Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (658)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkoilua ja väsytystä tuolle pitää olla. Oletteko käyneet sisäleikkipuistossa riehumassa?
Tämänkö syyn takia moni pariskunta eroaa pikkulapsiaikana? Jotta olisi edes välillä omaa aikaa ilman lasta ?
Meillä oli tuollaista. Viisivuotiaana sai autismidiagnoosin. Jälkeenpäin olen vasta tajunnut miten paljon helpommalla moni muu pääsee. Kaveri sai istua rauhassa kahvilassa kolmen lapsen kanssa, lapset eivät huuda ja lyö häntä. Minä en koskaan saa olla rauhassa vaikka on vain yksi ja elämä on koko ajan ennakointia ja rauhoittelua ja perässä juoksemista. En tajunnut miksi olen niin poikki koko ajan ja miten muut kestää vieläpä useamman kanssa. Nyt tajuan.
Jos et nyt pysty ymmärtämään 2-4 vuotiasta, niin mitäpä luulet tapahtuvan kun lapsesi on
12-16-20 vuotias? Teille iskee katastrofi ja se vasta viekin voimat.
Kannattaa nyt opetella keinot, millä saat saat lapsesi ymmärtämään - huuto, paiske eikä hermostuminen auta mitään. Lapsesi kokee kiukuttelulla vain hallitsevansa tilannetta - ja sama toistuu murkkunakin.
Esimerkiksi: jos lapsi kaatuu, kopsauttaa itsensä vaikka lattiaan tai pihalla ja alkaa itkeä ja kiukuta. EI kannata jättää huomiotta, itse menin lapseni luo ja katselin kopsautuskohtaa ja aloin kyselemään, että mahtoiko tuohon lattiaan tai nurmikkoon sattua, kun tuolla tavoin satutit sitä... Lapsi aika pian oppii itsekin, että mihin kohtaan kopsaus sattui - itkeekö lattia tai nurmikosta esiin puskeva pieni kukkanen. Oma kipunsa unohtuu. Ja niin vastaavia suhtautumisia. Syliin toki voi ottaa ja pitääkin lohduttaa, mutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi ei ole terve. Vanhempana sinun tulee hakea lapselle apua, tarvitset sitä itsekin. Ymmärrät varmaan että näin ei voi jatkua, molemmat kärsitte kohtuuttomasti.
16-17 näyttää olevan aika paha, tai ainakin epävakaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikutat kyllä kiltiltä ja ymmärtäväiseltä äidiltä, mutta tuossa vaiheessa jo tekisin stopin sille että lapsi läpsii sinua, riehukoon muuten mutta se ei käy, nosta kunnon meteli asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta normaalilta tuollainen repiminen, lyöminen ym. Kuka tahansa olisi poikki tuollaisen käytöksen edessä. Veisin tutkimuksiin.
No ei kuulosta. Minä veisin tutkimuksiin vanhemmat.
"Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin."
Siis oikeastiko te nykyajan äidit annatte lastenne paitsi riehua täysin pitelemättömästi, myös käydä itseenne käsiksi? Että tukkapöllyn ja täyden saamattomuuden välissä ei ole mitään kohtuullista mahdollisuutta kieltää ja estää lasta olemasta väkivaltainen? Eli lapsi ei saa minkäänlaisia seurauksia, vaikka lyö ja puree? Sitten lätkäistään päälle joku kirjainyhdistelmädiagnoosi ja hyssytellään lisää, ettei vaan yhtään aikuinen joudu mitään ikävää tekemään.
Millaisia aikuisia näitä teidän hirviöistänne oikein tulee? Pelottaa ajatellakin. Tukkapöllyä ansaitsisi selkärangattomat vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väkivaltaa ei saa sallia keneltäkään ei edes parivuotiaalta lapselta.
Ammattiavun tarve selvä, jos väkivalta ei lopu keskustelulla ja aikuisen sanallisella komennolla.
Lapsettomana paras!?
Tästäkin ymmärrän, miksi pari lapsiperheen äitiä on sanonut kadehtivansa minua, 3-vuorotyötä viikonlopputoineen paiskivaa lapsetonta naista.
