Lue keskustelun säännöt.
Saatan olla joskus olla tahditon, häiriö vai opittua?
12.06.2024 |
Olen miettinyt paljon omaa käytöstäni. Mietin, selittääkö ei-salonkikelpoista käytöstä jokin tunnistamaton diagnoosi vai ihan lapsuudenkotoa opitut moukkamaiset tavat. Ajattelen, että jälkimmäinen olisi parempi: jos on oppinut asian yhdellä tavalla, sen voi oppia myöhemmin toisella tavalla. Jos taas olisi jokin pysyvä diagnoosi, olisin lähtökohtaisesti poikkeava.
Olen vähän yli 40, ja ikää myöten olen pehmentynyt siitä mitä nuorempana olin. Ajattelen, että etenkin vielä lukioikäisenä ja jopa yli 30-vuotiaana saatoin olla tietyllä tavalla tahditon tai liian rääväsuinen. Ei niin että olisin ollut tahallaan tökerö toista kohtaan, mutta muun muassa piiloutunut lievästi vittuilevaan kuittailuun "mitäs me tässä" -hengessä. Sellaista onnetonta bondausyritystä kömpelön huumorin varjolla tai liian raisua vitsailua.
Olen esimerkiksi suhtautunut vieraisiin ihmisiin suurella mielenkiinnolla, ollut liian tyrkyllä, joskus jakanut itsestäni aivan liikaa liian vieraalle. Kävi myös niin, että pidin pitkään läheisenä ystävänäni ihmistä, joka vähitellen selkeästi alkoi ottaa minuun etäisyyttä. Jälkikäteen nolostuttaa, etten ole ymmärtänyt olevani riippakivi. Tämä on ollut sellainen raskas kokemus, etten enää oikein haluakaan lähestyä ihmisiä.
Jälkikäteen tunnistan lapsuudenkodista tietynlaista jyrkkyyttä ja kovuutta. Omat 40-luvulla syntyneet vanhemmat eivät olleet mitenkään empaattisia, eivätkä järin piitanneet muiden tunteista. Jos olivat jotakin mieltä, sanoa töksäyttivät sen ääneen. Sellaista toisten ihmisten elämän ja valintojen arvostelua. Sensitiivisyys oli suorastaan kirosana.
Kun muut ikätoverit ovat kasvaneet aikuisiksi, tuntuu, että olen itse saavuttanut muita vasta takamatkalta, muiden mallin mukaan. Että ahaa, ei paranekaan laukoa mitä tahansa mielipiteitä, siitä ei pidetä ja muutkaan eivät tee niin. Tai että keskustelu ei ole sinnikästä väittelyä, jossa etsitään voittajaa (tämä jäi onneksi parikymppisenä).
Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat luontevasti osoittaa empatiaa toista kohtaan. Itse herkästi kiusaannun sellaisissa tilanteissa. Ehkä en ole itse lapsena saanut osakseni lempeyttää ja siksi olen niin pökkelö.
Tuntuvatko ajatukset kenestäkään toisesta tutuilta?
Kommentit (86)
En jaksanut lukea loppuun, kun ei tullut selitystä siitä, millä tavalla käyttäydyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin odottamaan selkeitä käytännön esimerkkejä, joissa olet mielestäsi ollut tahditon. Muutoinhan kuvailit itseäsi sellaisena nuorena kuin useampi muukin on ollut: kärkevä, väittelynhaluinen jne. Eikös se ole ihan sitä itsensä löytämistä ja identiteetin vahvistumista?
Se, ettet saisi omasta mielestäsi laukoa mitä tahansa mielipiteitä on suhteessa suhdeverkostosi mielensäpahoittajien määrään. Tahditon ihminen ei yleensä tiedä olevansa tahditon. Jos siis lähdet tahdittomuuden saivartelun linjalle maailmassa ei ole yhtään aihetta, josta joku ei joskus ottaisi nokkiinsa.
Ehkä suurin haasteesi on olla miettimättä, mitä sinun pitäisi ihmisenä olla? Luot elämällesi tiukat puitteet ja vertaat muihin, jotka eivät osaa olla niin kuin sinä.
