Kuulin tänään kaverilta, että avoliittoni on outo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain kumman syystä epävakaat persoonat luulee, että se jatkuva tunnemyrsky ja räyhääminen on normaalia. Sitten ne vielä tuputtaa muille elämäntapaansa normaalina. Se ei ole. Heillä on käsittelemättömiä traumoja ja ovat koukussa hormonitoiminnaltaan jatkuviin nousuihin ja laskuihin. Lapsuuden kodista tuo koukku jaelämisen malli tulee. Ap teillä on ihan normaali suhde ja sitä on vaikea saada sekoboltseja käsittämään.

Tämä juuri.

Jännästi kaksi ensimmäistä parisuhdettani olivat ihan jäätävää riitelyä ja tunnemyrskyä, kunnes tajusin itse mallintavani niitä toimintatapoja mitä olin oppinut kasvaessani väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Elin aika monta vuotta yksin keskittyen laittamani itseni kuntoon ja tasapainoon ja kas kummaa, nykyisessä suhteessa ei ole tarvinnut riidellä.

Olet osannut hienosti ottaa oppia ja korjata omaa toimintaasi.

Eräs ystäväni oli nuorempana sitä mieltä (kuten moni epävakaa), että rakkautta on juuri tuo jatkuva tunnemyrsky, ailahtelevuus, riidat, räyhääminen puolin ja toisin, ja sitten sovinnon hakeminen, usein vielä sovintosksin kautta. Hänen suhteensa olivat jatkuvasti epävakaita, ja sitä paitsi hän itse vielä pomppi suhteesta toiseen, eikä kestänyt olla yksin.

Hän oli sitä mieltä, että hän "vetää puoleensa vaikeita miehiä", mutta itse asiassa hän onnistui itse tekemään omista suhteistaan jatkuvasti epävakaita, vaikka tiheästi vaihtuvissa suhteissa ehti olla kaikenlaisia miehiä. Lopulta hän osittain myönsi omat ongelmansa, ja meni jopa niin pitkälle, että myönsi, ettei kestä rauhallista ja tasaista arkea ja elämää - koko ajan piti olla jotakin tunnemyrskyä ja draamaa menossa. Ikävä kyllä hän ajautui sitten isoihin ongelmiin, eikä pystynyt viemään itsetutkiskeluaan tuon pidemmälle, vaan vaikeiden tilanteiden kautta sitten joutui jättämään suhteet kokonaan taka-alalle ja keskittymään oman itsensä koossa pitämiseen. Nyt hän on pikku hiljaa löytämässä itselleen rauhallista olotilaa, mutta on vieläkin välillä pahoillaan ja jopa katkera siitä, kuinka "toiset onnistuvat ihmissuteissaan" ts. osaavat muodostaa pitkäaikaisen, vakaan parisuhteen, perheen ym. Ei vieläkään myönnä kokonaan omia ongelmiaan.

Me ei riidelty ensimmäisen vuoden aikana kertaakaan ja seuraavien kolmen vuoden aikana ehkä yhteensä viisi kertaa. Ei ollut mitään syytä riidellä. Sitten saimme lapsen. Jos nykyään emme riitele kolmeen päivään, voimme onnitella itsejämme. Pienen lapsen vanhempana oleminen on niin rankkaa, että riitoja tulee kun molemmat olemme niin väsyneitä eikä kummallakaan ole juurikaan mitään omaa aikaa. Tämä nyt on tämmöistä. Kaikista riidoista on kuitenkin aina selvitty ja selvitään jatkossakin.

Mulla ei ole ollut pitkää parisuhdetta, mutta ystävyyssuhteissa kyllä riitojen vähyys liittyy siihen, kun ollaan samalla puolella.

Samoin pisin parisuhde, puolitoista vuotta, johon kumppaniin olin eniten rakastunut ikinä, niin hermostuin hänelle yhden ainoan kerran koko suhteen aikana. Meillä vaan oli kivaa ja oltiin samalla aaltopituudella. Minun alkoholismi vai  tuli väliin.

En ymmärrä miksi joku haluaisi puolisokseen jonkun vaparivastustajan.

Kohta 14v yhdessä eikä juuri koskaan riidellä. Ollaan eri mieltä asioista, mutta kummatkin sen luonteisia, että ei jakseta alkaa riitelemään vaan yritetään sitten miettiä miten tehdään kompromissi. Toki kumpikin on joskus huonolla tuulella, mutta en laske sitä riitelyksi kuitenkaan.

