Lue keskustelun säännöt.
Saatan olla joskus olla tahditon, häiriö vai opittua?
12.06.2024 |
Olen miettinyt paljon omaa käytöstäni. Mietin, selittääkö ei-salonkikelpoista käytöstä jokin tunnistamaton diagnoosi vai ihan lapsuudenkotoa opitut moukkamaiset tavat. Ajattelen, että jälkimmäinen olisi parempi: jos on oppinut asian yhdellä tavalla, sen voi oppia myöhemmin toisella tavalla. Jos taas olisi jokin pysyvä diagnoosi, olisin lähtökohtaisesti poikkeava.
Olen vähän yli 40, ja ikää myöten olen pehmentynyt siitä mitä nuorempana olin. Ajattelen, että etenkin vielä lukioikäisenä ja jopa yli 30-vuotiaana saatoin olla tietyllä tavalla tahditon tai liian rääväsuinen. Ei niin että olisin ollut tahallaan tökerö toista kohtaan, mutta muun muassa piiloutunut lievästi vittuilevaan kuittailuun "mitäs me tässä" -hengessä. Sellaista onnetonta bondausyritystä kömpelön huumorin varjolla tai liian raisua vitsailua.
Olen esimerkiksi suhtautunut vieraisiin ihmisiin suurella mielenkiinnolla, ollut liian tyrkyllä, joskus jakanut itsestäni aivan liikaa liian vieraalle. Kävi myös niin, että pidin pitkään läheisenä ystävänäni ihmistä, joka vähitellen selkeästi alkoi ottaa minuun etäisyyttä. Jälkikäteen nolostuttaa, etten ole ymmärtänyt olevani riippakivi. Tämä on ollut sellainen raskas kokemus, etten enää oikein haluakaan lähestyä ihmisiä.
Jälkikäteen tunnistan lapsuudenkodista tietynlaista jyrkkyyttä ja kovuutta. Omat 40-luvulla syntyneet vanhemmat eivät olleet mitenkään empaattisia, eivätkä järin piitanneet muiden tunteista. Jos olivat jotakin mieltä, sanoa töksäyttivät sen ääneen. Sellaista toisten ihmisten elämän ja valintojen arvostelua. Sensitiivisyys oli suorastaan kirosana.
Kun muut ikätoverit ovat kasvaneet aikuisiksi, tuntuu, että olen itse saavuttanut muita vasta takamatkalta, muiden mallin mukaan. Että ahaa, ei paranekaan laukoa mitä tahansa mielipiteitä, siitä ei pidetä ja muutkaan eivät tee niin. Tai että keskustelu ei ole sinnikästä väittelyä, jossa etsitään voittajaa (tämä jäi onneksi parikymppisenä).
Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan. Itse herkästi kiusaannun sellaisissa tilanteissa. Ehkä en ole itse lapsena saanut osakseni lempeyttää ja siksi olen niin pökkelö.
Tuntuvatko ajatukset kenestäkään toisesta tutuilta?
Kommentit (86)
Minun isäni on jo edesmennyt, mutta aina joka paikassa kurkkasi suljettujen ovien taakse. Niin lentokentällä kuin muiden kodeissa. Minua se vain nauratti ja olin lapsena leikissä mukana. Kesti pitkään, ennen kuin opin kuinka törkeää se oli.
Ei ole olemassa mitään koodistoa, jonka avulla ihminen tietää, mikä on tahdikasta ja mikä ei. Se opitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tuon ihan täysin. Tajusin tuollaisen ilmapiirin epänormaaliuden vasta kun tutustuin mieheeni ja tämän perheeseen. Ei jatkuvaa kinastelua, ei kiroilua kun joku tuttu soitti, ei henkilökohtaisten asioiden tivaamista ja levittelyä... Olin ihan että ööh, mitä ihmettä.