Lapsuudenkodissa tietysti opitaan käytöstapoja, elämänasennetta, itsensä arvostamista, mutta se etteivät vanhempasi ehkä ole olleet henkeviä seurapiirikukkasia ei tee heistä kuitenkaan huonoja kasvattajia.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea loppuun, kun ei tullut selitystä siitä, millä tavalla käyttäydyt.
Välillä turhan innokasta suhtautumista vieraisiin ihmisiin, joista inspiroidun. Nuorempana ystävystyin helposti ja tein mielelläni tuttavuutta vieraisiin. Tämä käsitys itsestäni sosiaalisena ihmisenä on saanut kolauksen, kun huomaan, että olen muita innokkaampi, eikä ystävyys välttämättä ole molemminpuolista.
Lisäksi tietynlainen liiallinen karkeus. Joku tahditon murjaisu tai vitsi silloin, kun muut ovat asiallisia.
Ajattelen, että toiset ihmiset osaavat paremmin huomioida toisten tunteet. Minut on kasvatettu korkeudella ja mietin, toistanko opittuja tapoja vai olenko diagnoosin tarpeessa.
Ap
Tietynlainen besserwisserimäisyys on opittua, samoin tuo mistä ap kertoo, että alistaa muita, mutta kuuluu se myös tientyntyyppisillä ihmisillä luonteenlaatuun, nolata heikompia oman asemansa korostamiseksi, lähes poikkeuksetta isommat bossit toimii niin.
Mä olen tuollainen. Olen älykäs ainoa lapsi ja tykkään ihmisistä tai ainakin olen tykännyt. Äitinikin on hiukan samantyyppinen, ehkä isäkin. Joskus tein aspergertestiä ihmetellessäni asiaa, pisteet olivat korkeahkot mutta eivät diagnoosirajaa lähellä.
Sittemmin kun mietin, niin ehkei äiti heitellyt kommenttejaan muualla kuin läheisten ystävien kesken, mutta minä jotenkin otin siitä mallia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sivistymättömyyttä...
Sehän oli kysymys, sivistymätöntä vai sairautta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tuollainen. Olen älykäs ainoa lapsi ja tykkään ihmisistä tai ainakin olen tykännyt. Äitinikin on hiukan samantyyppinen, ehkä isäkin. Joskus tein aspergertestiä ihmetellessäni asiaa, pisteet olivat korkeahkot mutta eivät diagnoosirajaa lähellä.
Sittemmin kun mietin, niin ehkei äiti heitellyt kommenttejaan muualla kuin läheisten ystävien kesken, mutta minä jotenkin otin siitä mallia?
Miten muuten olet pärjännyt? Itsekin olen joskus miettinyt aspergeria tai adhd:ta, mutta en tiedä olisiko piirteitä diagnoosiksi asti. Nettitesteillä ei lähellekään. Eikä arjessa sillä tavalla ole vaikeuksia, ettäkö uskoisin tarvitsevani lääkitystä.
Joskus vain pidän itseäni jollakin tavalla poikkeavana. Ehkä olen joskus vähän liikaa, yritän tai häsellän liiaksi. Ap
Otin hiljattain ison etäisyyden kaltaiseesi ihmiseen Ap. Syitä oli tosin muitakin, mm. se, että hän koki ystävyyden yhdeksi ominaisuudeksi muiden ihmisten ajan ja resurssien hyväksikäytön. Hän siis saattoi pommittaa minua puheluilla, monta kertaa peräkkäin jos en vastannut, ja sitten kun vihdoin pystyin vastaamaan, puhelun toisessa päässä odotti pyyntö tai usein vaatimus tehdä jokin palvelus hänen puolestaan. Jos en tehnyt, hän muistutti aiemmin tekemästään asiasta. Tällainen tekojen laskeminen ei kuuluu ystävyyteen.
