Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Pikkulapset ovat kokonaisvaltaisia ja hyvin fyysisiä. Vanhemmat, joille tämä fyysisyys on epämukavaa ja vierasta, voivat olla helisemässä. He yrittävät älyllisesti selittää jotain sääntöjä tunnekuohun vallassa olevalle 3-vuotiaalle. Ja jouduttuaan lopulta fyysisesti puuttumaan ja ohjaamaan lastaan, tekevät sen epävarman pelokkaasti "en kai vain satuta sua" -tyylillä. Vähemmästäkin pikkulapsi ärsyyntyy ja taistelee kaikin voimin vastaan. Antaa palautteen koko kropallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin kanssa, että lapsen pitää antaa vaan saada niitä raivareitaan ja kokea pettymyksiä kun lähdetään esim. paikoista pois. Näin oppii säätelemään tunteitaan, kehittyy selkeät rajat. Lapsi oppii että sinä olet johtaja. Elämä ei typisty, kun pelätään liikaa.
Valjaat karkailun estämiseksi, pomppulinna, toinen aikuinen uintireissuille ja ulkoiluun mukaan.. Täällä paljon hyviä vinkkejä.
Tiedän että jaksaminen on kovilla, mutta lohduttaudu että tuo menee tod.näk ohi! Tarvitsisit vain apukäsiä mielestäni lapsen hallintaan. Kuulostaa kyllä hankalalta tapaukselta, mutta ei suinkaan epänormaalilta mielestäni jos tarhassa käyttäytyy hyvin. Silloin ei ilmeisesti turhaudu kun on tarpeeksi aktiviteettiä ja muita ihmisiä ympärillä.
Kauhein on ollut syntymästä eteenpäin...kohta 38 vuotta. Saisi jo muuttaa omilleen. Käy sitten syömässä, tuo ja hakee pyykkinsä. Potkupallomatsit yms. mölytkööt isänsä kanssa. Minäkin voin lähteä silloin äidin luo. Jätän vain HK:n Sinistä paketin ja 6 kaljaa näkyville. Ja vessan oven auki. Siivoan sitten seuraavana päivänä yskökset yms.
naisenvakivalta.fi
asiassa ei ole hävettävää, naiset syyllistyvät suurimpaan osaan lapsiin ja kumppaniin kohdistuvasta väkivallasta
Vierailija kirjoitti:
Kauhein on ollut syntymästä eteenpäin...kohta 38 vuotta. Saisi jo muuttaa omilleen. Käy sitten syömässä, tuo ja hakee pyykkinsä. Potkupallomatsit yms. mölytkööt isänsä kanssa. Minäkin voin lähteä silloin äidin luo. Jätän vain HK:n Sinistä paketin ja 6 kaljaa näkyville. Ja vessan oven auki. Siivoan sitten seuraavana päivänä yskökset yms.
Miltä tuntuu epäonnistua kasvattajana noin pahasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsella ei ole itselläänkään hyvä olla eikä tee asioita ilkeyttään. Neuvolassa harvoin osataan auttaa. Voithan kokeilla, mutta kuvaa vaikka pätkä videota pahimmista tilanteista jotta et saa taas vastausta "sellaista se on uhmaiässä, koita jaksaa".
Näin 4-lapsen isänä ja 2 eri naiselle. Olen huomannut saman, lapset eivät tottele äitiä. Nykyinen vaimoni menee ihan raivon valtaan ja huutaa lapselle suoraa kurkkua, jos lapsi ei tottele tai itkee paljon. Ei mitään vaikutusta lapseen tämä raivoaminen tee. Minä tulen paikalle jo minun läsnäolo rauhoittaa lapsen. Loppuu itkeminen / venkoilu siihen paikkaan.
Kysyin tekoälyltä miksi näin.
1. Äiti on usein "turvasatama"
Pienet lapset kokevat äidin turvallisena ja jatkuvana läsnäolona, joten he uskaltavat testata rajojaan enemmän hänen kanssaan.
Äidille voi purkaa tunteita ja uhmailla, koska tietää että hän ei hylkää.
Tämä ei ole huono asia se kertoo kiintymyssuhteen turvallisuudesta.
2. Isä on usein vähemmän arjessa (jos näin on)
Jos isä on töissä tai vähemmän kotona, lapsi voi suhtautua häneen eri tavalla: vähän kuin vieras, jolle ei viitsi uhmata.
Isä voi tuntua "spesiaalilta" tai jännittävämmältä, jolloin hänen komentonsa otetaan vakavammin.