Ainakin oma tulokseni on se että tilanteeni on sekoitus geenjä ja opittua käytöstä. Esimerkiksi toinen vanhemmistani saattaa vain lähteä moneksi tunniksi muualle kylään kun olen käymässä, ja kun kyllästyn odottamaan tätä ja lähden pois, saan perään vihaisen puhelun että mihin ihmeeseen lähdit. Tajusin vasta aikuisena miten outoa tuollainen on. Ja samanlaisia esimerkkejä outoudesta on niin paljon kuin jaksaisin vain kirjoittaa.
Kiitos omakohtaisen kokemuksen jakamisesta. Tätä keskustelunaloituksella toivoinkin, vertaiskeskustelua. Pidän todell
Kiitos sinulle tästä lempeästä vastauksesta. Se on harvinaista tällä palstalla.
Joku täällä jo kyseenalaisti empaattisten ihmisten ihailuni, mutta esimerkiksi juuri tällaista empatiaa ihailen: sitä että osaa ottaa vastapuolen kauniisti huomioon silloinkin kun ei tarvitse. Eihän täällä anonyymilla palstalla tarvitse olla kohtelias, toki itseeäänhän siinä rakentaa.
Tämäkin on sellainen aihe, että mielellään keskustelisi täällä toisten sellaisten kanssa, joissa aihe resonoi. Mutta ketjut menevät herkästi pilalle, kun niihin tulee pahansuopa henki. Vaikeahan sellaisessa ilmapiirissä on avata itsestään herkkiä asioita.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tuollainen. Olen älykäs ainoa lapsi ja tykkään ihmisistä tai ainakin olen tykännyt. Äitinikin on hiukan samantyyppinen, ehkä isäkin. Joskus tein aspergertestiä ihmetellessäni asiaa, pisteet olivat korkeahkot mutta eivät diagnoosirajaa lähellä.
Sittemmin kun mietin, niin ehkei äiti heitellyt kommenttejaan muualla kuin läheisten ystävien kesken, mutta minä jotenkin otin siitä mallia?
Minulla sama tilanne.
Äiti oli sosiaalisesti taitava mutta kotipiirissä lausui epäsovinnaisia mielipiteitä ja kärkeviä kommentteja ihmisistä. Ei sitä ensin tajunnut, ettei niistä pidä ottaa mallia.
Netin aspergertestin minäkin olen tehnyt muutaman kerran, mutta pisteet eivät nousseet diagnoosirajaan.
Tunnen empatiaa ihmisiä kohtaan, mutta on vaikea tajuta, millainen käytös on liian etäistä ja mikä liian lähelle menevää.
Vauva-palstalla huonoja käyttäytyjiä, sivistymättömiä ja sadisteja tosiaan riittää. Ap olet sentään herännyt käytökseesi ja haluat oppia siitä pois. Onnea kasvuusi! Itsellä on ollut saman tyyppistä, olen äidiltä oppinut aika toksisia käyttäytymismalleja. Tavallaan osasin kyseenalaistaa niitä jo lapsena, kun kärsin niistä itsekin ja näin, että äiti käyttäytyy eri tavalla kotona ja sosiaalisisissa tilanteissa. Silti tiedostan matkineeni paljon tapoja äidiltä. Oma henkinen kasvu lähti käyntiin nuorena aikuisena, kun koin traumaattisia tapahtumia ja sairastuin päihde- ja mielenterveysongelmiin. Äitini tapa reagoida johti melkein välirikkoon. Siinä hässäkässä menetin melkein kaiken kukkioituksen häntä kohtaan ja päätin, että minusta ei samanlaista ihmistä tule. Olen ottanut mallia ihmisistä, joiden käytöksen koen aidoksi ja kunnioittavaksi. Samalla huomaan, miten monella muullakin on paljon puutteita käytöstavoissa, joten ei tässä saman ongelman kanssa olla ihan yksin, eikä pidä liikaa soimata itseään siitä, millaiseksi on kasvanut.