Olen huono neuvomaan, mutta kokemuksellani pienistä sukulaislapsista, joita mielelläni olen silloin tällöin hoitanut, sanoisin: Tuo ei ole normaalia edes uhmaikäisen käytökseksi, hakekaa apua lastenpsykiatrian ammattilaiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomatonta. Mä en ole ihan varma, olenko tehnyt tämän aloituksen pari vuotta sitten, olen lähes varma että olen, mutta mulla ei ole muistikuvia juurikaan kahden vuoden takaa. Aivan uskomattoman uuvuttavaa aikaa on ollut.
Lähdin etsimään vertaistukea verkosta nyt kun poika on hieman päälle 4v.
Jos olen tämä aloittaja, niin tilannepäivitys:
Olemme käyneet vuosi sitten neurologilla ja psykologilla vajaa vuosi sitten (vakuutuksen kautta yksityiselle) .
Neurologi totesi, että huomattavan ylivilkas lapsi.
Poika pistelikin parastaan vastaanotolla, karkaili ja yritti siis räpeltää kaikkea mitä edestään bongasi.
Psykologi arvioi, että vaikka tämän ikäistä ei diagnosoida, on viitteitä että ainakin adhd-tutkimukset saattavat olla lähivuosina edessä. Pojalla on sensoriherkkyyttä tiettyihin materiaaleihin ja ruokiin.
Toistaiseksi nk. hoitona on kasvattaa lasta kuin hänellä olisi adhd tai autismin kirjoa.
Ruutuaika edelleen minimi, ruokavaliosta on pois kaikki lisäaineet ja ylimääräiset sokerit. Päivärytmi pysyy samana, nukkuma-ajat myös. Päiväunia tarvitsee edelleen, jos ei niitä nuku, ilta menee aivan vihkoon.
Poika on kehittänyt uskomattoman pakkomielteen imureihin ja kaikkiin missä on moottori. Hän kykenee tuntikausia leikkimään imurilla.
Päiväkoti on vaihtunut ja siellä menee hyvin. Väkivaltaisuutta on enää harvoin ja sekin vaan kotona. Raivarit ovat ennakoitavissa useimmiten, joten kierre saadaan katkaistua.
Mutta jo nyt miehemme kanssa olemme huomanneet, että poika ei ole ihan kuten muut, ja sen huomaa muista vanhemmista. Tuntuu että iso osa ei edes tajua miten rajoitettua elämä voi olla, jos lapsella on mitään kirjoa. Mutta tämä on meidän elämää.
Ei me nyt vaan olla perhe, joka grillailee pihalla kesällä vielä seiskalta, poika tarvitsee vähintään kymmenen tunnin unet ja psykologin mukaan tämä on neurokirjon lapsille tyypillistä.
Lapsemme on kehittynyt normaalisti ja hän on suurimman osan ajasta valloittava, hauska, empaattinen ja omatoiminen.
Koska on jääräjulle, halusi opetella itse pyyhkimään pepun ja pottavaihe ohitettiin, hän halusi suoraan pöntölle.
Kaiken poika on oppinut ikään kuin yhdessä yössä, pyöräilystä lähtien. Ja vaipoista kun päästiin eroon niin sekin tapahtui niin, että yövaippa oli vaan kuiva joka aamu.
Ei yhtään vahinkolirahdusta.
Poika saa päiväkodissa ja jumppaharrastuksesta kiitosta kovasti, kuulemma auttaa muita ja on aina ilopilleri.
Valtaosa elämästämme on siis hyvää, mutta kyllä nämä neljä vuotta ovat vieneet kaikki mehut.
Eron partaalla on oltu monesti. Mutta tajuttiin jossain vaiheessa että olemme vaan väsyneitä, niitä tukiverkkoja ei vaan ole.
Itse olen käynyt terapiassa ja vanhentunut kymmenen vuotta neljässä.
En voi sanoa, ettenkö vaihtaisi päivääkään, edelleen kun poika saa raivarit ja tulee päiviä kun aivan kaikki kaatuu, mietin että olisinko tehnyt lapsen jos olisin tiennyt mitä tulossa?
No, vastaan tohon parin vuoden päästä.
Otsikon kanssa edelleen olen samaa mieltä, mutta lisäyksellä: ..on, jos lapsesi on kirjolla.