3. Eri tapa asettaa rajat
Isät käyttävät usein lyhyempiä, jämäkämpiä lauseita ja vähemmän neuvottelua. Tämä voi johtaa siihen, että lapsi hahmottaa rajan nopeammin.
Äidit voivat yrittää selittää ja perustella enemmän (mikä ei aina toimi alle 4-vuotiailla), mikä voi saada lapsen kokeilemaan rajojaan enemmän.
4. Lapsi testaa, kuka määrää
Pieni lapsi ei osaa vielä erottaa omaa tahtoa ja vanhemman auktoriteettia. Hän testaa, kuka "taipuu" ensin.
Jos äiti antaa helpommin periksi kiukuttelulle (esim. väsymyksestä tai myötätunnosta), lapsi oppii, että tämä toimii.
5. Äidin ja lapsen tunneside on tiiviimpi
Tämä voi johtaa myös siihen, että lapsi kokee äidin kautta enemmän emotionaalista vuorovaikutusta, ja siksi toimii impulsiivisemmin.
Äidin hermot voivat myös olla kovemmalla, jos hän hoitaa enemmän arkea se heijastuu lapseenkin.
Miten tasapainottaa tilannetta?
Yhtenäiset rajat: Jos molemmat vanhemmat käyttävät samoja sääntöjä ja tukevat toisiaan, lapsi oppii, että rajoilla on johdonmukainen merkitys.
Jämäkkä lempeys: Äidin ei tarvitse olla "kovempi", mutta selkeä ja johdonmukainen rajojen kanssa.
Isän aktiivinen läsnäolo: Kun molemmat vanhemmat osallistuvat arkeen, ero tottelevaisuudessa usein tasoittuu.
Yhteenveto:
Pieni lapsi "uskaltaa uhmailla" äitiä enemmän, koska suhde on niin läheinen ja turvallinen. Isä voi tuntua jämäkämmältä tai vähemmän "neuvoteltavalta", mikä vaikuttaa käyttäytymiseen. Tämä ei tarkoita, että äidissä olisi vikaa vaan kertoo lähinnä siitä, kuinka pienet lapset kokevat ja testaavat maailmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
🧠 MUISTILISTA: Miksi lapsi uhmaa äitiä enemmän
Äiti on turvasatama Lapsi uskaltaa näyttää kiukkuaan, koska tuntee olonsa turvalliseksi.
Isä on "harvinaisempi hahmo" Jos hän on vähemmän arjessa, hänen sanoillaan voi olla enemmän painoarvoa.
Eri tapa asettaa rajat Isä voi käyttää jämäkämpää ja yksinkertaisempaa puhetapaa, mikä toimii paremmin pienille.
Lapsi testaa rajoja Jos äidille voi kiukutella ja se toimii, lapsi toistaa käyttäytymistä.
Äiti on enemmän kuormittunut Jos äiti hoitaa suurimman osan arjesta, jaksaminen voi vaikuttaa rajojen pitämiseen.
🔧 KÄYTÄNNÖN NEUVOT: Miten tasapainottaa tilannetta
1. Aseta selkeät rajat ja pysy niissä
Käytä yksinkertaisia lauseita: "Ei nyt.", "Tämä ei ole sallittua."
Vältä pitkää selittelyä alle 4-vuotias ei ymmärrä monimutkaista logiikkaa.
2. Älä neuvottele perusasioista
Jos lapsi alkaa vaatia, kiukuta tai kerjätä, älä muuta päätöstäsi.
Esimerkki: "Sanoin ei. Ymmärrän, että harmittaa, mutta päätös pysyy."
3. Pidä rauhallinen ja varma ääni
Äänessä ei tarvitse olla vihaa tai uhkaa, vaan rauhallista varmuutta.
Lapsi aistii epäröinnin nopeasti ja käyttää sitä hyväkseen.
4. Yhtenäinen linja vanhempien välillä
Sovi isän kanssa säännöt ja toistakaa ne samalla tavalla.
Jos toinen sanoo ei, toinen ei saa sanoa kyllä muuten lapsi oppii "kiertämään sääntöjä".
5. Anna huomiota hyvästä käytöksestä
Kiitä ja huomioi, kun lapsi tottelee tai toimii hienosti: "Oli tosi hienoa, kun kuuntelit heti."
6. Hallitse oma jaksaminen
Väsyneenä ja stressaantuneena rajojen pitäminen on vaikeampaa. Pyri järjestämään aikaa myös omalle palautumiselle.