Vierailija kirjoitti:
Vauva-palstalla huonoja käyttäytyjiä, sivistymättömiä ja sadisteja tosiaan riittää. Ap olet sentään herännyt käytökseesi ja haluat oppia siitä pois. Onnea kasvuusi! Itsellä on ollut saman tyyppistä, olen äidiltä oppinut aika toksisia käyttäytymismalleja. Tavallaan osasin kyseenalaistaa niitä jo lapsena, kun kärsin niistä itsekin ja näin, että äiti käyttäytyy eri tavalla kotona ja sosiaalisisissa tilanteissa. Silti tiedostan matkineeni paljon tapoja äidiltä. Oma henkinen kasvu lähti käyntiin nuorena aikuisena, kun koin traumaattisia tapahtumia ja sairastuin päihde- ja mielenterveysongelmiin. Äitini tapa reagoida johti melkein välirikkoon. Siinä hässäkässä menetin melkein kaiken kukkioituksen häntä kohtaan ja päätin, että minusta ei samanlaista ihmistä tule. Olen ottanut mallia ihmisistä, joiden käytöksen koen aidoksi ja kunnioittavaksi. Samalla huomaan, miten monella muullakin on paljon puutteita käytöstavoissa, joten ei tässä sama
Samaistun tuohon äitikohtaan. Äitini on tietyllä tavalla arvaamaton: välillä ihana, välillä todella myrkyllinen. Kesti pitkään aikuisikään, että hain häneltä hyväksyntää. Se oli todella ahdistavaa aikaa. Ihan kuin hanhenpoikanen yritin olla äidille mieliksi, mutta yleensä sain vain sivalluksia.
Sitten jossain kohtaa elämässä kohtasin kriisin, jonka aikana äiti osoitti minua kohtaan syvää vihamielisyyttä. Hän siis tiesi, miten vaikeassa paikassa olin, mutta hän tuli siihen ikään kuin lyömään lyötyä. Se oli minulle havahduksen paikka. En enää luottanut äitiini yhtään, en halunnut häneltä enää hyväksyntää ja otin tarkoituksella etäisyyttä. Välit eivät ole poikki, mutta sellaisella hyvää päivää -tasolla, muutaman kerran vuodessa.
Tästä pääseekin seuraavaan aaiheeseen. oma tunteeni siis on, että olen tupsahtanut yhdenlaisesta maailmasta johonkin toiseen. Konkreettisesti se näkyy vaikka siinä, että lapsuudenkodissa ei ollut tapana viljellä kohteliaisuussanoja: ei kiitetty, ei missään nimessä pyydetty anteeksi, ei sanottu Huomenta tai hyvää yötä. Oli erikseen kotimaailma, jossa pitää saada olla rauhassa ja siellä ei tarvinnut sanoa kiitosta. Tämä siis lapselle sanoitettiinkin, että kotona ei tarvitse sanoa mutta vieraille pitää. Tällainen loi hirveää kuilua ja kiusaantuneisuutta asiaan.
Ihan aikuisella iälläkin, jos on sattunut olemaan sukujuhlat, joissa kokoonnutaan samaan torppaan yöksi, koen piinaavan kiusalliseksi sanoa vanhemmilleni "hyvää yötä". Jotenkin lapsuudenkodin tunnelma on ollut niin sanoinkuvaamattoman estynyt.
Muiden ihmisten kanssa ei ole tällaista ongelmaa, ihan hyvin toivottelen hyvät yöt, mutta jotain hyvin kaksijakoista tässä eri maailmojen kohtaamisessa on.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ap kuulostaa tosi herkältä empaatilta. Ymmärtää oman tekemisensä rajoittuneisuuden.
Minulla on aika paljon samaa.
Pääasia varmaan yrittää oppia virheistään ja toimia jatkossa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tuon ihan täysin. Tajusin tuollaisen ilmapiirin epänormaaliuden vasta kun tutustuin mieheeni ja tämän perheeseen. Ei jatkuvaa kinastelua, ei kiroilua kun joku tuttu soitti, ei henkilökohtaisten asioiden tivaamista ja levittelyä... Olin ihan että ööh, mitä ihmettä.