Totesin,että tämä ihminen oli liian kypsymätön. Hän ei ymmärtänyt mitä ystävyys on ja sekoitti sen kai jonkinlaiseen perhesuhteen kaltaiseen. Tämän takia hän saattoi möläytellä kaikenlaista tai kysellä asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Oli tietyllä tavalla rajaton.
En halunnut loukata häntä, joten en kertonut koskaan varsinaista syytä etääntymiseen. Uskon, että hänen kohdallaan oli kyse perheessä opitusta mallista, johon hän oli kasvanut. Sinänsä sääli, koska hänessä oli paljon hyviä puolia, mutta tietyt ominaisuuden olivat niin syvällä, ettei minusta olisi ollut niitä hänestä karsimaan, enkä usko, että hän olisi siihen hyvin suhtautunut muutenkaan.
Minä kehottaisin sinua menemään terapiaan ja käymään näitä asioita läpi. Terapia voi olla myös työkalu itsetuntemuksen lisäämiseen, eikä tarvitse olla aina kyse masennuksesta tai muusta. Hyvää jatkoa elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän samalle vivahtavaa ongelmaa ollut tuon suorapuheisuuden osalta. Olen miettinyt ihan samaa, että onko se kotoa opittua.
Vaikka kotona ei ollut mitenkään ilkeämielistä tai tarkoituksellista toimintaa, niin kuitenkin hyvin argumentatiivista kuitenkin ja tavallaan sellainen hyvin aggressiivisen oloinen väittely oli ihan normielämää. Väännettiin jostain asiasta ihan kunnolla, mutta sitten kun se oli ohi niin hypättiin ihan eri tunnelmaan ja ei kannettu mitään kaunoja tai sotkettu asioita toisiinsa. Kun sellaisessa on kasvanut ja siihen tottunut, niin sitten sitä on kestänyt tosi kauan huomata että monelle muulle se onkin aika vierasta ja jopa pelottavaa. Ja monelle on kummallista että ne jotka äsken kovaan ääneen väittelivät tuossa niin nyt jo nauravatkin yhdessä ihan eri asialle ja erimielisyys on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Asiat riitelivät, eikä ihmiset.
Toinen asia on sitten, että välillä tuntuu että minulta puuttuu joku sosiaalinen filtteri ja menen asioiden ytimeen kaunistelematta. Haluan tehdä näkeykseni selväksi niin ettei jää arvailun tai väärän tulkinnan varaa, enkä yksinkertaisesti jaksa kuluttaa energiaa siihen, että kiertelisin ja kaartelisin ja vihjailisin ja toivoisin silti tulevani selkeästi ymmärretyksi. Joskus on käynyt niinkin, että toinen on lähtenyt itkien ovesta ulos ja itse olen jäänyt suu auki ihmettelemään että mitä oikein tapahtui, koska mielestäni en sanonut mitään lähellekään provosoivaa tai loukkaavaa. Eli joskus ihan oikeasti en ymmärrä että loukkaan toista niillä sanoilla joita suustani tulee. Olen yrittänyt diagnosoida itseäni vaikka miksi, mutta mihinkään ei ihan kunnolla tunnu tunnusmerkit täyttyvän kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12, ei se väittely itsessään varmasti pelota muita, vaan rajattomuus, tapa jolla väittelet tuttujen ja ystävien kanssa. Itselle tietynlainen väittely on hyvinkin tuttua kotoa, jossa sitä harrastettiin paljonkin, ilman riitaa. Mutten voisi kuvitellakaan, että voisin toteuttaa samaa tuttujen, työkavereiden tai ystävien kanssa, tuosta noin vain, sellaisenaan. Pitää ymmärtää ympäristö, havaita, että ihmisiä on erilaisia, kaikki eivät ole kuten sukulaisesi, ajattele kuin sukulaisesi ja sinä, puhu ja koe asioita, kuin sukulaisesi. Pitää rakentaa ensin luottamus.Tietynlainen perheen kodin tapojen vienti sellaisenaan muuhun ympäristöön on rajattomuutta. Ja kun ihmiset reagoivat rajattomuuteen, heidän leimaaminen pelokkaiksi tai tottumattomiksi väittelyyn, no siitä ei ole kyse ollenkaan.
