Asperger-ihmiset: miten olette onnistuneet ystävyyssuhteissanne?

Itselläni on hyvin samanlaiset kokemukset.

Huonosti olen onnistunut. 

Huonosti. Viihdyn hyvin yksin, ja harva tavis ymmärtää että minun ei tarvitse nähdä kavereita joka viikko ollaksemme kavereita. Eli pitäisi nähdä useammin kuin mihin minä pystyn.

Ja juttujani ei oikein ymmäretä jos olen täysin oma itseni, vaikeaa aina esittää "normaalia".

Huonosti. Nuorempana sentään joskus _yritin_, ihan vain sen vuoksi ettei olisi ollut totaalisen outo. Nyt keski-ikä on tuonut mukanaan haluttomuuden ja viitsimisen lisäksi 24/7 väsymyksen, joka on ollut viho viimeinen tekosyy erakoitua lopullisesti. Minusta tämä on ihan win-win-tilanne: en pidä muista eivätkä muut minusta - miksi kieltää totuus. 

Lapsena oli kavereita ja vielä teini-ikäisenäkin. Lukiossa jäljellä oli 2 ja nekin onnistuin etäännyttämään parikymppisenä. En vaan osaa, en edes oman sukulaisten seurassa osaa olla luontevasti tai tiedä mitä kuuluisi tehdä/keskustella että saa ylläpidettyä vastavuoroisia ihmissuhteita.

1-2 ystävää ollut, mutta molempiin etääntynyt välit. Lisäksi joitain kavereita. Ns. porukoihin en ole koskaan päässyt. kaipaisin jotain yhtä oikein hyvää ystävää, mutta aikuisiällä en ole enää jaksanut syvällisemmin tututua uusiin ihmisiin. Viihdyn myös pääasiassa yksin enkä jaksa nähdä ihmisiä kuin max. muutaman kerran kuussa ja nykyään vielä harvemmin. En seurustele tietysti myöskään. Ehkä emotionaalinen yksinäisyys on pahempaa silti, sillä on minulla ollut sellaisiakin aikoja jolloin seuraa on ollut liikaakin, mutta se on lähinnä uuvuttanut, koska ei ole ollut sitä oloa, että ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Koska enhän minä oikeastaan seuraa ole vailla, vaan aitoa yhteyttä, mutta sitä ei synny juurikaan kenenkään kanssa.

Muiden assien kanssa en viihdy yhtään paremmin, ei ole siiä kiinni vaan siitä, ollaanko samalla aaltopituudella, onko samanlaisia kiinnostuksenkohteita, kokemuksia ym.

Erittäin huonosti, mutta olen tottunut siihen - yksinoloon. Harmittaa se mutta en voi sille mitään. Haaveilen normaalina olosta tai siis muiden kanssa olemisesta. Joskus eläydyn muiden maailmaan kirjojen kautta ja "elän" sillä tavalla.

Heikosti. Annan ystävilleni paljon, odotan samaa.  Ovat osoittautuneet itsekkäiksi, kieroiksi, epärehellisiksi. Minulla on kultainen sydän. Nykyään koitan antaa kavereille saman, mitä ovat valmiita antamaan minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Heikosti. Annan ystävilleni paljon, odotan samaa.  Ovat osoittautuneet itsekkäiksi, kieroiksi, epärehellisiksi. Minulla on kultainen sydän. Nykyään koitan antaa kavereille saman, mitä ovat valmiita antamaan minulle. 

Opettelen antamaan vähemmän ja omien resurssien puitteissa. 

Ottajia riittää. Innostuksen, Ilon, luovuuden, rahan, palveluiden ja hyvien asioiden. Kaikenlaisia lokkeja on pilvin pimein. 

Mutta sellaisia, jotka ovat valmiit tekemään saman, ne ovat harvassa. 

Omasta mielestäni hyvin. Osa ystävistä voi olla eri mieltä. Viihdyin omissa oloissani, ja voin olla jopa puoli vuotta ottamatta yhteyttä ystävään. Osa ystävistä toivoisi aktiivisempaa yhteydenottoa.

Aika hyvin aikuisiällä. Lapsuudessa oli muutamia ystäviä, perhetuttujen lapsia ja sukulaisia. Heihin ei siis ollut tarvinnut erikseen itse tutustua. Pitkälle aikuisuuteen saakka nämä olivat ainoat ystävät.