Ainakin oma tulokseni on se että tilanteeni on sekoitus geenjä ja opittua käytöstä. Esimerkiksi toinen vanhemmistani saattaa vain lähteä moneksi tunniksi muualle kylään kun olen käymässä, ja kun kyllästyn odottamaan tätä ja lähden pois, saan perään vihaisen puhelun että mihin ihmeeseen lähdit. Tajusin vasta aikuisena miten outoa tuollainen on. Ja samanlaisia esimerkkejä outoudesta on niin paljon kuin jaksaisin vain kirjoittaa.
Kiitos omakohtaisen kokemuksen jakamisesta. Tätä keskustelunaloitu
Joku täällä jo kyseenalaisti empaattisten ihmisten ihailuni, mutta esimerkiksi juuri tällaista empatiaa ihailen: sitä että osaa ottaa vastapuolen kauniisti huomioon silloinkin kun ei tarvitse. Eihän täällä anonyymilla palstalla tarvitse olla kohtelias, toki itseeäänhän siinä rakentaa.
Tämäkin on sellainen aihe, että mielellään keskustelisi täällä toisten sellaisten kanssa, joissa aihe resonoi. Mutta ketjut menevät herkästi pilalle, kun niihin tulee pahansuopa henki. Vaikeahan sellaisessa ilmapiirissä on avata itsestään herkkiä asioita.
Ap
Koetko, että ansaitset osaksesi kaunista käytöstä tai sinulla on varaa arvostella muita, jos omaan käytökseesi kuuluu ihmisten yksityisasioiden utelu, jopa sillä tavoin,että kun huomaat toisen kiusaantuvan, jatkat yhä? On hyvä tiedostaa, ettei se ole vähäistä epäsensitiivisyyttä vaan jo itsekin mainitsemaasi, toiselle keskustelijalle hyvin haitallista käytöstä. Minusta on hienoa, että tunnustat omat heikkoutesi, mutta on hämmästyttävää, miten vähän itse siedät, edes pieninä annoksina sitä, mikä on aiemmin ollut itselläsi normaali tapa kohdella muita.
Toivot empatiaa ja hyvää keskusteluhenkeä; kuten kaikessa muussakin: aloita itsestäsi. Ripaus nöyryyttä tekee myös hyvää. Opettele kuuntelemaan muita ihmisiä, jos et tätä osaa vielä, sekin muuttaa dynamiikkaasi suhteessa muihin. Keskustelussa ei tarvitse olla aina äänessä ja heittämässä vitsejä, ollakseen pidetty, vaan itseasiassa muita ihmisiä kuuntelevat ovat tutkitusti niitä pidetyimpiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mikä nyt on normaalia ja mikä ei, siihen ei varmaan ole kenellälään kompetenssia tai auktoriteettia lähteä tuomariksi. Meitä on niin monenlaista täällä ja niin eri lähtökohdusta.
Toiset on kasvaneet pumpulissa ja menevät shokkiin jos sanoo pieru. Jotkut ovat kasvaneet karmeissa oloissa ja yrittävät koko ikänsä esittää etteivät muka olisi, ja hekin suuttuvat jos sanot pieru.
Jotkut ovat kasvaneet inhottavissa oloissa, mutteivat ole sitä edes ymmärtäneet, he sanovat pieru, ja ihmettelevät kun toiset raatelevat heidät elävältä.
Vierailija kirjoitti:
"Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan."
Arvostatko? Miten käyttäydyt empaattisia ihmisiä kohtaan?
Minusta tämä on aiheellinen kysymys. Eikö ole ollenkaan haitaksi, että Ap pohtii muitakin vaihtoehtoja käytökseensä kuin autismin.
