Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Miksi kakarat on muuttuneen niin kamaliksi 2000-luvulta eteenpäin?
Heikot ja nössöt vanhemmat jotka eivät osaa eivätkä uskalla pitää kuria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmi että laki estää nykyvanhemmilta ruumiillisen kurituksen. Lapset ihan kamalia koska tietävät olevansa koskemattomia vaikka mitä tekisivät...
Pieni luunappi tai tukistus takasi ennen vanhaan sen että lapsi oppi tottelemaan vanhempiaan. Nykylapsista iso osa on aivan häiriintyneitä ja kurittomia 😑
"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa "
Fyysisesti koskematon lapsi ei ole sama kuin koskematon lapsi. Tavalliselle keskimääräiselle 2020-luvun lapselle esim. puhelimen tai ruutuajan menetys on henkisesti täysin yhtä kova paikka kuin viime vuosisadan lapselle oli joku vitsan pihalta haetuttaminen ja sillä pyllylle veteleminen. Väitän näin, koska olen edellistä itse käyttänyt kasvattajana, ja jälkimmäistä on puolestaan käytetty minuun lapsena.
Minulla ei ole ainakaan omassa tuttavapiirissä yhtään lapsiperhettä, jossa huonosta käytöksestä ja tottelemattomuudesta ei tulisi seuraamuksia. Vaikka lasten satuttaminen on kaikkien mielestä itsestäänselvästi täysin pois suljettu, vuosikymmenten takaiseen menneisyyteen kuuluva ajatus.
On se, aivan järkyttävää. Omani täytti just 5v ja vieläkin kaikenlaiset "älä katso kun minä teen sen itse! Älä tule tänne! En jaksa! En halua!"" Kun pyydetään tekemään jotain (hae itsellesi kaapista uudet alkkarit saunan jälkeen, vie syömäsi banaanin kuoret bioroskikseen yms). Joka saakutin asiasta pitää vängätä ja saada se oma sana viimeiseksi. Kauhea pätemisen tarve. Yrittää pomottaa ja vetää raivarit kun rauhallisesti sanotaan, että kohta lähtee lempilelut takavarikkoon jos ei tottele vaan temputtaa.
Haluaisin vielä toisen lapsen, mutta miehen kanssa ollaan mietitty, että jaksetaanko edes. Ikääkin meillä jo 35v ja mulla alkaa hedelmällisyyden suhteen olla kriittiset vuodet.
Mun vanhemmat pyytää toisinaan poikaa heille ja joka kerta heitetään miehen kans ylävitoset keskenämme kun tällainen kutsu tulee. Kuulostaa kauhealta, mutta tarvitsen välillä näitä hengähdyshetkiä.
Mutta on niitä mukaviakin hetkiä pojan kans. Joka päivä hän sanoo että äiti ja isi on ihania ja että rakastaa meitä. Ja me sanomme näitä häntä kohtaan myös. Joka päivä halaillaan ja sylitellään.
Valitettavasti on kauheampiakin ikiä. Esim. 15-17v. Joka asiasta tiuskitaan äidille, erityisesti meidän tyttö, joka on tuossa iässä nyt. Ja kaikki ruoka on pahaa. Yhtenä päivänä voi syödä hampurilaisen ja salaattia ja sitten kun viikon päästä olisi sitä samaa, se on niin hirveää moskaa, ettei pysty syömään. Kasvissosekeitto on joskus hyvää, joskus ihan hirveää. Broilerikastike ja riisi voi kelvata tai sitten ei, hetkestä riippuen. Vaatteet ongelma. Juuri tuossa viikonloppuna oli itkupotkuraivarit siitä, ettei ole mitään päälle pantavaa, kaikki vaatteet on ihan hirveitä ja kuluneita. Itse hän on ne vaateostoksilla ostanut, mutta mikään ei miellytä. Nyt viikonlopun jälkeen taas ei ole vaatteista kuulunut moitteita.
