Lue keskustelun säännöt.
Saatan olla joskus olla tahditon, häiriö vai opittua?
12.06.2024 |
Olen miettinyt paljon omaa käytöstäni. Mietin, selittääkö ei-salonkikelpoista käytöstä jokin tunnistamaton diagnoosi vai ihan lapsuudenkotoa opitut moukkamaiset tavat. Ajattelen, että jälkimmäinen olisi parempi: jos on oppinut asian yhdellä tavalla, sen voi oppia myöhemmin toisella tavalla. Jos taas olisi jokin pysyvä diagnoosi, olisin lähtökohtaisesti poikkeava.
Olen vähän yli 40, ja ikää myöten olen pehmentynyt siitä mitä nuorempana olin. Ajattelen, että etenkin vielä lukioikäisenä ja jopa yli 30-vuotiaana saatoin olla tietyllä tavalla tahditon tai liian rääväsuinen. Ei niin että olisin ollut tahallaan tökerö toista kohtaan, mutta muun muassa piiloutunut lievästi vittuilevaan kuittailuun "mitäs me tässä" -hengessä. Sellaista onnetonta bondausyritystä kömpelön huumorin varjolla tai liian raisua vitsailua.
Olen esimerkiksi suhtautunut vieraisiin ihmisiin suurella mielenkiinnolla, ollut liian tyrkyllä, joskus jakanut itsestäni aivan liikaa liian vieraalle. Kävi myös niin, että pidin pitkään läheisenä ystävänäni ihmistä, joka vähitellen selkeästi alkoi ottaa minuun etäisyyttä. Jälkikäteen nolostuttaa, etten ole ymmärtänyt olevani riippakivi. Tämä on ollut sellainen raskas kokemus, etten enää oikein haluakaan lähestyä ihmisiä.
Jälkikäteen tunnistan lapsuudenkodista tietynlaista jyrkkyyttä ja kovuutta. Omat 40-luvulla syntyneet vanhemmat eivät olleet mitenkään empaattisia, eivätkä järin piitanneet muiden tunteista. Jos olivat jotakin mieltä, sanoa töksäyttivät sen ääneen. Sellaista toisten ihmisten elämän ja valintojen arvostelua. Sensitiivisyys oli suorastaan kirosana.
Kun muut ikätoverit ovat kasvaneet aikuisiksi, tuntuu, että olen itse saavuttanut muita vasta takamatkalta, muiden mallin mukaan. Että ahaa, ei paranekaan laukoa mitä tahansa mielipiteitä, siitä ei pidetä ja muutkaan eivät tee niin. Tai että keskustelu ei ole sinnikästä väittelyä, jossa etsitään voittajaa (tämä jäi onneksi parikymppisenä).
Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan. Itse herkästi kiusaannun sellaisissa tilanteissa. Ehkä en ole itse lapsena saanut osakseni lempeyttää ja siksi olen niin pökkelö.
Tuntuvatko ajatukset kenestäkään toisesta tutuilta?
Kommentit (86)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
12, ei se väittely itsessään varmasti pelota muita, vaan rajattomuus, tapa jolla väittelet tuttujen ja ystävien kanssa. Itselle tietynlainen väittely on hyvinkin tuttua kotoa, jossa sitä harrastettiin paljonkin, ilman riitaa. Mutten voisi kuvitellakaan, että voisin toteuttaa samaa tuttujen, työkavereiden tai ystävien kanssa, tuosta noin vain, sellaisenaan. Pitää ymmärtää ympäristö, havaita, että ihmisiä on erilaisia, kaikki eivät ole kuten sukulaisesi, ajattele kuin sukulaisesi ja sinä, puhu ja koe asioita, kuin sukulaisesi. Pitää rakentaa ensin luottamus.Tietynlainen perheen kodin tapojen vienti sellaisenaan muuhun ympäristöön on rajattomuutta. Ja kun ihmiset reagoivat rajattomuuteen, heidän leimaaminen pelokkaiksi tai tottumattomiksi väittelyyn, no siitä ei ole kyse ollenkaan.