En usko, että sinulla on mitään sairausluonteista ongelmaa. Osaat niin hyvin kuvata käyttäytymisesi vivahteita ja huomioida myös muuttumistasi iän myötä. Osaat arvioida, oletko toistanut jotain kotona oppimaasi, tai onko kyseessä jokin muu. Kodin tavoista riippumatta jotkut analyyttiset, verbaaliset ja luovat henkilöt saattavat ainakin nuorena, joskus kaiken ikänsä, olettaa, että omien viisauksien suoraan sanominen on melkein kuin "lahja" toiselle, joka ei muuten ymmärrä omaa parastaan tms. Liian nopean ja suoran tutustumisen voi myös ajatella rohkeudeksi jne. Näissä tavoissa perusongelmana on, että ei huomioi toista, vaan käytöstä ohjaa jokin itsessä, ja se jokin voi olla aivan tiedostamaton seikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietynlainen besserwisserimäisyys on opittua, samoin tuo mistä ap kertoo, että alistaa muita, mutta kuuluu se myös tientyntyyppisillä ihmisillä luonteenlaatuun, nolata heikompia oman asemansa korostamiseksi, lähes poikkeuksetta isommat bossit toimii niin.
Besserwisseriyttä lapsuudenkodissa todella oli, ja tästä olen yrittänyt ikää myöten irtaantua. Lapsuudenkodissa oli sellainen asenne, että jyräävät vanhemmat sanoivat mielipiteensä ja se oli sitten se. Olen ymmärtänyt myöhemmin, että ihmiset ovat lakanneet heidän seurassaan kertomasta henkilökohtaisia asioitaan, koska tulevat vain teilatuksi.
Tämän kanssa kun on kasvanut, se on tarttunut ja siitä on pitänyt oppia pois. lasken siis sellaisen "veljellisen vittuilun" tähän mukaan. Se henki, että pitää koko ajan olla jotenkin ivallinen tai sivaltava, muka nokkela.
On ollut vaikeakin nähdä itseään omanlaisenaan sen jälkeen, kun kuoriutuu tuollaisesta. Mitä ihmisten kanssa puhutaan? Mitä sanon, jos ei tarvitsekaan yrittää olla hauska tai nokkela?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samalle vivahtavaa ongelmaa ollut tuon suorapuheisuuden osalta. Olen miettinyt ihan samaa, että onko se kotoa opittua.
Vaikka kotona ei ollut mitenkään ilkeämielistä tai tarkoituksellista toimintaa, niin kuitenkin hyvin argumentatiivista kuitenkin ja tavallaan sellainen hyvin aggressiivisen oloinen väittely oli ihan normielämää. Väännettiin jostain asiasta ihan kunnolla, mutta sitten kun se oli ohi niin hypättiin ihan eri tunnelmaan ja ei kannettu mitään kaunoja tai sotkettu asioita toisiinsa. Kun sellaisessa on kasvanut ja siihen tottunut, niin sitten sitä on kestänyt tosi kauan huomata että monelle muulle se onkin aika vierasta ja jopa pelottavaa. Ja monelle on kummallista että ne jotka äsken kovaan ääneen väittelivät tuossa niin nyt jo nauravatkin yhdessä ihan eri asialle ja erimielisyys on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Asiat riitelivät, eikä ihmiset.
Toinen asia on sitten, että välillä tuntuu että minulta puuttuu joku sosiaalinen filtteri ja menen asioiden ytimeen kaunistelematta. Haluan tehdä näkeykseni selväksi niin ettei jää arvailun tai väärän tulkinnan varaa, enkä yksinkertaisesti jaksa kuluttaa energiaa siihen, että kiertelisin ja kaartelisin ja vihjailisin ja toivoisin silti tulevani selkeästi ymmärretyksi. Joskus on käynyt niinkin, että toinen on lähtenyt itkien ovesta ulos ja itse olen jäänyt suu auki ihmettelemään että mitä oikein tapahtui, koska mielestäni en sanonut mitään lähellekään provosoivaa tai loukkaavaa. Eli joskus ihan oikeasti en ymmärrä että loukkaan toista niillä sanoilla joita suustani tulee. Olen yrittänyt diagnosoida itseäni vaikka miksi, mutta mihinkään ei ihan kunnolla tunnu tunnusmerkit täyttyvän kuitenkaan.