Poikani on nyt 18 v., täyttää 19. Hänen kanssaan oli tuossa iässä hirveää. Kaverit pyysi iltaisin jonnekin, poikaa ei näkynyt eikä kuulunut, mikään kotiintuloaika ei sopinut jne. Tuijotti omassa huoneessa kännykkää kotona ollessaan, ihan vaikka koko päivän ja illan. Jos oli sovittu, että tyhjentää tiskikoneen, siihen meni päivä, pari. Periaatteesta en antanut kenenkään muun tyhjentää, jos oli pojan vuoro, koska jos sovituista ei pidetä kiinni, oppii siihen nopeasti, että kun ei tee mitään, kukaan ei vaadi mitään.
Ja ne vaihtuvat tyttöystävät tuossa iässä, voi jestas sentään. Eräs suunnilleen muutti meille yhtenä kesänä. Mitään se ei tehnyt, olivat pojan huoneessa enimmäkseen ja kaikki ruuat valmiiksi nenän eteen. Edes likaisia astioita ei viitsinyt koneeseen tuoda. Ja sitten kun alkoi sen tytön tavaraa olla meidän vessakin täynnä, siis hammasharjat ja meikinpoistoaineet, meikkipussikat, kuukautissiteet, hiusharjat, säärikarvojen poistovälineet ja muut, pidin pojalleni puhuttelun, että ei tänne voi muuttaa mikään tyttöystävä. Vaikka oli kesäloma (ysiluokan jälkeen), ei se tarkoita, että meidän kotiin voi vaivihkaa muuttaa viikkokausiksi tyttöystävä. Kun syksy tuli, oli uusi tyttöystävä, joka ei onneksi muuttanut taloon, mutta oli muuten takertuva. Koko ajan videopuheluita, jos eivät olleet yhdessä, ja minua sitten ärsytti kun missä tahansa puhutaan videota ja minä tai joku muu näkyy siinä samalla taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso Facebookissa sivu Positiivinen kasvatus. Se on oikeasti hyvä ja antaa toimivia keinoja. Toivon että tuollainen olisi ollut jo silloin kun minun lapseni oli pieni. Toivon että tuollainen olisi ollut jo silloin kun minun lapseni oli pieni.
Tsemppiä aloittajalle.
Meillä oli myös hyvin vaikeaa erityisesti 3-5v asti, vähän jaksoissa meni uhmailut ja välissä oli parempia kausia. Lapsi on fiksu ja ehkä tavallista hieman fiksumpi, mutta myös herkkä ja kaikki mahdollinen jännitti ja purkautui sitten "uhmaan". Edelleen aika usein käyn läpi etukäteen mitä tullaan tekemään ja mitä tulee tapahtumaan ja se helpottaa jonkun verran..
Hyvästä käytöksestä (kerrottu mitä odotetaan ja mitä ei saa tehdä eli mikä on huonoa) on myös palkittu. Tästä oli apua ajoittain tilanteissa. Enemmän kuin rangaistuksesta.
Joitain kertoja oli lyömistä ja potkimista. Niiden suhteen olen ollut hyvin tiukka ja moneen kertaan käynyt läpi että eivät ole sallittuja. Samoin kiljuminen jonka senkin jossain kohtaa mallioppi jostain. Hiljalleen saatiin kitkettyä nämä alkuunsa pois keskustelulla ja ehdottomalla kieltämisellä. Onneksi. Epätoivoisia hetkiäkin oli.
Mutta jos lohduttaa niin tällä hetkellä meillä on pääsääntöisesti iloinen ja ihan hyvin käyttäytyvä lapsi. Säännöllisesti kokeillaan edelleen rajoja, mutta itsellä on jo luottamus siihen että ihan normaali lapsi kasvaa. Helpolla ei ole tullut. Ehkä teini-ikä jää sitten helpommaksi. Väännetty on ja paljon eikä ikinä luovutettu.