Eihän sitä ajattele toimivansa rajattomasti, kun on luullut että joka perheessähän niin tehdään ja se on ihan normaalia. Kunnes huomaa, ettei olekaan. Toisessa ääripäässä on varmaan perheet joissa ei juurikaan puhuta mistään, katsellaan vain telkkaria kun kello raksuttaa seinällä ja mutistaan muutama sana siellä täällä.
"Vaikutat assilta. Tai olet oppinut kotoasi jokseenkin narsistisia tapoja.
Ventovieraille, työkaveriell, tutuille eikä ystävillekään, ei voi sanoa asioita suoraan töksäyttäen. Se ei kuulu hyviin tapoihin, eikä siinä huomioida toista ihmistä.
Sellainen suoruus ei ole mitenkään hienoa, tai aikaa säästävää, tai rehellistä vaan ainoastaan loukkaavaa.
Täytyy myös erottaa omat tunteet ja käsitykset muiden ihmisten tunteista ja käsityksistä."
Mutta pointti on se, että en ymmärrä töksäyttäväni. Enkä tyrkytä mielipiteitäni kenellekään, mutta jos sitä kysytään niin annan sen hyvin selkeästi. Onko se sitten minun vikani jos ei kestetä antamiani vastauksia? Korkeintaan siinä mielessä, että jos on kyseessä enemmän joku sosiaalinen peli eikä niinkään se, että yritetään oikeasti päästä joknkin asian ytimeen. Ehkä olen sen verran autistinen, etten ymmärrä small talkin tai lämpimikseen jutustelun tarkoitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
12, ei se väittely itsessään varmasti pelota muita, vaan rajattomuus, tapa jolla väittelet tuttujen ja ystävien kanssa. Itselle tietynlainen väittely on hyvinkin tuttua kotoa, jossa sitä harrastettiin paljonkin, ilman riitaa. Mutten voisi kuvitellakaan, että voisin toteuttaa samaa tuttujen, työkavereiden tai ystävien kanssa, tuosta noin vain, sellaisenaan. Pitää ymmärtää ympäristö, havaita, että ihmisiä on erilaisia, kaikki eivät ole kuten sukulaisesi, ajattele kuin sukulaisesi ja sinä, puhu ja koe asioita, kuin sukulaisesi. Pitää rakentaa ensin luottamus.Tietynlainen perheen kodin tapojen vienti sellaisenaan muuhun ympäristöön on rajattomuutta. Ja kun ihmiset reagoivat rajattomuuteen, heidän leimaaminen pelokkaiksi tai tottumattomiksi väittelyyn, no siitä ei ole kyse ollenkaan.
Eihän sitä ajattele toimivansa rajattomasti, kun on luullut että joka perheessähän niin tehdään ja se on ihan normaalia. Kunnes huomaa, ettei olekaan.
Yleensä tämä havaitaan viimeistään lukion jälkeen kun aikuistutaan.
Olen samanlainen. Olen saanut huonon mallin kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vaikutat assilta. Tai olet oppinut kotoasi jokseenkin narsistisia tapoja.
Ventovieraille, työkaveriell, tutuille eikä ystävillekään, ei voi sanoa asioita suoraan töksäyttäen. Se ei kuulu hyviin tapoihin, eikä siinä huomioida toista ihmistä.
Sellainen suoruus ei ole mitenkään hienoa, tai aikaa säästävää, tai rehellistä vaan ainoastaan loukkaavaa.
Täytyy myös erottaa omat tunteet ja käsitykset muiden ihmisten tunteista ja käsityksistä."
Mutta pointti on se, että en ymmärrä töksäyttäväni. Enkä tyrkytä mielipiteitäni kenellekään, mutta jos sitä kysytään niin annan sen hyvin selkeästi. Onko se sitten minun vikani jos ei kestetä antamiani vastauksia? Korkeintaan siinä mielessä, että jos on kyseessä enemmän joku sosiaalinen peli eikä niinkään se, että yritetään oikeasti päästä joknkin asian ytimeen. Ehkä olen sen verran autistinen, etten ymmärrä small talkin tai lämpimikseen jutustelun tarkoitusta.
Small talkin idea on tämä: tutustuminen, luottamuksen rakentaminen, toisen ihmisen mielenterveyden kuulostelu, yleinen huomioiminen siitä, millainen toinen ihminen on, tai millainen toisen päivän on ollut. Small on ensiarvoisen tärkeää, ei mitään lämpimikseen jutustelua.