Minusta riitely parisuhteessa ei ole mitenkään hyvän parisuhteen merkki. Eikä riidaton parisuhde ole outo. Oudompaa minusta on väittää, että ollaan super onnellisia yhdessä, kun huudetaan ja riidellään viikoittain. 

Yli 30 vuotta naimisissa, eikä riidellä oikeastaan ikinä. Ylipäätään ollaan aika harvoin eri mieltä asioista ja kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Asioista keskustellaan tarvittaessa, mutta harvemmin tähänkään on tarvetta, kun kumpikin ottaa toisenkin huomioon ratkaisuja tehdessään.

Itse en ymmärrä sellaista huutoriitelyä, jossa vielä pahimmassa tapauksessa heitellään toiselle hirveitä loukkauksia. En suostuisi elämään sellaisessa parisuhteessa. Samoin mustasukkaisuus on kyllä sellainen asia, että siinä ei ole yhtään mitään hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain kumman syystä epävakaat persoonat luulee, että se jatkuva tunnemyrsky ja räyhääminen on normaalia. Sitten ne vielä tuputtaa muille elämäntapaansa normaalina. Se ei ole. Heillä on käsittelemättömiä traumoja ja ovat koukussa hormonitoiminnaltaan jatkuviin nousuihin ja laskuihin. Lapsuuden kodista tuo koukku jaelämisen malli tulee. Ap teillä on ihan normaali suhde ja sitä on vaikea saada sekoboltseja käsittämään.

Tämä juuri.

Jännästi kaksi ensimmäistä parisuhdettani olivat ihan jäätävää riitelyä ja tunnemyrskyä, kunnes tajusin itse mallintavani niitä toimintatapoja mitä olin oppinut kasvaessani väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Elin aika monta vuotta yksin keskittyen laittamani itseni kuntoon ja tasapainoon ja kas kummaa, nykyisessä suhteessa ei ole tarvinnut riidellä.

Olet os

Omien ongelmien myöntämistä tärkeämpää olisi myöntää, että tarvitsee apua. Ihminen on pääsääntöisesti syytön omiin traumoihinsa, joten on raskas ajatus, että joutuu itse korjaamaan sen minkä joku toinen on rikkonut. Sitä korjaajaa sitten tulee äkkiä etsittyä sellaisista tahoista, jotka vain rikkovat entistä enemmän. Ja traumatisoituneet ihmiset ovat mestareita vetämään puoleensa toisia epävakaita, "normaalithan" osaavat hypätä kyydistä riittävän ajoissa.

Omalla kohdallani huomasin sen, että olin oppinut selkäydintä myöten odottamaan sitä, että kaikki leviää käsiin. Minun oli sietämätöntä elää sitä rauhallista ja hyvää vaihetta ennen katastrofia, koska olin elänyt koko lapsuuteni siinä pelossa, että kohta räjähtää. Minulle oli avaavaa huomata, että ajoin itse usein tilanteet tuohon räjähdykseen, koska en yksinkertaisesti pitänyt luottamaan, että rauhallisuus olisi pysyvä olotila.

Toivottavasti ystäväsi saa elämänsä järjestykseen.

Oma parisuhde on kestänyt 14 vuotta, emmekä ole kertaakaan riidelleet. Mielipide-eroja on totta kai ollut ja joskus niistä vängätessä on saattanut ääni vähän kohota, mutten laske sitä riitelyksi. Itse olin nuorempana aika äkkipikainen ja silloin tällöin otin kierroksia jostain tyhmistä pikkuasioista, mutta puoliso ei noihin lähtenyt mukaan ja minä poistuin muualle rauhoittumaan. 

Mutta jos mulla olisi ollut yhtään temperamenttisempi kumppani, oltaisiin riidelty varmasti ja erottu hyvin nopeasti. Onneksi on sellainen viilipytty, pysyn itsekin rauhallisena, kun toinen ei aloita riitelyä. En ole riidanhaastaja itse, enkä siedä yhtään minkäänlaista härnäämistä ja pahan olon purkamista kumppaniin. Lapsuudenkodissa sai kuunnella riitelyä päivittäin, omassa parisuhteessani en siihen suostuisi. Jos kerrankaan olisin joutunut oikeasti riitelemään puolisoni kanssa, suhde olisi loppunut siihen. 

