Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Meillä on ollut hieman tuon tapausta. Pari huomiota niistä ajoista: Jos olin itse yhtään väsynyt tai uupunut, lapsi aisti sen heti ja meno oli sitten ihan hirveää, päätöntä juoksua, minun läpsimistä ja huutoa. Kun olin pirteä itse meni lapsellakin ne päivät selvästi paremmin. Jos lapsi oli nukkunut yön yhtään huonosti, niin päivä oli todella vaikea. Itse tein sen virheen, että kuuntelin neuvoja aktivoida lasta ja väsyttää liikunnalla liiat energiat pois. Paremman tuloksen sain kun tajusin ettei kannata ulkoilla ja liikkua väsymykseen asti vaan mieluummin käyttää aikaa siihen, että päivällä on useita rauhoittumisen hetkiä (ylikierroksilla oleva hermosto rauhoitetaan, ei aktivoida sitä liikunnalla vain lisää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on yksi lapsista ollut samanlainen. Aina laastaria kaikkialla, tulistui nollasta sataan ja iski samantien sisaruksia tai aikuista millä esineellä nyt sattui. Teki kipeää vaikka leikki-ikäisestä kyse. Kiipesi, juoksi, riehui täysillä, heitteli vaatteita ja nukkumaanmeno oli usein kuin sirkuksessa. Silti erittäin kultainen kaveri, myös rakkauden ilmaisut olivat tulisia ja hellyys pinnassa. Kukaan toinen ei ole niin avoimesti minua osoittanut rakastavansa, suukoin halein ja kauniin sanoin. Olet kaunis, sinulla on kaunis tukka, oli ikävä sinua! Missä isi on, mulla on kova ikävä! Mummot ja vaarit saivat osansa tästä temperamentista myös.
Kuulostaa oudolta eikä tietysti ole ap:lle enää ajankohtainen, mutta varsinkin tälle lapselle toimi se että imetin pitkään (kuten kahta muutakin lasta). Vasta imetyksen taaperona loputtua huomasin, että nyt pitää keksiä toinen yhtä hyvä rauhoittumiskeino. Näitä taukoja oli ollut se muutama päivässä, ja oikein huomasi miten lapsi huokaisi itsensä rauhalliseksi. Kuten joku edellinen sanoi jo, rakenna päivään useampia rauhoittumisen hetkiä, lataa lasta lähelläsi tai muiden aikuisten lähellä. Ja ennen kaikkea, hanki itsellesi enemmän rauhoittumisen hetkiä myös, liikkumavaraa arkeen. Sellainen kova kovaa vastaan -asenne tai rangaistukset/palkinnot eivät toimi näillä lapsilla. Jos alat kisaamaan, lapsi voittaa tahtojen taiston ja osaa lisäksi provosoida sut raivostumaan.
Meillä ei ollut väkivaltaisuutta, mutta muuten kuulostaa tutulta. Päälle vielä, että lapsi lopetti päiväunien nukkumisen 1v4kk iässä eikä nukkunut, vaikka yritin mitä temppuja. Tukiverkot olivat satojen kilometrien päässä ja mieheni paljon töissä. Olin kotiäitinä ja aivan poikki. Olin myös nuori äiti, joten kaikkien mielestä syy oli vain siinä, että en osaa. (Vähän niin kuin nyt jotkut sitä mieltä, että lapsella on mielenterveysongelmia, kun on vanhempi äiti).
Lapsi rauhoittui täytettyään kolme ja sen jälkeen on ollut koko ajan helpompaa. Muut uhmavaiheet eivät ole olleet yhtään niin haastavia vaan menneet melko helposti. Nyt tosin odotellaan 11-vuotiaan murrosikää, joten saa nähdä. Mitään neuvoja ei ole tarjota, mutta toivoa ehkä, että tuo vaihe on joskus vaan painajaismainen muisto.
Tsemppiä ap! Itselläni on jo alakoulun puolivälissä oleva ja muistan, että taaperon kanssa oli raskasta! Tämän ketjun innoittamana tarjoan vapaa vklp:n siskolle, jolla on 2v ja 4v lapset. Juuri tulikin mieleen, miten rankkaa sillon oli :o Nyt on omat haasteet, mutta sitä omaa aikaa jää silti ihan erilailla...