T. Ap. EHKÄ.
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta. Mä en ole ihan varma, olenko tehnyt tämän aloituksen pari vuotta sitten, olen lähes varma että olen, mutta mulla ei ole muistikuvia juurikaan kahden vuoden takaa. Aivan uskomattoman uuvuttavaa aikaa on ollut.
Lähdin etsimään vertaistukea verkosta nyt kun poika on hieman päälle 4v.
Jos olen tämä aloittaja, niin tilannepäivitys:Olemme käyneet vuosi sitten neurologilla ja psykologilla vajaa vuosi sitten (vakuutuksen kautta yksityiselle) .
Neurologi totesi, että huomattavan ylivilkas lapsi.
Poika pistelikin parastaan vastaanotolla, karkaili ja yritti siis räpeltää kaikkea mitä edestään bongasi.Psykologi arvioi, että vaikka tämän ikäistä ei diagnosoida, on viitteitä että ainakin adhd-tutkimukset saattavat olla lähivuosina edessä. Pojalla on sensoriherkkyyttä tiettyihin materiaaleihin ja ruokiin.
Toistaiseksi nk. hoitona on kasvattaa lasta kuin hänellä olisi adhd tai autismin kirjoa.
Ruutuaika edelleen minimi, ruokavaliosta on pois kaikki lisäaineet ja ylimääräiset sokerit. Päivärytmi pysyy samana, nukkuma-ajat myös. Päiväunia tarvitsee edelleen, jos ei niitä nuku, ilta menee aivan vihkoon.
Poika on kehittänyt uskomattoman pakkomielteen imureihin ja kaikkiin missä on moottori. Hän kykenee tuntikausia leikkimään imurilla.
Päiväkoti on vaihtunut ja siellä menee hyvin. Väkivaltaisuutta on enää harvoin ja sekin vaan kotona. Raivarit ovat ennakoitavissa useimmiten, joten kierre saadaan katkaistua.Mutta jo nyt miehemme kanssa olemme huomanneet, että poika ei ole ihan kuten muut, ja sen huomaa muista vanhemmista. Tuntuu että iso osa ei edes tajua miten rajoitettua elämä voi olla, jos lapsella on mitään kirjoa. Mutta tämä on meidän elämää.
Ei me nyt vaan olla perhe, joka grillailee pihalla kesällä vielä seiskalta, poika tarvitsee vähintään kymmenen tunnin unet ja psykologin mukaan tämä on neurokirjon lapsille tyypillistä.
Lapsemme on kehittynyt normaalisti ja hän on suurimman osan ajasta valloittava, hauska, empaattinen ja omatoiminen.
Koska on jääräjulle, halusi opetella itse pyyhkimään pepun ja pottavaihe ohitettiin, hän halusi suoraan pöntölle.
Kaiken poika on oppinut ikään kuin yhdessä yössä, pyöräilystä lähtien. Ja vaipoista kun päästiin eroon niin sekin tapahtui niin, että yövaippa oli vaan kuiva joka aamu.
Ei yhtään vahinkolirahdusta.
Poika saa päiväkodissa ja jumppaharrastuksesta kiitosta kovasti, kuulemma auttaa muita ja on aina ilopilleri.
Valtaosa elämästämme on siis hyvää, mutta kyllä nämä neljä vuotta ovat vieneet kaikki mehut.
Eron partaalla on oltu monesti. Mutta tajuttiin jossain vaiheessa että olemme vaan väsyneitä, niitä tukiverkkoja ei vaan ole.
Itse olen käynyt terapiassa ja vanhentunut kymmenen vuotta neljässä.
En voi sanoa, ettenkö vaihtaisi päivääkään, edelleen kun poika saa raivarit ja tulee päiviä kun aivan kaikki kaatuu, mietin että olisinko tehnyt lapsen jos olisin tiennyt mitä tulossa?
No, vastaan tohon parin vuoden päästä.
Otsikon kanssa edelleen olen samaa mieltä, mutta lisäyksellä: ..on, jos lapsesi on kirjolla.
