorena. Ja heräsin 40+ siihen, että myös äidissäni on rajattomuutta. Olen tosi paljon miettinyt, olenko itsekin, kun olen myös joskut vähän tahdoton. Nyt 55 v, ja olen oppinut tahdittomuudesta pois.
Ihan selvä asperger. Sehän periytyy eli ei ole ihme jos ainakin toinen heistä käyttäytyy samalla lailla
Keskustelun aihe on tahdikkuus. Kuinka tahdikkaana pidät itseäsi, kun näin karkeasti hyökkäät nimetöntä keskustelijaa kohtaan vauvapalstalla? Oletko mielestäsi toista parempi?