Arvostus ei ole sanoja, se on tekoja. Jokaisen on hyvä miettiä, miten kohtelee sitä satunnaista kahvilan kassaa, josta ei ole itselle hyötyä? Tai tuttavaa, työkaveria, läheistä.
Autismilla taas voi selittää kaiken paremmin päin, on vaikeampaa kohdata itsensä, jos kyseessä on jotakin muuta. Esim. muiden yksityisasioiden utelu ei kuulosta aspergerin toiminnalta. Itse tunnen useita, ja tuntemani kaikki ovat hyvin empaattisia ihmisiä eivätkä kovinkaan taitavia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Aikuiset assit osaavat säädellä käytöstään, ovat oppineet, ettei mitä vaan voi töksäytellä. Töksäyttely on enemmän nuorten ja lasten tapa. Mutta se, että asperger alkaisi kysellä ja udella toisen asioita, ei kuulosta tyypilliseltä. Assit inhoavat usein itse muiden uteluja, ja osaavat kyllä reflektoida sen, miltä se toisesta tuntuisi.
Assiutta voi olla, mutta epäilen Ap:n kertoman ja kirjoitusten perusteella, että taustalla on muutakin. Lähtisin purkamaan asiaa äitisuhteen kautta. Äidin käytös on ollut avoimen narsistista. Vastaava käytös voi olla malliopittua, ilman, että Ap:lla olisi diagnoosia. Sinuna menisin terapiaan käsittelemään äitisuhdetta ja omia vaikeuksiasi sosiaalisissa suhteissa.
Empatiaharjoittelu voisi tehdä myös hyvää. Vaikka tämä sivusto on lapsille ja nuorille, kannattaa kurkata sinne. Empatian opettelun voi katsoa olevan vähän sama kuin jonkin muun uden taidon opettelu. Se lisää lopulta omaa hyvää oloasi, itsevarmuuttasi ja parantaa ihmissuhteitasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mikä nyt on normaalia ja mikä ei, siihen ei varmaan ole kenellälään kompetenssia tai auktoriteettia lähteä tuomariksi. Meitä on niin monenlaista täällä ja niin eri lähtökohdusta.
Toiset on kasvaneet pumpulissa ja menevät shokkiin jos sanoo pieru. Jotkut ovat kasvaneet karmeissa oloissa ja yrittävät koko ikänsä esittää etteivät muka olisi, ja hekin suuttuvat jos sanot pieru.
Jotkut ovat kasvaneet inhottavissa oloissa, mutteivat ole sitä edes ymmärtäneet, he sanovat pieru, ja ihmettelevät kun toiset raatelevat heidät elävältä.
En ole kasvanut pumpulissa. Enkä mene shokkiin, mutta pidän jokseenkin lapsellisena kuvailemaasi ihmistä.
Minulla oli vähän samanlaista havaittavissa elämänvaiheessa jossa yöuneni jäivät jatkuvasti olemattomiksi, eli kun suorituskykyni hieman heikkeni siitä mitä se on normaalisti. Myös muut ajoittaiset terveyshuolet heikentävät sensitiivisyyttäni. Sellaisissa tilanteissa joskus huomaan jälkeenpäin töksäyttäneeni jotain mitä ei normaalisti tapahtuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
12, ei se väittely itsessään varmasti pelota muita, vaan rajattomuus, tapa jolla väittelet tuttujen ja ystävien kanssa. Itselle tietynlainen väittely on hyvinkin tuttua kotoa, jossa sitä harrastettiin paljonkin, ilman riitaa. Mutten voisi kuvitellakaan, että voisin toteuttaa samaa tuttujen, työkavereiden tai ystävien kanssa, tuosta noin vain, sellaisenaan. Pitää ymmärtää ympäristö, havaita, että ihmisiä on erilaisia, kaikki eivät ole kuten sukulaisesi, ajattele kuin sukulaisesi ja sinä, puhu ja koe asioita, kuin sukulaisesi. Pitää rakentaa ensin luottamus.Tietynlainen perheen kodin tapojen vienti sellaisenaan muuhun ympäristöön on rajattomuutta. Ja kun ihmiset reagoivat rajattomuuteen, heidän leimaaminen pelokkaiksi tai tottumattomiksi väittelyyn, no siitä ei ole kyse ollenkaan.