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta normaalilta tuollainen repiminen, lyöminen ym. Kuka tahansa olisi poikki tuollaisen käytöksen edessä. Veisin tutkimuksiin.
Kyseessä on pikku lapsi, osa kouluikäisistä käyttääntyy noin ja silloin ne tutkimukset ovat paikallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ollut hieman tuon tapausta. Pari huomiota niistä ajoista: Jos olin itse yhtään väsynyt tai uupunut, lapsi aisti sen heti ja meno oli sitten ihan hirveää, päätöntä juoksua, minun läpsimistä ja huutoa. Kun olin pirteä itse meni lapsellakin ne päivät selvästi paremmin. Jos lapsi oli nukkunut yön yhtään huonosti, niin päivä oli todella vaikea. Itse tein sen virheen, että kuuntelin neuvoja aktivoida lasta ja väsyttää liikunnalla liiat energiat pois. Paremman tuloksen sain kun tajusin ettei kannata ulkoilla ja liikkua väsymykseen asti vaan mieluummin käyttää aikaa siihen, että päivällä on useita rauhoittumisen hetkiä (ylikierroksilla oleva hermosto rauhoitetaan, ei aktivoida sitä liikunnalla vain lisää).
Just tää, lapsi peilaa vanhempien tunteita, ja se näkyy käytöksessä. Vasta paljon isompi lapsi osaa kysyä "äiti miksi olet surullinen/ väsynyt"...
Vierailija kirjoitti:
Muistan tämän iän ja sen, miten esim.kävimme asuntoautoretkillä perheenä ja ihmettelen miten jaksoimme. Kaikki reissut oli ihan hirveitä, toinen 2-4 ja toinen 4-6. Olin niin tatti otsassa kun vaan voi kun kaikki kiva oli aika pelkkää rääkymistä ja tappelua, että todella mietti miksi tähän kaikkeen edes vaivautuu.
Nyt ovat ihania teinejä, mutta täytyy sanoa että edelleen on traumat noista ajoista. Nuoret kun kyselee, niin yritän kertoa, että ihania olivat pienenä, mutta oli vähän rankkaakin. Ai vähän!! Hyvä etten hypännyt sillalta mereen.
Haaveilin myös sairastumisesta, jotta saisin levätä sairaalassa. Näin väsynyt sitä oli kaikkeen. Hurjaa. Ei mitään tukiverkkoja ja puoliso välillä reissutyössä. Mutta hengissä selvittiin. Isot tsempit aloittajalle!
Mä kyllä kertoisin pikkuhiljaa sen ihan todellisen version. Koska kun nää lapset haluavat lapsia joskus, niin yllättävän paljon omat lapset yleensä muistuttaa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen kanssa hyvää aikaa ovat ikävuodet 8-10.
Tai no, 20-100v myös jos asuu tuolloin omillaan.
Onko aistihakuisuutta tai aistiyliherkkyyksiä, entä motoriikan ongelmaa? (Puhuit ainakin että kylvyssä ei viihdy.) Jos on, kannattaa tutustua aistisäätelyn ongelmiin ja sensorisen integraation häiriöön. Jos ei, ja kyse on ainoastaan temperamentista, lue eri temperamenttityypeistä ja siitä miten erilaisella temperamentilla varustettu aikuinen voi auttaa lasta.
Meneekö lapsi taistele tai pakene -tilaan? Miksi? Onko kyse tylsyydestä tai siitä että toiminta ei ole mielekästä tai on liian pitkäkestoista tai vaativaa? Vesivärihetki alkaa hyvin mutta muuttuu pian taisteluksi - riittääkö lapsen voimavarat, keskittyminen ja toiminnanohjaus vain 5 minuutiksi (vaikka vanhempi toki toivoisi pitempää)? Jos näin, niin miten tekemistä saisi kevennettyä tai yksinkertaistettua niin että lapsi jaksaa, pystyy ja onnistuu?