Toiset lapset on vain temperamentiltaan kovapäisempiä, meillä ei ole ollut lepsua (vaikka päikystäkin jossain vaiheessa kyseltiin rajojen yms perään) vaan hyvinkin tiukkaa ja johdonmukaista kasvatusta ja silti oli tällaista. Kun lapsi kasvoi ja käytös tasaantui muuttui sielläkin ääni kellossa..
Valtavasti jaksamista. Pysykää tiukkana ja koettakaa keskittyä hyvään ja ihailuun ja sen kertomiseen huonoinakin päivinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katso Facebookissa sivu Positiivinen kasvatus. Se on oikeasti hyvä ja antaa toimivia keinoja. Toivon että tuollainen olisi ollut jo silloin kun minun lapseni oli pieni. Toivon että tuollainen olisi ollut jo silloin kun minun lapseni oli pieni.
Positiivinen kasvatus on juuri sitä kamalinta. Se vie vanhemmilta kaikki loputkin keinot millä lasta voisi pakottaa johonkin. Ainoa mikä positiivisessa kasvatuksessa on sallittua on positiivinen (tunne)puhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi että laki estää nykyvanhemmilta ruumiillisen kurituksen. Lapset ihan kamalia koska tietävät olevansa koskemattomia vaikka mitä tekisivät...
Pieni luunappi tai tukistus takasi ennen vanhaan sen että lapsi oppi tottelemaan vanhempiaan. Nykylapsista iso osa on aivan häiriintyneitä ja kurittomia 😑
"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa "
Fyysisesti koskematon lapsi ei ole sama kuin koskematon lapsi. Tavalliselle keskimääräiselle 2020-luvun lapselle esim. puhelimen tai ruutuajan menetys on henkisesti täysin yhtä kova paikka kuin viime vuosisadan lapselle oli joku vitsan pihalta haetuttaminen ja sillä pyllylle veteleminen. Väitän näin, koska olen edellistä itse käyttänyt kasvattajana, ja jälkimmäistä on puolestaan käytetty minuun lapsena.
Minulla ei ole ainakaan omassa tuttavapiirissä yhtään lapsiperhettä, jossa huonosta käytöksestä ja tottelemattomuudesta ei tulisi seuraamuksia. Vaikka lasten satuttaminen on kaikkien mielestä itsestäänselvästi täysin pois suljettu, vuosikymmenten takaiseen menneisyyteen kuuluva ajatus.
Varsinkaan alle kouluikäisillä ei yleensä ole puhelinta tai välttämättä ruutuaikaakaan. Eivätkä kaikki sitä vanhemmat lapset myöskään ole riippuvaisia siitä puhelimesta tai ruudusta, eli heitä se ei juurikaan kirpaise vaikka sen menettäisi.
Tämä rajoittaa erittäin paljon niitä mahdollisuuksia mitä vanhemmilla on lapsensa painostamiseen ja rankaisemiseen.
Toisaalta ns. asiantuntijat eivät suosittele ylipäätään mitään rankaisua (ei edes puhelimen poistoa). Heidän mukaansa lastenkasvatus tulisi hoitaa pelkästään puhumalla lapselle. Tämä on saanut aikaan sen, että esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ei nykyisin yleensä ole mitään rangaistuksia käytössä, koska niiden työntekijät ovat velvollisia noudattamaan asiantuntijoiden mielipiteitä eli sitä mitä kutsutaan tutkituksi tiedoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaali kurinpito luokitellaan nykyisin väkivallaksi, joten vanhemmat eivät mahda mitään kiukkuavalle lapselleen. Lapsi tekee mitä haluaa ja haukkuun vanhempiaan, eivätkä vanhemmat voi muuta kuin katsoa sitä alistuneena vierestä.
Ei, vaan täysin päinvastoin: väkivalta luokiteltiin ennen normaaliksi kurinpidoksi. Minulla esim. oli vanhemmat, joiden ajattelutapana oli suurin piirtein, että kasvatustoimenpide ei ole onnistunut ennen kuin lapsi nyyhkyttää alistuneesti. Tottelin mutta nyrkki puristui taskussa, ja välit ei ole ollenkaan niin hyvät nyt aikuisena kuin muuten olisivat voineet olla.