Mutta eikö rajattomuus tämän ajatusmallin mukaan ole jo niin laaja ilmiö, että se menettää selitysvoimaansa? Kaikkihan me tuomme oman maailmamme uuteen ympäristöön, paitsi ehkä ne, jotka ovat joko äärimmäisen varautuneita tai ammatillisen etääntyneisyyden tilassa?
Tämä hienotunteinen luottamuksen rakentaminen ensin on kuitenkin aika suomalaiskansallinen tapa ilmeisesti? En ole jenkki ja tietysti voi olla, että heidän koodistonsa vain ei aukene telkkarin ja filmien välityksellä. Kun oletan, että valtaosassa kulttuureista etäisyydensäätely toimii niin, että informaatiota pystyy vaihtamaan paljon vähemmällä pohjatyöllä kuin meillä. Onhan sekin tärkeää, eikö?
Omat rajat on aihe, josta on hyvä puhua jo pienille lapsille, työkalu terveeseen itsetuntoon. Omat rajat, henkiset ja fyysiset, on hyvä tunnistaa ja niitä puolustaa.
Rajattomuus ei ole mikään "ilmiö" tai mitään höpönlöpöä, jonka olet google kääntäjällä kääntänyt.
"Hienotunteinen luottamuksen rakentaminen". Mitäköhän juuri luin? Toisen ihmiseen huomioonottava käyttäytyminen kuuluu länsimaiseen demokratiaan ihan itsestäänselvyytenä.
Informaatiota voi vaihtaa, ilman, että käyttäytyy tökerösti. Informaatio menee näin myös paremmin perille.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli vähän samanlaista havaittavissa elämänvaiheessa jossa yöuneni jäivät jatkuvasti olemattomiksi, eli kun suorituskykyni hieman heikkeni siitä mitä se on normaalisti. Myös muut ajoittaiset terveyshuolet heikentävät sensitiivisyyttäni. Sellaisissa tilanteissa joskus huomaan jälkeenpäin töksäyttäneeni jotain mitä ei normaalisti tapahtuisi.
Tätä tapahtuu ihan kaikille, eikä tästä ole nyt kyse ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä nyt on normaalia ja mikä ei, siihen ei varmaan ole kenellälään kompetenssia tai auktoriteettia lähteä tuomariksi. Meitä on niin monenlaista täällä ja niin eri lähtökohdusta.
Toiset on kasvaneet pumpulissa ja menevät shokkiin jos sanoo pieru. Jotkut ovat kasvaneet karmeissa oloissa ja yrittävät koko ikänsä esittää etteivät muka olisi, ja hekin suuttuvat jos sanot pieru.
Jotkut ovat kasvaneet inhottavissa oloissa, mutteivat ole sitä edes ymmärtäneet, he sanovat pieru, ja ihmettelevät kun toiset raatelevat heidät elävältä.
En ole kasvanut pumpulissa. Enkä mene shokkiin, mutta pidän jokseenkin lapsellisena kuvailemaasi ihmistä.
Ai millaista "kuvailemaani" ihmistä? Tuossa on monenlaisesta ihmisestä lyhyitä "kuvailuja".
Minulta kesti monta kymmentä vuotta ennen kuin ymmärsin miten ihmisiin pitää suhtautua. Alunperin olin jo lapsesta saakka suhtautunut muihin ihmisiin kuin tasaveroisiin, ymmärryskykyisiin, älykkäisiin ja itseni kaltaisiin. Pyhäkoulussa jonne minut väkisin raahattiin, opetettiin että kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Sitä jankutettiin ja sen omaksuin.