Vanhemmalta tämä kaikki vaatii tietysti paljon jaksamista. Voimia!
PS. Kylvystä vielä: kokeile viileämpää vettä. Se rauhoittaa hermostoa vs. lämmin vesi (joka saattaa aiheuttaa "kipua" tai muuta epämiellyttävää tunnetta lapselle jolla on aistisäätelyn ongelmia).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sori, sanoitkin että kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. 😅 Usein aistihakuiset tykkää läträtä vedessä, aistiyliherkät häiriintyy pisaroista ja itselleen väärästä veden lämpötilasta.
Jos jatkuu vielä yli 3-4 v kannattaa harkita toimintaterapeutin tutkimukseen hakeutumista.
Hae apua, ei ole normaalia Katso niitä Super Nanny tv-ohjelmia, niissä on monesti hyviä käytännönläheisiä ohjeita. Voit ihan itse yrittää, ilman että leimautuu ongelmaperheeksi neuvolassa tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni on ollut aina ihana. Nyt 18 v.
Jos 2-6 vuotiasta lastaan ei ehdoitta rakasta niin kyllä päässä viiraa ja pahasti. Vieraantunut maailmasta eikä kasvatuksesta minkäänmoista hajua jos tuon ikäiseen menee hermo. Meillä neljä muksua vuoden välein ja elämä heidän kanssaan on kertakaikkisen upeaa ja onnellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä, tuo on vaikea ikä! Myös oma nuorimmainen (kohta 4v) on ollut alusta asti paljon esikoista hankalampi. Esikoinenkin uhmaa, mutta nuorempi menee apinan raivon valtaan. Lyö, potkii, puree, ja nimenomaan vain minua tai isoveljeään. Päiväkodissa on kuulemma niin aurinkoinen ja kiltti, herkkä lapsi, joka ei koskaan aiheuta yhtäkään harmia!
Meillä se johtunee todennäköisesti siitä herkkyydestä. Maailma tuntuu olevan hänelle välillä vain ihan liikaa. Äänet ovat liian kovia, valot liian kirkkaita, tuntuu epämukavalta varmaan ihan kaikki. Myös allergioita ja vatsaongelmia löytyy. Onneksi ollaan löydetty muutamia hyviä rauhoittumiskeinoja hänelle, mutta pahimpiin raivareihin ei oikein auta mikään. Sylissä olo ja rauhoittelu vain pahentaa niitä. Autismin kirjo on meidän kohdalla täysin mahdollinen, koska sitä esiintyy suvussamme paljon, mutta en sano että sama pätisi välttämättä teillä.
Sanoit oman lapsesi kohdalla, että ruutuaika on tosi minimissä, mutta oikeasti, jos olet itse ihan burnoutissa lapsen käytöksen takia niin anna myös itsellesi enemmän lepohetkiä. Kaikki turha suorittaminen minimiin. Laita lapsi katsomaan jotain rauhallista, tunnetaitoja käsittelevää ohjelmaa (Vaikkapa Daniel Tiikeri) ja pidä itsellesi jooga/rauhoittumishetki sillä aikaa. Vaikka pari jaksoa päivässä eri aikoina. Lapsi ei siitä kärsi tai mene pilalle. Saat oman hermostosi rauhoittumaan ja kun lapsesi aistii, että olet rauhallisempi, niin hänkin (ehkä) rauhoittuu. Varsinkin, kun sanoit, että välillä tekee mieli tukistaa lasta, niin se kertoo siitä että hermostosi on oikeasti tosi pahasti taistele tai pakene-tilassa. Et varmastikaan halua satuttaa lastasi. Se on ihan luonnollista ja normaalia ja täysin autonominen reaktio, kun kehosi reagoi vaaraan (joka tässä tapauksessa on valitettavasti lapsesi tai se, että lapsesi on vaarassa noissa karkailutilanteissa). Hermoston rauhoittamisesta kannattaa muutenkin lukea, esim. Airikka Nummela kertoo tosi hyvin hermostotietoisuudesta, googlettamalla löytyy.