T. Ap. EHKÄ.
Lisään vielä, että lapsi saattaa ottaa ritolat edelleen, eli karkailua ilmenee vieläkin. Ne tulevat sitten ihan puskista, eli juuri kun ajattelee, että no nyt voidaan mennä johonkin, hän kuormittuu jostain yhtäkkiä ja karkaa. Ei tulis mieleenkään lähteä vaikkapa risteilylle vielä ja kannelle kävelemään, tai lentokoneeseen. Ei voi yhtään tietää, millainen kohtaus tulee ja kun se tulee, miten saisi rauhoittumaan. Pari julkista vesikauhukohtausta on saanut meidät pelaamaan varman päälle, ei käydä hypermarketeissa eikä uimahallissa.
Psykologin mukaan uimahallissa on sensoriherkälle lapselle liikaa tuntoaistimuksia kerralla: vesi, kirkkaat valot, kaikuva korkea tila, melua ja kehonlämmön äkkinäinen vaihtelu. Joten jos joku tietää eteläisestä Suomesta uimahallin, jossa ei olisi melua ja kirkasta valoa, saa vinkata! Vesi itsessään olisi hyvä, mutta uimahalli ei.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei AP! Onko sun miehellä muita vanhempia lapsia? Onko heillä ADHD tai autismi? Nehän kulkevat geeneissä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli tuollaista. Viisivuotiaana sai autismidiagnoosin. Jälkeenpäin olen vasta tajunnut miten paljon helpommalla moni muu pääsee. Kaveri sai istua rauhassa kahvilassa kolmen lapsen kanssa, lapset eivät huuda ja lyö häntä. Minä en koskaan saa olla rauhassa vaikka on vain yksi ja elämä on koko ajan ennakointia ja rauhoittelua ja perässä juoksemista. En tajunnut miksi olen niin poikki koko ajan ja miten muut kestää vieläpä useamman kanssa. Nyt tajuan.
Miten teidän lapsella ilmeni se autismi? Meille psykologi sanoi, että alle kouluikäisenä ei anneta diagnoosia, eikä kuulemma pojalle ole mitään todella selkeää syytä diagnoosia asettaa ennen koulua. Kyseessä siis nimenomaan neurokirjoon erikoistunut psykologi.
Poika katsoo silmiin ja on tosi sosiaalinen, ei kehitysviiveitä ja pahimmat oireet pysyvät kurissa kun arjessa ei tee liikaa äkkiliikkeitä.
Mutta ihan varmasti kirjolla on, mutta omalla tavallaan.
Ja allekirjoitan, että pikkulapsiaika on rankkaa, mutta kirjolasten kanssa sitä todella tuntee elävänsä tai kuolevansa.
T. Ap
Jos lapset lähtisivät synnäriltä reppu selässä suoraan ekaluokalle kouluun, niin minäkin olisin niitä hankkinut.
N45
Vierailija kirjoitti:
Tämänkö syyn takia moni pariskunta eroaa pikkulapsiaikana? Jotta olisi edes välillä omaa aikaa ilman lasta ?
-
No näin meillä ainakin keskusteltiin miehen kanssa, kun ei saatu apua mistään eikä saada vieläkään. Viikko-viikko -systeemi houkutteli kyllä, mutta suoraan sanottuna ollaan liian väsyneitä eroamaan.
Väsymys on kroonistunut, kyllä meillä tosi hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. Mutta joku trauma tästä jäi kehoon, eikä palaudu oikein mistään samalla tavalla kuten ennen lasta.
Mutta tämän kanssa on vaan elettävä, onneksi ollaan molemmat yhtä loppu, joten saamme toisistamme tukea.
Lapsi on päiväkodissa 4x vko 6h kerrallaan. Sitä kautta saan itse voimia, kun teen etätöitä kotoa käsin ja tulee taukoja päivässä.
Päiväkodissa tosiaan ei ole mitään ongelmia ja kehuvat poikaa sosiaaliseksi ilopilleriksi.
Ap
Onpa erikoista, minusta tuosta alkaa hyvä kausi, kun lapsi jo puhuu, hänelle voi jutella ja tuon ikäisen jutut alkaa olla hauskoja paikkapaikoin.
Hei AP, vastaa nyt! Onko sun miehellä vanhempia lapsia?
Mainitsit, että sulla AP on yksi aikuinen lapsi jo ennestään. Eikö hän voisi joskus ottaa tätä pikkuveljen/-siskoq luokseen päiväksi hoitoon?
Alue: Aihe vapaa
Johtajuusongelma.