Ei meillä silti kumpikaan joudu tukahduttamaan tunteitaan ja eriävät mielipiteet uskalletaan kyllä puolin ja toisin ilmaista. Välillä niistä väitelläänkin ihan täysillä, mutta ihmiset meillä ei sodi, vain näkemykset. 

En ymmärrä parisuhteita, joissa riidellään paljon. Mitä järkeä sellaisessa on olla? 

Olen huomannut, että ihmiset käsittää riitelyn eri tavalla. Joidenkin mielestä riitely tarkoittaa huutamista ja joidenkin mielestä kinaamista, joidenkin mielestä kumppaniin ärsyyntymistä.

Ei meilläkään koskaan huudeta, mutta kyllä silti koen, että riitelemme välillä.

Olen myös nähnyt sellaisten parien riitelevän, jotka muualla väittäneet, etteivät riitele koskaan..

Toki jotkut suhteet ovat sillä tavalla toksisia, että toinen on selkeästi toisen yläpuolella ja toinen liian kiltti sanomaan mihinkään vastaan. Sellaiset eivät varmaan koskaan riitelekään.

Vierailija kirjoitti:

Oma parisuhde on kestänyt 14 vuotta, emmekä ole kertaakaan riidelleet. Mielipide-eroja on totta kai ollut ja joskus niistä vängätessä on saattanut ääni vähän kohota, mutten laske sitä riitelyksi. Itse olin nuorempana aika äkkipikainen ja silloin tällöin otin kierroksia jostain tyhmistä pikkuasioista, mutta puoliso ei noihin lähtenyt mukaan ja minä poistuin muualle rauhoittumaan. 

Mutta jos mulla olisi ollut yhtään temperamenttisempi kumppani, oltaisiin riidelty varmasti ja erottu hyvin nopeasti. Onneksi on sellainen viilipytty, pysyn itsekin rauhallisena, kun toinen ei aloita riitelyä. En ole riidanhaastaja itse, enkä siedä yhtään minkäänlaista härnäämistä ja pahan olon purkamista kumppaniin. Lapsuudenkodissa sai kuunnella riitelyä päivittäin, omassa parisuhteessani en siihen suostuisi. Jos kerrankaan olisin joutunut oikeasti riitelemään puolisoni kanssa, suhde olisi loppunut siihen. 

Ei meillä silti kumpikaan joudu t

Hullua sanoa, että jos parisuhteessa joutuisi kerrankin riitelemään, suhde loppuisi siihen. Varsinkin, kun tekstin perusteella kirjoittaja on riidellyt puolisonsa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jostain kumman syystä epävakaat persoonat luulee, että se jatkuva tunnemyrsky ja räyhääminen on normaalia. Sitten ne vielä tuputtaa muille elämäntapaansa normaalina. Se ei ole. Heillä on käsittelemättömiä traumoja ja ovat koukussa hormonitoiminnaltaan jatkuviin nousuihin ja laskuihin. Lapsuuden kodista tuo koukku jaelämisen malli tulee. Ap teillä on ihan normaali suhde ja sitä on vaikea saada sekoboltseja käsittämään.

Ai että kun mulle olisi joku aikanaan kertonut, että pysy kaukana traumaattisista naisista. Toki elämä on todella suurilta osin hyvää ja kyllähän mä sitä rakastan. Mutta ei hemmetti voi olla vaikeaa, kun on pitänyt opetella aina uusia asioita mistä ei saa johonkin tiettyyn sävyyn puhua. Ja niitä riittää. Omasta mielestäni neutraalit ja jopa hieman positiivisetkin kommentit voi ottaa arvosteluna ja niistä voi pahoittaa mielensä. Ja silti sieltä suunnasta tulee melko usein suhteellisen kärkästäkin kommenttia. Sellaista, josta hän itse varmasti suuttuisi ja pitäisi oman arvostelukykynsä aliarvioimisena, kun huomattavasti laimeammatkin kommentit voi sellaisena ottaa.

Yhteenvetona sanoisin, että älkää ottako puolisoksi henkilöä, jolla on heikko itsetunto. Ei tule olemaan helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ihmiset käsittää riitelyn eri tavalla. Joidenkin mielestä riitely tarkoittaa huutamista ja joidenkin mielestä kinaamista, joidenkin mielestä kumppaniin ärsyyntymistä.

Ei meilläkään koskaan huudeta, mutta kyllä silti koen, että riitelemme välillä.