Valitettavasti muut ihmiset eivät kohdelleet minua hyvin ja kauniisti. He olivat väkivaltaisia, ilkeitä, raakoja ja julmasti alistavia ja ihmisyyttäni mitätöiviä.
En voinut heille alistua tyystin, koska olisin tuhoutunut aivan varmasti. Siksi opin sanomaan vastaan ja pistämään hanttiin.
Ihmiset eivät enää niin paljon rääkänneet minua, kun opin ärähtämään ja pistämään luun kurkkuun.
Minulle kehittyi ronski kielenkäyttö, mutta en ollut pahansuopa ja ilkeä. Huumorini oli sellaista siihen aikaan ihan normaalia, mutta nykyään siitä joutuisi hirsipuuhun.
Pikkuhiljaa aikuistuin ja yhtä äkkiä huomasinkin että elän keskellä hermoheikkoja, hysteerisiä ja kaikesta loukkaantuvia hienohelmoja, joiden joka ikiseen oikkuun pitää muiden taipua ja kieli keskellä suuta olla.
Väsyn heidän seurassaan. En jaksa sellaisia ihmisiä yhtään. Enkä edes arvosta heitä. Pidän aidosti miljoona kertaa enemmän niistä moukista, töksäyttelijöistä ja paheksutuista "junteista". Heidän seura ei västytä minua, ja heidän kanssaan voi hengittää vapaasti.
Näiden puhdasoppisien ja tiedostavien mimosankukkien kanssa olen keksinyt miten toimin:
Suhtaudun heihin kuin pieniin lapsiin tai v4mmaisiin. Ei kukaan pikkulapselle (paitsi vanhempani) tai v4mmaiselle puhu kuin normaalille ihmiselle, vaan heille pehmennetään alentuvasti kaikki sanomat, ja vältellään kamalia sanoja, kuten "pieru" ja "py//y".
Harmi, että tällä palstalla menee hyvät keskustelun aiheet hukkaan.
Muutamat kommentoijat ovat ottaneet asiakseen antaa aloittajan maistaa omaa lääkettään ja antaa "samalla mitalla" takaisin.
Keskustelu valuu täysin hyödyttömäksi, kun keskitytään johonkin kuvitteelliseen ihmiseen ja joihinkin kuvitteellisiin tapahtumiin, vaikka paljon hedelmällisempää olisi keskustella aiheesta yleisemmin.
Kiitän niitä, jotka ovat vastanneet asiallisesti ja erityisesti niitä, jotka ovat kommentoineet asiaa omalta kohdaltaan. On ollut arvokasta lukea vastaavaa kokeneiden ajatuksia. Tällä palstalla tässä myrkyllisessä ilmapiirissä on hankala keskustella herkistä asioista.
Ap
Minuakin pidetään tahdittomana kun käyttäydyn kuten -70-90 luvulla jolloin olen elänyt lapsuudesta aikuisuuteen. Kermaperseet pahoittavat mielensä kuten nykyisin on kaikista pikkuasioista tapana. En aio muuttaa tapojani koska onhan se todella huvittavaa ja saan usein hyvät naurut noiden idareiden kustannuksella.
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että tällä palstalla menee hyvät keskustelun aiheet hukkaan.
Muutamat kommentoijat ovat ottaneet asiakseen antaa aloittajan maistaa omaa lääkettään ja antaa "samalla mitalla" takaisin.
Keskustelu valuu täysin hyödyttömäksi, kun keskitytään johonkin kuvitteelliseen ihmiseen ja joihinkin kuvitteellisiin tapahtumiin, vaikka paljon hedelmällisempää olisi keskustella aiheesta yleisemmin.
Kiitän niitä, jotka ovat vastanneet asiallisesti ja erityisesti niitä, jotka ovat kommentoineet asiaa omalta kohdaltaan. On ollut arvokasta lukea vastaavaa kokeneiden ajatuksia. Tällä palstalla tässä myrkyllisessä ilmapiirissä on hankala keskustella herkistä asioista.