Vaikutat assilta. Tai olet oppinut kotoasi jokseenkin narsistisia tapoja.
Ventovieraille, työkaveriell, tutuille eikä ystävillekään, ei voi sanoa asioita suoraan töksäyttäen. Se ei kuulu hyviin tapoihin, eikä siinä huomioida toista ihmistä.
Sellainen suoruus ei ole mitenkään hienoa, tai aikaa säästävää, tai rehellistä vaan ainoastaan loukkaavaa.
Täytyy myös erottaa omat tunteet ja käsitykset muiden ihmisten tunteista ja käsityksistä.
Kunnon metsäkoneenkorjaus- ja risumiesvaihde päälle, niin kaikkoaa turhat tuttavat.
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Kyse ei ole sensitiivisyyden puutteesta tai sosiaalisesti soveltumatonta vaan ihan suoraan ja rehellisesti: törkeästä käytöksestä, utelemisesta ja kiusaamisesta. Sen lisäksi nolaat itsesi.
Toisen ihmisen yksityisasiat eivät kuulu muille, eikä niitä udella muilta. Ei ihme, jos sinulla on vaikeuksia muiden ihmisten kanssa. Hyvä, että tiedostat tämän ja yrität muuttaa itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt annan konkreettisen esimerkin, niin lapsuudenkodissani saatettiin esimerkiksi tietyllä tavalla kaivaa toisen henkilökohtaisia asioita siitä huolimatta, että näkisi, että tämä kiusaantuu tai ei halua vastata. Jatkaa vain kysymistä, että miksi ja minkä takia, vaikka toinen selvästi haluaisi vältellä aihetta.
Muistan, että parikymppisenä saatoin itsekin tällä tavalla tivata asioita. Jotenkin se ajatus meni, että miksi en kysyisi kun se kerran on mahdollista. Toiset ympärillä ovat selvästi ymmärtäneet tällaisen sensitiivisyyden minua paljon aiemmin. Että vaikka jokin asia olisikin tosiasiallisesti mahdollinen (tiristää toisesta irti tieto), se ei ehkä ole sosiaalisesti soveliasta.
Ap
Olet kasvanut ilmapiiriltään sairaassa lapsuudenkodissa joten ei ole ihme, että olet omaksunut samat tavat ja oppinut pitämään niitä normaaleina. On hyvä merkki, että olet nyt alkanut kyseenalaistaa käytöstäsi ja sen sopivuutta. Aikuistumisen myötä moni ennen sosiaalisesti tökerö oppii katsomaan omaa käytöstään laajemmasta näkökulmasta. Monilla sosiaaliseen töksöyteen liittyy myös voimakkaita defenssejä ja vasta kypsymisen myötä he ovat valmiita luopumaan niistä ja oikeasti motivoituneita muuttumaan.
Tuo antamasi esimerkki menee henkisen väkivallan puolelle eikä sitä voi mielestäni pitää pelkästään tahattomana sensitiivisyyden puutteena. Toisaalta se on hyvä esimerkki juuri sen vuoksi, että varmasti näet sen kautta selvästi itsekin, kuinka kipeitä vuorovaikutusmalleja olet noudattanut. En usko, että sinulla on mitään neuropsykiatrista oireyhtymää tmv., koska hahmotat ja sanoitat tilanteesi hyvin ja osaat analysoida syy-seuraussuhteita. Sinä olet ainoastaan oppinut pitämään henkistä väkivaltaa normaalina kanssakäymisenä mutta osaava, ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita ymmärtävä terapeutti voi tarvittaessa auttaa sinut aivan uuteen alkuun.
Kohtalotovereita?