Olen myös nähnyt sellaisten parien riitelevän, jotka muualla väittäneet, etteivät riitele koskaan..

Toki jotkut suhteet ovat sillä tavalla toksisia, että toinen on selkeästi toisen yläpuolella ja toinen liian kiltti sanomaan mihinkään vastaan. Sellaiset eivät varmaan koskaan riitelekään.

Ehkä teillä sitten riidellään, sehän riippuu siitä että mitä pariskunnan välillä tapahtuu tunnetasolla. Pelkkä erimielisyys ei nosta ikäviä tunteita esiin, mutta jos toinen yrittää käyttää valtaa vaikka sitä ääntä ei korottaisikaan ja silloin se hyvinkin saattaa olla riita. Vähintään kiista.

Minä taas tiedän ihmisiä joilla kiivaassa väittelyssä saattaa kohota äänen volyymi eikä sillä silti ole mitään tekemistä riitelyn kanssa, päin vastoin se on hauskaa. Jotkut esim nauttivat ystävien kanssa väittelystä todella paljon jos/kun sopiva aihe löytyy.

Yleensä tunnen empatiaa kumppaniani kohtaan kun hänellä on erilaisia toiveita kuin minulla, enkä halua hänen jäävän mistään paitsi. Vaikea siitä mitään riitaa on saada aikaiseksi kun molemmat kuitenkin toivovat toisilleen parasta.

Kiista < Riita < Tappelu

(Erimielisyys on sen verran eri asia että ei kuulu tuohon joukkoon) 

"Niin, sitten kun näiden mahdolliset lapset kasvavat teini-ikään ja antavat palautteita kovaa ja korkealta. "

Miksi ihmeessä? Ei kaikki teinit raivoa jatkuvasti ja jos ovat saman luonteisia kuin vanhempansa niin voivat olla hyvinkin sopuisia.

Vierailija kirjoitti:

35 vuotta yhdessäoloa takana. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei olla riidelty. Kunnioitamme toisiamme, mutta kyllä käämi silti käryää välillä. Ihmeen rauhallista väkeä palstalla,

No jos luonteet ja elämäntavat menevät hyvin yhteen niin ei niitä riidan aiheita niin paljon yleensä eteen edes tule. Riidathan syntyvät usein siitä että pariskunnan käsitykset siitä miten asiat pitää tehdä tai miten eletään ja mitä tehdään ovat liian erilaiset. Silloin yhteentörmäyksiä tulee väkisin ja jos niitä ei osata hyvin puhua läpi niin riitahan siitä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ihmiset käsittää riitelyn eri tavalla. Joidenkin mielestä riitely tarkoittaa huutamista ja joidenkin mielestä kinaamista, joidenkin mielestä kumppaniin ärsyyntymistä.

Ei meilläkään koskaan huudeta, mutta kyllä silti koen, että riitelemme välillä.

Olen myös nähnyt sellaisten parien riitelevän, jotka muualla väittäneet, etteivät riitele koskaan..

Toki jotkut suhteet ovat sillä tavalla toksisia, että toinen on selkeästi toisen yläpuolella ja toinen liian kiltti sanomaan mihinkään vastaan. Sellaiset eivät varmaan koskaan riitelekään.

Ehkä teillä sitten riidellään, sehän riippuu siitä että mitä pariskunnan välillä tapahtuu tunnetasolla. Pelkkä erimielisyys ei nosta ikäviä tunteita esiin, mutta jos toinen yrittää käyttää valtaa vaikka sitä ääntä ei korottaisikaan ja silloin se hyvinkin saattaa olla riita. Vähintää

Meillä on pitkä, äärettömän ihana ja kunnioittava suhde. Halutaan aidosti toisillemme hyviä asioita ja ollaan edelleen todella rakastuneita.

Itse koen juurikin tuollaisen kyllä riitelyksi, että vängätään asioista ja ääni vähän nousee tms. Eli selkeästi tässä on varmasti kyse siitä, että minkä kukakin kokee riitelyksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse koen juurikin tuollaisen kyllä riitelyksi, että vängätään asioista ja ääni vähän nousee tms. Eli selkeästi tässä on varmasti kyse siitä, että minkä kukakin kokee riitelyksi.

Vänkääminen ei ole sama asia kuin väitteleminen. Väittelyllä ei ole myöskään mitään tekemistä riitelyn kanssa, kouluissakin opetetaan/harjoitellaan väittelyitä. Kouluissa ei tietystikään harjoitella ja opeteta riitelyä. 

