Läheisen itsemurha

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa omasta kokemuksesta, että ei siihen auta mikään sun toiminta. Ainoa, mikä auttaisi, on, jos hän itse olisi apua hakenut. Olin 1 v tukena, mutta en onnistunut estämään. Sain hänet siirtämään päätöstään, mutta siinä kaikki. Ehkä se auttoi vaan minua, että olin edes yrittänyt. Ihmisellä on kuitenkin 'oikeus' tehdä itsemurha, niin raadollista, kuin se onkin. Elä syytä itseäsi, inhimillistä sekin ja kuuluu prosessiin. Kaikesta selviää.

Saa ja pitääkin itseään syyttää silloin kun siihen on aihetta. Väitän että kaikki itsemurhan tehneen läheiset ovat omalla tavallaan syyllisiä.

Mistä prosessista puhut?

Miten niin kaikesta selviää? Eihän selviä. Ihmiset tekevät itsemurhia, koska kaikki eivät selviä.

Voiko olla syyllinen, jos ei ole edes tiennyt että toisella on jotain ongelmia? Jos ihminen ei kerro mitään, niin vaikea on tietää.

Kantoi aikansa omia ja toisten murheita, sitten ei enää jaksanut. Tuhon tie. RIP.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko se oma lapsesi? Itse en kestäisi sitä

Miten kehtaat sanoa noin? Itsemurhan tehneiden lasten vanhempien on PAKKO kestää.

No ei kukaan pakota. Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko meet mukana tai opettelet elämään asian kanssa. Kokemusta on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama tilanne. Hirveä kriisi tämä on. Ja syyllisyys. Se kysymys tulee, että olisinko minä voinut estää tämän?

Eihän se sinun kriisisi ole. Itsemurhan tehnyt ihminen on ollut kriisissä. Syyllisyys on aina aiheellista, ja sen tunteminen kuuluu moraalin peruskäsitteisiin. Todennäköisesti et olisi voinut estää itsemurhaa, ja sitäkin on saatava surra.

Meinaatko tosissaan, että jäljelle jäänyt sureva ei kriisiydy?!

Vaikeista eroista tai muista menetyksistä podetaan vuosikausia. Fyysinenkin terveys voi romahtaa ja rapautua psyyken ohella.

Läheisen itsemurha tuntuu ikuisesti. Ainoa sisarukseni, veljeni, teki itsemurhan 15 vuotta sitten. Ennen sitä oli vaikeita aikoja. Nykyisin edelleen, kun joku kysyy onko sisaruksia tms niin joko valehtelen tai kerron sitten "sopivassa" hetkessä. Ei se oikein tunnu reilulta kysyjää kohtaan sanoa silmät kyynelehtien, että sisarus on kuollut. Mitä vanhemmaksi tulee ymmärtää, kuinka monet jakavat elämäänsä aikuisina yhdessä sisarustensa kanssa voiden seurata näiden lasten kasvua yms. Jopa koko elämäni tunteneet kaverini tuntuvat täysin unohtavan veljeni tapauksen, kun kyselevät mitä kaikille kuuluu. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on omat taakkamme jokaisella. Vaikka koittaa esittää ulospäin, että kaikki on hyvin, niin sisällä voi olla todella kova ahdistus. Olen itse tuossa tilanteessa, että kuolema tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin elämä. Ainoa asia miksi en ole vielä päätynyt lopulliseen ratkaisuun on juuri läheisten(äiti) suru

Tämä. Ihminen voi myös ilahtua seurasta, jolloin ympäristölle jää mielikuva hyväntuulisesta henkilöstä.

Puolisoni tytär teki itsemurhan 18 vuotta täytettyään. Rysähdimme tilanteeseen jossa syyttelimme itseämme. Mitä tein väärin, enkö auttanut tarpeeksi, miksi en nähnyt ongelmia ajoissa jne. 

Kun tästä päästiin eteenpäin saapui kotiimme vieraaksi viha ja raivo. Olimme vihaisia itsemurhan tehneelle lapselle, hänen poikaystävälleen, hoitaville lääkäreille ja ihan kaikille. 

Vähitellen tilanne alkoi rauhoittua. Aloimme hyväksyä tilanteen, nähdä syitä ja niiden seurauksia ja onnistuimme löytämään armon. En tarkoita Jumalan armoa nyt vaan opimme olemaan itsellemme armollisia. Pystyimme sanomaan ääneen ettei itsemurha ollut meidän eikä muidenkaan syy vaan seurasta lapsen mielenterveysongelmista.

Opimme vastaamaan muille lapsille että sisko teki itsemurhan koska paha ääni päässä väitti ettei häntä rakastettu eikä hän ollut kellekään tärkeä. Vaikkei se ole totta niin sairaus sai siskon uskomaan niin

Ajatteli varmaan, että kohtele toisia kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Minulla tämä ajankohtaista, en vaan jaksa enää elää. Toivon vaan, että pystyn sen lopullisen ratkaisun tekemään. Ja koen myös, että minulla on oikeus päättää omasta elämästä.

Otan osaa, ap. Ensimmäinen vuosi oli itselläni rankin. Anna itsellesi aikaa. 

Vaikka suhteeni tähän läheiseen oli ristiriitainen, enkä nykyään varsinaisesti häntä kaipaa, syvä trauma jätti jälkensä. Koen, että mulla on elämä ennen läheisen itsemurhaa ja toinen sen jälkeen. Opettelin pakon edessä selviytymään ja elämään itseni näköistä elämää, mistä on seurannut paljon hyvääkin.

Ota vastaan kaikki mahdollinen apu, myös ammattilaisilta. Itselleni oli suuri apu päiväkirjan pitämisestä. Muista vanha viisaus: päivä kerrallaan. Tulee vielä päivä, jolloin huomaat selvinneesi.