Ehdoton kyllä rajojen asettamiselle, ehdoton ei väkivallan käytölle sen yhteydessä.
Sille on syynsä miksi valtio ylläpitää väkivallan käyttöön varautuvia viranomaisia. Kaikki valta pohjautuu pohjimmiltaan väkivaltaan eli fyysiseen pakkoon. Jos väkivallan uhkaa ei ole, niin tarpeeksi itsepintainen ihminen (kuten pieni lapsi) pystyy helposti kaappaamaan vallan yhteisössä yksinkertaisesti siten, että hän päättää olla välittämättä niistä komennoista mitä häneen kohdistetaan.
Ap:n viestissä kuvatuista ongelmista suurimman osan voisi estää yksinkertaisesti köyttämällä lapsen kiinni. Se, että näin ei kuitenkaan toimita kertoo paljon siitä todellisuudesta mikä lastenkasvatuksessa vallitsee.
Jos aikuinen käyttäytyisi vastaavalla tavalla niin yhteiskunnalta löytyisi kyllä keinot tehdä kyseinen aikuinen vaarattomaksi, eli hän todennäköisesti joutuisi johonkin Niuvanniemeen kalterien taakse. Mutta lasten kohdalla mikään tällaiseen viittaavakaan ei käy laatuun. Yhteiskunta alistuu lasten edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varsinkaan alle kouluikäisillä ei yleensä ole puhelinta tai välttämättä ruutuaikaakaan. Eivätkä kaikki sitä vanhemmat lapset myöskään ole riippuvaisia siitä puhelimesta tai ruudusta, eli heitä se ei juurikaan kirpaise vaikka sen menettäisi.
Tämä rajoittaa erittäin paljon niitä mahdollisuuksia mitä vanhemmilla on lapsensa painostamiseen ja rankaisemiseen.
Toisaalta ns. asiantuntijat eivät suosittele ylipäätään mitään rankaisua (ei edes puhelimen poistoa). Heidän mukaansa lastenkasvatus tulisi hoitaa pelkästään puhumalla lapselle. Tämä on saanut aikaan sen, että esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ei nykyisin yleensä ole mitään rangaistuksia käytössä,
Sellainen lapsi, jolla ei ole ruutuaikaa jo alle kouluikäisenä, on todellinen harvinaisuus nykymaailmassa. Ellei kyseessä sitten ole lapsi, jonka ruudun ääressä olemista vastuuttomat vanhemmat eivät säätele mitenkään. Omasta tuttavapiiristä en ainakaan tiedä löytyvän yhtään tällaista tapausta.
Ja ainakin siinä peruskoulussa, jossa omat lapseni ovat, on rangaistukset käytössä ihan kahden tunnin jälki-istuntoa myöten, ja niiden suorittamista valvotaan. Ja kyllä ne perustuvat ihan lakiin, missä luetellaan sallitut rangaistukset. En oikein voi olla uskomatta, kun on suoraa ensi käden tietoa.
https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/saadoskokoelma/1998/628#OT6_OT11
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varsinkaan alle kouluikäisillä ei yleensä ole puhelinta tai välttämättä ruutuaikaakaan. Eivätkä kaikki sitä vanhemmat lapset myöskään ole riippuvaisia siitä puhelimesta tai ruudusta, eli heitä se ei juurikaan kirpaise vaikka sen menettäisi.
Tämä rajoittaa erittäin paljon niitä mahdollisuuksia mitä vanhemmilla on lapsensa painostamiseen ja rankaisemiseen.
