Mitä alentavaa joudut elämässäsi sietämään, ja miten kestät sen?

Ihmisten tuijotus.  Ihmisten ulkonäöstä tekemät (väärät) arviot.

Paskapalkalla töissä firmassa, jossa on työntekijöitä vähättelevä ilmapiiri. Ja asiakaspalvelu. Siinäpä ne tärkeimmät. Liian laiska kuitenkin etsimään "parempaa" (sitä ei luultavasti ole missään).

Vierailija kirjoitti:

Joudun opiskemaan amkeissa joista useimmat ovat olleet henkisesti ja älyllisesti alentavia ja oikeastaan alentavia kaikin puoliin.

Kerro lisää, että millä tavalla? 

Aviomiestä, joka ei muista syntymäpäivänä tai äitienpäivänä. Vaikka joka vuosi asiasta etukäteen muistutan. Marketin kakku saattaa ilmestyä illalla pöytään, mutta saisinpa joskus kortin, kukkia tai lahjan (mikä se on?) 

Lastensuojelun biologista perhettä vähättelevät päätökset ja käytännöt. Vihaan noita akkoja siellä. Vissiin valta mennyt päähän. Sijaisperheen äiti on kiva mutta nämä sossut, hyi.

Vierailija kirjoitti:

Aviomiestä, joka ei muista syntymäpäivänä tai äitienpäivänä. Vaikka joka vuosi asiasta etukäteen muistutan. Marketin kakku saattaa ilmestyä illalla pöytään, mutta saisinpa joskus kortin, kukkia tai lahjan (mikä se on?) 

Onko muuten kuitenkin hyvä aviomies tai rakastatko sitä? Ei sais kiinnostaa muiden asiat, mutta kiinnostaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aviomiestä, joka ei muista syntymäpäivänä tai äitienpäivänä. Vaikka joka vuosi asiasta etukäteen muistutan. Marketin kakku saattaa ilmestyä illalla pöytään, mutta saisinpa joskus kortin, kukkia tai lahjan (mikä se on?) 

Lahjojen ja muistamisten kerjäminen on tosi noloa... jopa parisuhteessa. En kehtaisi.

Eri kuin edelliset: musta on nolompaa jos aviomies ei muista kunnolla syntymäpäivänä. Äitienpäiväkin olisi hyvä muistaa, jos lapset on pieniä eivätkä itse osaa onnitella äitiään. Minusta on ihan hyvä, jos vaimo sanoo miehelleen, että pahoittaa mielensä, koska mies ei osoita hänelle huomiota merkkipäivinä. Mutta jos mies jatkaa epähuomiointiaan, ei välitä miltä se vaimosta tuntuu, on muutenkin suhteessa epähuomioiva, niin onko ylipäätään hyvä suhde?

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä kauan sitten todettujen, lähinnä hätäisesti keksittyjen diagnoosien vuoksi. Ensinnäkin jo tämä on alentavaa: jokin taho päätti, että en ole hoidettavissa. En, vaikka ilmaisin toiveen opiskelusta ja elämänsyrjään kiinni pääsemisestä. Päätti niin, vaikka minulla todettiin olevan hyvä sairaudentunto ja että älyllisesti minussa ei ole mitään vikaa - päinvastoin. Mutta koska se on halvempaa näin, kuin laittaa ihminen psykoterapiaan jotta tämä aloittaisi hurjalta takamatkalta muihin nähden. Sitten se nöyryytys, kun vuosien aikana itse itseään parantaen näkee kaikki ne tukiverkot josta tippui läpi, ja näkee kaiken sen miten aikuiset katsoivat ohi, pilkkasivat, kiusasivat. 

Elämäntilanteeni vuoksi koen ajoittain kaikenlaista alentavaa. Se on joku hymyssäsuin kommentointa, että ohhoh, osaatko sinäkin? Tai silmät viiruina vihasta, huulien välistä suhisten, että miten sinulla voi olla. Tai sitten passiivisaggressiivista "hyvähän sun on":

- on suuri ihme, kun osaan puhua ruotsia ja englantia ja kun opettelen kolmatta kieltä

- on suuri ihme, kun osaan soittaa pianoa ja kitaraa

- on ihmeellistä, kun olen kartalla maailmanmenosta ja osaan jutella päivän politiikasta

- on ärsyttävää, kun sairaus ei näy päälle päin ja minut tullaan lokeroiduksi väärin

- on ärsyttävää, kun minulla perus keskiluokkainen elintaso enkä elä luolassa muiden hullujen kanssa

- on todella ärsyttävää, kun minulla on parisuhde miehen kanssa joka ei ole kakkapylly luonteeltaan

- on väärin, kun joskus pääsen matkustamaan ulkomaille

- on väärin, että voin nukkua pitkään 

Sanomattakin on selvää, etten pyri enää tutustumaan uusiin ihmisiin, enkä ihmisten ilmoilla hae kontaktia muihin tavallista kohteliasuutta ja huomioimista enempää. En minä kaiken kokemani jälkeen enää ansaitse yhtään kiusaamista tai ulkopuolelle tahallaan jättämistä, en yhtään ilkkuvaa sanaa enkä yhtään mitään muutakaan.