No, ollaan oltu mieheni kanssa naimisissa yli 20 vuotta ja 2 lasta. Ollaan ehkä riidelty noin. 3-4 krt koko kahdenkymmenen vuoden aikana, ja minä olen kerran kieltäytynyt seksistä, kun vauva oli 2 kk vanha ja ja vauva oli sairaana. Muutoin on seksi aina maistunut. 

Ollaan toistemme parhaat kaverit ja sielunkumppanit. Viihdymme parhaiten toistemme seurassa. 

Vierailija kirjoitti:

No, ollaan oltu mieheni kanssa naimisissa yli 20 vuotta ja 2 lasta. Ollaan ehkä riidelty noin. 3-4 krt koko kahdenkymmenen vuoden aikana, ja minä olen kerran kieltäytynyt seksistä, kun vauva oli 2 kk vanha ja ja vauva oli sairaana. Muutoin on seksi aina maistunut. 

Ollaan toistemme parhaat kaverit ja sielunkumppanit. Viihdymme parhaiten toistemme seurassa. 

Ei sitä riitaa pitäisi tulla vaikkei seksi maistuisikaan. Näin ohiksena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28v tuli juuri täyteen. 

Me emme ole riidelleet koskaan, asiat riitelee.

Tarkoitan tällä sitä että 3 taloraksan aikana on kyllä ollut pinna kireällä ja työkalut lennelleet kun jokin työvaihe ei onnistu tai joskus on kinattu raha-asioista kun on oltu tiukalla. Väsyneenä yövalvomisista olen kiukutellut pahaa oloani.

Mutta emme ole ikinä suuttuneet toisillemme?? Ei ole syytä sillä rakastamme ja arvostamme toisiamme, olemme myös parhaat ystävät. Mieheni ei ole ikinä sanonut minulle pahasti (esim ole nyt hiljaa kun minä puhun, typerä nainen tmv) enkä minä ole räksyttänyt hänelle tai haukkunut jostain!? Ei vaikka kummassakin on ärsyttäviä (pieniä) piirteitä. 

Intohimoinen suhde jossa tapellaan🤣

No meillä se intohimo näkyy makuuhuoneessa ja elämänilossa. Molemmat olemme monessa asiassa hyvinkin voimakastahtoisia.  Parempi näin!

Meillä ainoat kerrat olleet nuo yövalvomiset ja hetkelliset talousongelmat.

Ei ne ole aiheuttaneet kireyttä meidän välillemme? Asiat on purettu muutamassa minuutissa eikä siitä jäänyt puolin eikä toisin mitään negatiivista mieleen. 

Ei ollut mitään riideltävää

Ai kun seksiä "antaa" aina kun mies haluaa, niin ei tarvii riidellä :) Hahaha. Oletko käyttöesine?

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ihmiset käsittää riitelyn eri tavalla. Joidenkin mielestä riitely tarkoittaa huutamista ja joidenkin mielestä kinaamista, joidenkin mielestä kumppaniin ärsyyntymistä.

Ei meilläkään koskaan huudeta, mutta kyllä silti koen, että riitelemme välillä.

Olen myös nähnyt sellaisten parien riitelevän, jotka muualla väittäneet, etteivät riitele koskaan..

Toki jotkut suhteet ovat sillä tavalla toksisia, että toinen on selkeästi toisen yläpuolella ja toinen liian kiltti sanomaan mihinkään vastaan. Sellaiset eivät varmaan koskaan riitelekään.

Tuohon viimeiseen kappaleeseen kommentti:

tai sitten ne suhteet on niin rakastavia, tasapuolisia ja kypsiä ettei kummankaan tarvitse olle alempana tai ylempänä!

Voin sanoa miehelleni mitä tahansa, olla erimieltä, pitää kiinni oikeuksistani ja toiveistani, kieltäytyä asiasta mistä en pidä mutta mun ei vaan tarvitse.

90% elämästämme on 1:1, helppoa kun on samat haaveet ja yhteisymmärrys toteuttamisessa. 10% on kompromisseja joita on ihana tehdä toista ilahduttaakseen. Kumpikaan ei koskaan tunne "luopuvansa" jostain toisen hyväksi koska tietää kumppanin tekevän samoin itselle tärkeässä asiassa jos on tarpeen. Oli kyse sitten pienistä tai isoista asioista.