Toisaalta ns. asiantuntijat eivät suosittele ylipäätään mitään rankaisua (ei edes puhelimen poistoa). Heidän mukaansa lastenkasvatus tulisi hoitaa pelkästään puhumalla lapselle. Tämä on saanut aikaan sen, että esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ei nykyisin yleensä ole mitään rangaistuksia käytössä,
Sellainen lapsi, jolla ei ole ruutuaikaa jo alle kouluikäisenä, on todellinen harvinaisuus nykymaailmassa. Ellei kyseessä sitten ole lapsi, jonka ruudun ääressä olemista vastuuttomat vanhemmat eivät säätele mitenkään. Omasta tuttavapiiristä en ainakaan tiedä löytyvän yhtään tällaista tapausta.
Ja ainakin siinä peruskoulussa, jossa omat lapseni ovat, on rangaistukset käytössä ihan kahden tunnin jälki-istuntoa myöten, ja niiden suorittamista valvotaan. Ja kyllä ne perustuvat ihan lakiin, missä luetellaan sallitut rangaistukset. En oikein voi olla uskomatta, kun on suoraa ensi käden tietoa.
Riippuu mitä ruutuajalla tarkoitetaan. Ne jotka eivät koskaan näe ruutua ovat varmasti pieni vähemmistö. Mutta ei se tarkoita sitä, että ruutu näyttelisi merkittävää roolia vaikkapa 2-4-vuotiaan elämässä. Tai sitä, että lapsi kokisi sen isona pelotteena jos sanotaan, että ruutu otetaan pois.
Useimmissa kouluissa jälki-istunnot on poistettu käytöstä. Koulut missä niitä käytetään ovat vähemmistö, ja niissäkin käytölle on usein asetettu rajoituksia. Toisaalta laki ei myöskään mahdollista oppilaan pakottamista jälki-istuntoon, eli jos oppilas sanoo, että ei mene sinne eikä huoltaja ilmaannu paikalle pakottamaan lastaan, niin sitten koulu on voimaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkea, mutta voisiko lapsella olla nepsy-piirteitä? Siis ADHD/autismi-kirjoa? Tuo karkailu kuulostaa epätavalliselta.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea kaikkea, mutta voisiko lapsella olla nepsy-piirteitä? Siis ADHD/autismi-kirjoa? Tuo karkailu kuulostaa epätavalliselta.
Ketjussa käydyssä keskustelussa on aiemmin todettu, että kaksi- ja puolivuotias on vielä liian pieni, jotta millään varmuudella voisi päätellä, onko selitys nepsy vai ei. Voi olla tai olla olematta.
Tosin se kaksi- ja puolivuotias on kohta jo nelivuotias; ketju on aloitettu viime vuoden toukokuussa, ja sen aloittaja ei välttämättä ole nyt täällä vastaamassa kommentteihin.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea kaikkea, mutta voisiko lapsella olla nepsy-piirteitä? Siis ADHD/autismi-kirjoa? Tuo karkailu kuulostaa epätavalliselta.
Nepsyjutut ovat nykyään ihmisten lempiselitys sille jos lapsi käyttäytyy huonosti. Lapseen kokeillaan positiivisen kasvatuksen keinoja ja jos ne eivät toimi niin sitten lapsi julistetaan nepsyksi. Jopa 20% kouluikäisistä lapsista on saanut adhd-diagnoosin.
Tuo ei nyt ihan pidä paikkaansa, kyllähän piirteet voi olla jo näkyvissä. Se, ettei diagnoosia vielä voisi tehdä, ei tietenkään tarkoita että neurotyypillisen ja neuroepätyypillisen käytös olisi samanlaista ennen diagnoosintekoikää. Terv. lääkäri
Ja äiti, kuulostaa että vedät tosi hyvin ja annat kaikkesi lapsen eteen ja enemmänkin <3
Mielestäni lapsesi ei ole huonosti käyttäytyvä, vaan hän on siinä iässä missä tutkii maailmaa,mutta ei sillä tavalla kuin aikuiset usein toivoisi, kuten ettei tulisi sotkua tai muita vaaratilanteita.