Vaikutat assilta kyllä, ehkä olisi hyvä hakeutua ttesteihin. Jos et ymmärrä mikset voi puhua tutuille samalla tavoin kuin sisaruksillesi, on ongelma sinun tavastasi kommunikoida, ei vastaanottajassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheen sivusta, on olemassa erilaisia kommunikaatioympäristöjä. Olen törmännyt usein siihen, että autistinen ihminen ei ymmärrä näiden eri kommunikaatioympäristöjen olemassaoloa. Tai hän kokee ne teatteriksi tai leikiksi, jota pitää naurettavana.
Samoin small talk koetaan turhaksi teatteriksi. Se ei ole todellakaan sitä, vaan itseasiassa äärimmäisen tärkeä työkalu hahmottaa toinen ihminen ja tutustua tähän.
Voi olla koti-, perhe-, yksittäinen sisarus, oma lapsi, työ, opiskelu tai sukuympäristö, jossa kommunikoidaan eri tavoin. Kyse on siitä missä määrin tunnetaan toisiaan, millainen luottamus on, mikä on hierarkia.
Se voi olla vaikea hyväksyä, mutta näin asia on, ja tämän mukaan nentit toimivat. En ikipäivänä juttelisi esim. täysin ventovieraille vastaantulijalle kuin vaikkapa isälleni, tai paljastaisi syvimpiä salaisuuksiani. Tällainen olisi itseni suojaamisen puutetta sekä rajatonta toista kohtaan.
Kommunikaatioympäristöjen sävyerot ja niiden ymmärtäminen ovat vaikeita aspergereille, siksi vaikuttaa vahvasti siltä, että Ap voisi olla asperger. Nämä asiat ovat itsestäänselviä nenteille. Kommunikaatio-ongelmat ovat tyypillisiä autisteille, ja jos Ap on vielä nainen, ei ole harvinaista, että autismi jää pitkään piiloon.
Aloita varaamalla terveyskeskuksesta aika, saat sieltä lähetteen tutkimuksiin. Vaadi sitä, koska lähetettä on vaikea saada.
Kuulostaa hyvin tutulta. Olin etenkin nuorempana kärkäs ja lauoin sopimattomia kommentteja ja huumoria. Jälkikäteen hävettää ja oman käytöksen näkee erilaisessa valossa. Uskoisin omalla kohdallani tämän johtuvan rajattomista vanhemmista. Isäni häpäisi muita ihmisiä ja nolasi mielellään ja intti asioita vaikka toiset kiusaantui, kuten kirjoititkin. Äitini ei ollut pahantahtoinen mutta ei myöskään osannut kunnioittaa ja tunnistaa aihealueita ja asioita joista toiset eivät halunneet keskustella.
Kertomasi mukaan elit mahdollisesti aika samanlaisessa ympäristössä ja silloin on vaikea kehittyä tahdikkaaksi ja sosiaalisesti hyväksyttävästi käyttäytyväksi. Valitettavasti lapsena ja nuorempana myös valehtelin paljon sillä olin kotoa tottunut siihen että valehtelemalla pääsi usein ulos ongelmatilanteista. Toisaalta kehittelin myös mielelläni fantasiatodellisuuksia joka oli varmaankin jonkinlainen selviytymismekanismi. En aikuisena koe tarpeelliseksi valehdella ja häpeän että olen ollut tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse assin kasvattama nentti. Olen paininut näiden asioiden kanssa koko elämäni. Asseja tuo lause naurattaisi. ;)
Suurin osa asseista on ihania ihmisiä, lukossa tavallaan sisällään. Useampia on kiusattu, paljon, koko elämänsä. Tämä on tietenkin väärin.
Itse diagnoosi ei ole tärkeä aikuisella, vaan itsetuntemus. High function assi oppii kyllä muuttamaan käytöstään, jos on motivaatiota. Monella älykkäällä ei motivaatiota aina ole, koska he katsovat yhteiskunnan sääntöjen läpi, ja pitävät niitä hölmöinä. Tiedoksi, kyllä nentitkin ne näkevät ja niille välillä nauravat, mutta niiden mukaan on elettävä, ellei halua elää anarkiassa.