Kolmekymppisenä eron jälkeen alkoi vähän uusi elämä uudessa paikassa, ja opin itse tutustumaan uusiin ihmisiin. Löysin niitä muutamia oikeasti itseni kanssa yhteensopivia kavereita, yhden ihan "bestiksenkin". Mutta tosiaan pitkän tien olin kulkenut itseni kanssa, että pääsin siihen tilanteeseen, että uskalsin ottaa kontaktia ihmisiin. Ja kyllähän se vähän alkoholiakin vaati, että uskaltauduin sosiaaliseksi. 

Ei ole tavoitteissa, en vaan pysty kiinnostumaan. Ole tai olematta on kykyni pitää yllä ihmissuhteita. En jaksa pitää suhteita yllä edes lapsiini joten eiköhän se kerro oleellisen. Jos sellainen puoliksi jäähtynyt kerran vuodessa tai kahdessa kuulumisten vaihto ja 10 vuoden välein näkeminen tai harvemmin riittää niin voit olla sopiva ihminen minulle.

Huonosti. Aikuisiällä ystävyyssuhteet ovat vähätkin ystävyyssuhteet karisseet toinen toisensa jälkeen pikkuhiljaa. Mulla meni jotenkin tosi kauan tajuta kuvio, ihmettelin aina miksi toisilla on niin paljon seuraa, ihan niillä mulkuimmillakin ihmisillä. Ja miksi minä, joka olen luotettava, mukava, jopa hauskaa seuraa, you name it. olen ilman ystäviä. Kai mussa on jotain, jota en vaan itse huomaa, mutta muut kyllä huomaa ja karttaa. Viihdyn kyllä hyvin yksinäänkin, mutta usein kaipaisin soittaa jollekin, istua iltaa, höpötellä ja käydä kaupungilla. 

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Aikuisiällä ystävyyssuhteet ovat vähätkin ystävyyssuhteet karisseet toinen toisensa jälkeen pikkuhiljaa. Mulla meni jotenkin tosi kauan tajuta kuvio, ihmettelin aina miksi toisilla on niin paljon seuraa, ihan niillä mulkuimmillakin ihmisillä. Ja miksi minä, joka olen luotettava, mukava, jopa hauskaa seuraa, you name it. olen ilman ystäviä. Kai mussa on jotain, jota en vaan itse huomaa, mutta muut kyllä huomaa ja karttaa. Viihdyn kyllä hyvin yksinäänkin, mutta usein kaipaisin soittaa jollekin, istua iltaa, höpötellä ja käydä kaupungilla. 

Tämä! 

Kaikista hauskinta on se, että ihmiset vaativat suoraa ja rehellistä puhetta. Sitten kun olen suora ja rehellinen, niin raivostutaan. Eivät nämä rehellisyyttä vaativat halua kuulla rehellistä syytä jolkekin asialle, esimerkiksi sille, miksen halua heitä tavata. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista hauskinta on se, että ihmiset vaativat suoraa ja rehellistä puhetta. Sitten kun olen suora ja rehellinen, niin raivostutaan. Eivät nämä rehellisyyttä vaativat halua kuulla rehellistä syytä jolkekin asialle, esimerkiksi sille, miksen halua heitä tavata. 

Lisäisin vielä, etten pysty olla sanomatta oikeaa syytä. Miten se asia siis on. 

Parikymppisenä oli vielä ystäviä. Ei ole enää. Aina vaan olin joko liian äänekäs taikka liian hiljainen taikka liian vääränlainen. Viihdyn hyvin yksinänikin omien juttujen parissa, kuten ennenkin. Näin vanhana (41) enää jaksa koettaa arvailla minkälaisena pitää esiintyä milloinkin, olen vaan sellanen kun olen. Ja siitä tulee kyllä sanomista.

Jännä miten niin monella on toisinpäin kuin mulla. Siis kun sanotte, että nuorempana vielä oli ystäviä ja myöhemmin ei enää niin. Mä taas oon vasta aikuisempana saanut ystäviä. Jotenkin kun on oppinut tuntemaan itseään paremmin, niin on myös helpommin tunnistanut itselle sopivia ihmisiä. Ei taida mun ystävätkään olla neurotyypillisiä. 

Ei ole naispuoleisia ystäviä, mutta mies löytyy. häntä ei haittaa että olen vähän outo ja huono sosiaalisesti.