Meillä myös uhmaava 2-vuotias. Tekisi aika paljon samoja juttuja kuin ap:n lapsi mutta ollaan keksitty keinot välttyä osin noilta tilanteilta missä voisi käydä vaarallista karkaamista yms. Yksi on se että jos mennään jonnekin muualle laitetaan lapselle valjasreppu päälle. Lapsi saa juosta mutta ei pääse karkuun.
Toinen on että olemme ehdottomia siinä että kaupassa istutaan kärryisä piste. Lapsi on saanut huutaa mutta huomaa ettei asia muutu ja on hyväksynyt kohtalonsa. Sama päättäväisyys turvaistuimen kanssa autossa. Lapsemme ei aluksi suostunut olemaan turvaistuimessa, mutta erään reissun aikana kiljuessaan kun emme päässeet häntä viihdyttämään, hän oppi ettei hyödytä protestoida ja alkoi keksiä siitä lähtien itse tekemistä kuten höpöttelyä ja laulelua viihdyttääkseen itseään. Pakon kautta hän oppi kärsivällisyyttä ja itsenäisyyttä.
En vie taaperoa vielä muskareihin tms kun on tullut kokeiltua ja nähtyä ettei hänellä ole vielä rauhallisuutta ja keskittymiskykyä moniin ohjattuihin juttuihin. Toisaalta tarvitseeko 2-vuotiaalla vielä ollakaan, kun on vilkas ja utelias pieni.
Vesivärileikit ovat meilläkin mahdotonta tuhoa, joten emme niitä usein tee tai jos annan vesivärit, ymmärrän seuraukset ja siivoan jäljet kun lapsi on saanut hetken maalailla, sotkea ja tuhota. Koen että se sormien upottelu vesiväreihin ja vesien kaatelu on osa pienen tutustumista leikkeihin ja ympärillä oleviin asioihin. Silloin on helpompi olla turhautumatta. Samoin monen muunkin asian suhteen.
Ulkona olemme vain aidatulla pihalla jossa annan lapsen juoksennella ja jopa maistella sitä hiekkaa jos siltä tuntuu. On jäänyt maistelut vähemmälle. Jos hän on tunkenut hiekkaa vaatteihinsa, kotona olen vain laittanut saman tien kylpyyn.
Lapsemme käänteli usein juomamukinsa nurin ja valutti juomat siten syöttötuolin alustalle/pöydälle josta suutuin kyllä, mutta kerran kuulin hänen sanovan "älä tule paha kakku"- lorua kaataessaan kupin ja ymmärsin hänen leikkivän että juomakuppi oli hiekkasanko. Se että ymmärtää ettei lapsi tee pahuuttaan tuhoa auttaa minua ainakin jaksamaan niitä päähänpistoja ja kaaosta paremmin.
Tsemppiä ap!
Vaikea "uhmaikä" ei ole mitään muuta kuin kasvatuksen puutetta. Minun mielestäni tilanne on surkea jos aikuinen ihminen ei pärjää 2-4 vuotiaalle lapselle, heikkoja vanhempia ovat.
Minulla on juuri tuon ikäinen poika ja hän koitti myös purra ja lyödä. Periksi en anna ja teen heti ensimmäisestä kerrasta selväksi että minua ei ikinä lyödä eikä purra. Palaute tulee välittömästi ja kiristyy niin kauan että poika uskoo. "uhmaikä" jäi pelkkään kokeiluun ja nyt minulla on oikein mukavaa pienen poikani kanssa. Ei kiukuttele missään ja on hyvin onnellinen, nauraa, leikki ja juoksee.
Kun ne rajat vetää oikeasti, ei lapsen tarvitse kokeilla niitä joka hetki vaan aikuisesta tulee turvallinen ja elämä on helppoa.
Lasten kanssa eläminen ei ole mitään taistelua, jos on, on kyseessä vain tekniikka virhe ja vanhemman heikkous olla aikuinen.
Minulla on 3 lasta joista vanhin on jo aikuinen. Kaikkien kanssa sama juttu.