Meillä noista rauhallisista lastenohjelmista on ollut oikeasti valtava apu. Ruutuaikaa ei ole paljoa, eikä edes päivittäistä, mutta lapsi on oppinut niistä paljon sekä tunnetaitoja että uusia leikkejä. Hän rauhoittuu kaikkein parhaiten, kun rakentelee yksin legoilla ja saattaa uppoutua pitkäksikin ajaksi leikkimään ohjelmista opittuja leikkejä. Lisäksi saan itse juotua teen rauhassa tai vain maattua sängyllä jalat seinälle nostettuna, jotta hermosto rauhoittuu.
Lapsi kokopäiväisesti päiväkotiin tai ainakin 4pv/vko ja kysypä vakaopelta että vaikuttaako lapsi esim mahdollisesti adhd:lta. Noita ei kyllä tutkita ja hoideta noin pienillä ellei ole vakava keissi... Mutta unohda kaikki uimahallireissut jos on tosi hankalaa (itselläni hieman samanlainen lapsi). Kaikki sellaiset leikkitpuistot ym hyviä joissa kunnon aidat, saa siellä juoksennella päättömänä :D Tai sitten uimahalliin lastenvaunujen kanssa niin saat lapsen rajattua vaunuihin oman pukemisen ajaksi (en ole varma antavatko viedä rattaita pukkariin kyllä). Mutta tee arjesta mahdollisimman helppoa sinulle, ettet uuvu, koska lapsi on kuitenkin sinun varassa vielä pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Tuohan on just paras ikä. Seuraa ja valvontaa pitää olla, mutta jos rakastaa lastaan, tuollainen on parasta seuraa.
Lapsenlapseni on 2 v 3 kk. Käydään leikkipuistossa, leikitään Duploilla, hoidetaan nukkea, luetaan, askarrellaan, käydään kaupassa, tutkitaan keittiön kaapit ja laatikostot, tutkitaan mummin lankavarastot ja aarrekammiot, tanssitaan, kuunnellaan lasten lauluja, nukutaan päiväunet, laitetaan ruokaa, syödään, leivotaan, polskitaan lasten altaassa lämpimällä säällä, uitetaan leikkihevosia jne.
Mummi saa aika paljon askelia askelmittarii yhden päivän aikana. No, ei tämä ole jokapäiväistä, vaan harvinaisempaa herkkua.
Ei tällaisen kanssa onnistu duploilla leikkiminen, minulla oman lapsen kanssa tästä kokemusta, joten kommenttisi menee ohi.
Naisilla se uhmaikä jää päälle, niin että se aikuisenakin usein kiukuttelee, uhmaa, ei tottele ja käyttäytyy muutenkin sopimattomasti. Ja sitten mies on muka uhmaikäinen, kun tempaisee naista nyrkillä naamaan kuritusluonteisesti kun sitä ei muuten saa kuriin.
Olet hyvin väärässä, tämä kasvatustapa on aikoja sitten tutkittu olevan lapsen kehityspsykologian vastainen, eikä se edes toimi. Ei lapsi tee asioita tahallaan, hän ei pysty parempaan kun aivot eivät ole valmiit. Lapsi vasta opettelee tunteita ja niiden ilmaisua. Noista rangastuksista (ei huomiota ellet ole kiltti) ei ole mitään hyötyä, MUTTA niistä on erittäin paljon haittaa. Älä jaa tällaisia oppeja täällä. Syliä ja paijausta lapset tarvitsevat kuten aikuisetkin, eniten juuri silloin kun on paha mieli ja harmittaa. Lapset ovat ihmisiä, eivät tottelevaisiksi ohjelmoitavia robotteja. Huomiota ja rakkautta ei tarvitse ansaita, vaan aikuisen pitää pystyä kestämään lapsen tunnemyrskyt ja olemaan heille rauha. Totta kai se on vaikeaa, koska meidät nykyaikuiset on kasvatettu tuolla kuvaamallasi tavalla. Oma viha lasta kohtaan voi syntyä siitä, että oma kiukku tukahdutettiin ja sitä piti hävetä ja katua.