Ap
Suomessa on ihmeellinen "näpäyttely" kulttuuri. Pohjimmiltaan ihmiset ovat melkein jokainen täällä kiusaajaluonteita. Sitä omaa pahaa oloa halutaan aina purkaa johonkin toiseen ihmiseen, ja kun löytyy joku ns. luvallinen kohde ja syntipukki, niin sitten oikein nautiskellen kostetaan kaikki pahaolo häneen.
Ai ettien että kun pääsee näpäyttämään ja vähän läksyttämään ja oppituntia antamaan jollekin, se se on vasta poikaa. Ja kun on "luvallinen" kohde, niin sitä säilyttää asemansa hyvänä kunnon ihmisenä, vaikka oikeasti on tullut kohdelleeksi toista huonosti. Taitavat ihmiset tekevät kaiken hienovaraisesti ja muka oikeutetusti.
Ihmiset tarvitsevat aina jonkun jota paheksua. Koko ajan pienemmistä ja pienemmistä rikkeistä joutuu paheksutuksi ja ihmiset muuttuvat aina vaan herkemmiksi ja "tiedostavammiksi". Pian et oikeasti voi sanoa "pieru", ilman että olet vylgääri hirvitys ja henkistäväkivaltaa harjoittava narsistinen sadisti.
Mutta leikitään toki tätä pyritäänien ihmisten leikkiä mukana vielä muutama vuosi. Katsotaan sitten millaista on elää täällä hienossa maailmassa sitten.
Inhoan sellaisia ihmisiä ketkä käyttäytyvät oikein korostetun muka hyvin ja muka kohteliaasti. En osaa kunnolla kuvailla, mutta ehkä joku saa kiinni mitä tarkoitan. Semmoinen että oikein venytetään kaulaa ylös päin, vedetään teennäinen (ei aito silmistä lähtevä) hymy naamalle, ja sellaisella alentuvalla ja opettavalla äänensävyllä ladellaan kohteliaisuusfraaseja toiselle, tyyliin; katsos nyt alhainen mato, miten minä tässä osaan hienosti ja oikein käyttäytyä ja miten minä olen tässä nyt sinua fiksumpi, katsopa katsopa katso!!!
Oikeasti ihan aikuisten oikeasti käytöstapojen tarkoitus on tehdä k.a.i.k.k.i.e.n. meidän olo mukavaksi, sujuvaksi ja hyväksytyksi, ei hienostella tai tehdä jotain hierarkkioita lujemmiksi.
Minulla on parempi sosiaalisissa tilanteissa olla joustavien, rentojen ja leppoisien ihmisten kanssa. Jäykkien, paheksuvien ja nenän varttaan pitkin katsovien ja jokaista "virhettäsi" kyttäävien moukkien kanssa ei ole minusta hyvä olla.
Siksi en itsekkään ole sellainen, koska en halua kenenkään kokevan oloaan huonoksi takiani.
Keskustelun alkupuolella on pari kommenttia siitä, miten asiaan ei voi ottaa kantaa, koska käytöksestä ei anneta konkreettisia esimerkkejä.
Sitten on yksi esimerkki tietynlaisesta opitusta tuppautumisesta kahdenkymmenen vuoden takaa. Sen jälkeen on ladeltu tuomioita: narsistinen, sadistinen, ilkeä, röyhkeä, nauttii siitä, autistinen.
Alkutekstin lyhyt maininta siitä, että ihailen empaattisia ihmisiä vääntyy täällä syytökseen siitä, miten käytän empaattisia ihmisiä hyväkseni.
Hedelmällisempää kuin keskustelun aloittajan tuomitseminen oman lennokkaan mielikuvituksen perusteella olisi kertoa siitä mistä tietää eli omista kokemuksistaan.
Vauvapalstaan verrattuna tahdittomuuteni tosielämässä on miinusmerkkistä.
Ap