Eräs vähän hassu esimerkki assin kanssa kommunikaatiosta on puhelimessa puhuminen. Yksi assi oli opetellut "puhelukaavan", ja jos poikkesin siitä hän suuttui ja palasimme aina virheen tultua alkuun. Tämä meni näin vuosia, ennen kuin kuulin sanan asperger ja tajusin mistä on kyse. Puhelut olivat täyttä tuskaa.
Toinen assi ei tiennyt miten puhelimessa puhutaan, joten hän ei tervehtinyt alussa, oli hiljaa, ja sulki aina puhelimen ilman lopputervehdystä.
Kolmas puhui non stop, ilman, että saan suunvuoroa ja lopputervehdyksiä tuli 5-10.
Koska olen assin kasvattama, minussa on jokin tiedostamaton ominaisuus tai ominaisuuksia, jonka takia olen usein asseille ymmärrettävä. Tämän takia olen tutustunut todella moneen. Opin kai jo lapsena ilmaisemaan itseni hyvin selkeästi ilmeiden ja puheen tasolla, jotta vanhempani ymmärsi minua.
Tällainen sivustoori.
Olet vain huonotapainen, sivistymätön moukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet vain huonotapainen, sivistymätön moukka.
No no. Muttei assius oikeuta mihin vaan, tai muiden loukkaamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa sen, kun tietäisi. Minulla tahdikkuus on taantunut traumojen takia ei siksi, että alun alkaen olisi ollut ongelmia. Eikä tilannetta ainakaan auta, että kohdellaan kuin lasta vaikken edes viihdy lasten seurassa. En koe, että minulla olisi vaikeuksia ymmärtää sävyjä tai vivahteita. Ennemminkin kyse on siitä, että minut on mukiloitu henkisesti nykyiseen olotilaani. En myöskään viihdy selkeästi assi piirteisten parissa vaan turhaudun heidän tapaansa kommunikoida, joten siinäkään mielessä en istuisi assikategoriaan.
Oletko joskus tahditon ihan tietoisesti?
Miten päädyit juuri nyt pohtimaan näitä asioita? Epäiletkö loukanneesi jotakuta?
AP, olet kasvanut henkisesti väkivaltaisessa ja välinpitämättömässä kodissa, josta tietysti oppii samanlaiset käyttäytymistavat, kun ei muusta tiedä. Niihin herää aikuisena, kun pääsee tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat kasvaneet henkisesti terveissä ja välittävissä kodeissa.
Se on kuin opettelisi kokonaan uuden kielen aikuisiällä, joihin suurin osa ihmisistä on oppinut kotona täysin sujuviksi.
En ole ollut yhtä paha kuin ap, mutta tavallaan paha suustani nuorempana minäkin. Tämä johtui rajattomasta äidistäni. Hyvä esimerkki siitä, miten rajaton äitini on: keskustelimme uhmaiästä ja äitini sanoi (piilovittuillen tarkoittaen minua) " Joillakin on uhmaa vielä aikuisenakin". Hänen mielestään siis mielipide-erot aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa välillä johtuvat uhmasta. Pitäisi päästä aikuisia lapsiaankin määräilemään, niin kaikki olisi hyvin. Lapsuudenkodissani oli myös negatiivinen ilmapiiri ja muita ihmisiä kritisoitiin ja kommentoitiin, perheenjäsenille piilovittuiltiin. Opin tavan sieltä lapsuudenperheestä. Koko perhe täynnä raivostuttavia besserwissereitä ja siitä bessereisseröinnistä on kuulkaas vaikea päästä eroon.
No jos toinen itse kiusaa ihmisiä, ja etsii täällä apua "sosiaalisten suhteiden ongelmiin", että missä on vika, niin hymistelläkö tässä pitäisi? Ja jos oikoo toisen käsitystä siitä, että tässä on nyt tällaista lievää sensitiivisyyden puutetta vaan, niin on heti itseään parempana pitävä. Virheitä on meissä muissakin, mutta tässä ei keskustella niistä, vaan Ap itse nosti kissan pöydälle keskusteltavaksi. Hyvähän se vaan on, että Ap alkaa tajuta, että kyseessä ei ole mitään pientä molemminpuolista kommunikaatio-ongelmaa.