7. Anna lapselle valinnan mahdollisuuksia sopivissa rajoissa
"Haluatko pestä hampaat ennen vai jälkeen iltasadun?"
Tämä antaa tunnetta hallinnasta ilman, että lapsi saa päättää kaikkea.
💬 Esimerkkitilanne ja reaktio:
Lapsi huutaa ja heittäytyy maahan, kun ei saa karkkia.
🚫 Älä: "No okei, saat sitten vaan vähän..."
Tee näin:
"Nyt on karkkipäivä ohi. Huomaan että olet tosi pettynyt. Saat olla hetken rauhassa ja sitten mennään leikkimään."
Selkeä raja, tunteen hyväksyminen, ei palkintoa huutamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapset ovat kokonaisvaltaisia ja hyvin fyysisiä. Vanhemmat, joille tämä fyysisyys on epämukavaa ja vierasta, voivat olla helisemässä. He yrittävät älyllisesti selittää jotain sääntöjä tunnekuohun vallassa olevalle 3-vuotiaalle. Ja jouduttuaan lopulta fyysisesti puuttumaan ja ohjaamaan lastaan, tekevät sen epävarman pelokkaasti "en kai vain satuta sua" -tyylillä. Vähemmästäkin pikkulapsi ärsyyntyy ja taistelee kaikin voimin vastaan. Antaa palautteen koko kropallaan.
Muistan, miten minua napattiin viime kädessä niskavilloista, jos olin hankala. Otteella, joka ei sattunut vaan pysäytti lapsen paikoilleen. Ei uhmaikäisen kanssa neuvotella tai lässytetä vaan näytetään kuka on pomo! Jos lapsi venkoilee niin pidätte kiinni niin kauan että rauhoittuu. Ei ihmekään että lapsi riehuu mitä haluaa kun vanhemmat sössöttävät peloissaan että mitäköhän sitä nyt keksisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa muiten neuvoa kuin että voiko lapsen kanssa mennä kahdestaan johonkin taidekurssille jossa näkisitte toiselle eri valossa kuin siellä kotona taistelutantereella?
Voiko lapselle näyttää sensiviitisempiä, kasvatusta tulevia lastenohjelmia, joissa esiintyy kilttejä lapsia.
Kiusataanko lasta päiväkodissa, pystyykö kyselemään onko päikyssä kiva olla?
Palkitseminen, tarrat, uimassa käynti ja vähän joka asiasta? Toki mahdollista,että on esim aistiherkkä, kirjolla tai hidas vain luonteeltaan. Oletko kysynyt neuvolasta?
Tuli mieleen tuosta jatkuvasta läpsimisestä, että voi periaatteessa olla myös Tourette.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä yhdistäsin tähän kauhuikään vielä sen että valtaosa näistä kauhuikäsistä herää 06 ja nukuttaminen on tosi työlästä.
Unitaantuma iskee tähän pahimpaan ikään, eli kun lapsen saa vihdoin unten maille 20-21 (ainaki meillä näin tapahtu vaikka noudatettu säännöllistä rytmiä ja rauhotettu ilta yms.), niin ylösnousu on klo. 6. Jossain vaiheessa oli pätkä kun lapsi nukkui kasista seiskaan, mutta se onni kesti hetken.
Jos nyt koittaa viedä sänkyyn 19.30 niin kaks tuntia menee ainakin kamppailuun.
Kun olet vieläkin ihan traumatisoitunut edellisillasta ja saanut illalla ruhtinaallisen tunnin illalla hengähtää, ennen kuin pakko mennä nukkumaan että jaksaa, niin eikös ne herää anivarhain.
Elämä tuntuu vaan selviytymiseltä, ilman turvaverkkoja ja ystäviä heräät vaan joka aamu toivomaan ja odottamaan että päivä sujuis ilman taistelua. Muttei se suju.
Tämä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä just tuon ikäinen ja elämä on uuvuttavaa. Tauotonta riehumista, kiipeilyä, uhmailua. Kaikkea kiellettyä pitää tehdä ja kokeilla rajoja. Jatkuvaa kitinää jos ei saa tehdä jotain. Kieltäminen ei auta vaan koko ajan pitää olla fyysisesti viemässä lasta pois jostain, uudestaan ja uudestaan.
Ei ole lainkaan väkivaltainen onneksi.
Sama homma täällä
Ikävää jos sinulla on joku ADHD lapsi
Naistenlehdistä tuttu mustavalkoinen draaman kaari. Vaikeuksien kautta voittoisaan voittoon.