Eivätkö he, jotka tieten tahtoen haluavat lapset pienellä ikäerolla ymmärrä sitä jo etukäteen, että lapsiperhearki on rankkaa ja väsyttävää?

Tottakai elämä on joskus raskasta ja sen saa sanoa ääneen.

Mutta tiedän muutaman pikkulapsen vanhemman, jotka jatkuvasti valittavat miten on raskasta, ei ole omaa aikaa, kaikki on p#skaa yms. Ei sitäkään jaksa kuunnella koko aikaa.

Ja sittenkun vielä tuohon aletaan suunnitella toista lasta tekisi mieli vaan sanoa, että miksi ihmeessä, älä tee sitä ja opettele ensin nauttimaan sen yhden lapsen kanssa siitä arjesta. Tuntuu, ettei tajuta että kun tuohon jo valmiiksi kuormittavaan tilanteeseen lisätään vauva niin ei se elämä ainankaan helpotu. 

Ei lapsia tarvitse tehdä pienellä ikäerolla, koska niin jotenkin kuuluu tehdä. Lapsia ei tehdä toisilleen kavereiksi. Jokaisen pitäisi hankkia niitä lapsia sen mukaan, mitä oma ja puolison psyykkinen, fyysinen ja taloudellinen kantokyky kestää.

Toisille pikkulapsi arki on mukavaa ja sujuvaa eikä hankalat tilanteet niin kuormita. Toisille taas tuntuu olevan todella väsyttävää ja stressaavaa kaikki. 

En mä ainakaan jaksais aloittaa samaa showta monta kertaa alusta. Aika aikansa kutakin.

Tietty oli rankkaa, mutta todellakin helpompaa kun on voinut panostaa molempiin lapsiin samanaikaisesti ja tasavertaisesti, koska ovat kehityksessä niin lähellä toisiaan. Sosiaalisten taitojen kehittyminen ja kasvatus helppoa, kun on saman tasoinen kasvukaveri. Toki näissä pitää olla pelisilmää ja aikuisen tukea reilusti, jos haluaa hyvän suhteen sisaruksille.

Nyt on helppoa kun leikkivät ja viihdyttävät toisiaan. Säännöt, ikärajat ja aktiviteetit helppo toteuttaa molemmille samat, kun ei ole eri ikävaiheissa 

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut perheessä jossa olin keskimmäinen ja isosisko viisi vuotta vanhempi ja pikkusisko viisi vuotta nuorempi.

Täyttä helvettiä meille lapsille ja äiti lopen uupunut, kun se lapsiperhevaihe kesti ja kesti ja kesti ja kesti.

 

Äitisi on idiootti

Meillä rankkaa oli kuopuksen astman ja refluksin kanssa taistelu. Se olisi ollut ihan yhtä univelkaista ja hirveää, vaikka esikoinen oliis ollut teini.

Minun äidilläni oli lapset isoilla ikäeroilla, hän oli kotirouva ja meillä oli kotiapulainen ja silti hän valitti 24/7.

Lapsen saaminen=vapauden riisto. Siitä se rankkuus tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä v i d d u a! ukilla oli 17 lasta ja kaikki män ihan hyvin, toinen vaimo kuolla kupsahti niin otti kodinhoitajan toiseksi joka synnytti loput eli kai 9 lasta entisten 8 lisäksi

 

hyvin meni kaikki! elivät maaseuvvulla ja ukki oli kirvesmies ja kaikista lapsista tuli rehellisiä työntekijöitä kukaan ei joutunut sossuun

 

usko piti yllä harmoniaa eli oli siis 1950-lukua.....

 

 

No ehkä se ukille olikin helppoa, kun sai päivät pitkät olla kaatelemassa puita metsässä. Kasvatusvastuu lankesi vaimolle. 

Tämä ukki oli säälittävä. Teetti liikaa lapsia. Tuollainen elämä ei kyllä lapsista ja vaimosta ole ollut kivaa. Kaikkea muuta, köyhyyttä ja kurjuuttaa tuon ajan oloissa.

Mutta onhan ukilla pitänyt hupia olla, kun jatkuvaan tojinut. Muusta viis, kun muna määrää 

Jos haluaa monta lasta, niin ei auta vuosia välissä odotella. Ei voi tietää, saako niitä enää jos liian vanhaksi odottaa.

Kamalimpia vanhempia on ne, jotka päästävät alle kouluikäisen pihalle ilman aikuista soittelemaan toisten ovikelloa, heittämään hiekkaa leikkipuistossa toisten lasten päälle ja kiukuttelemaan.

Jos et jaksa vahtia omaa lasta niin.älä tee lasta

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaisin lapsia, tekisin kaksi mahdollisimman pienellä ikäerolla. Pikkulapsi-aika ois nopeammin ohi, molemmille tulisi järkeä suht samaan aikaan ja pitäisivät toisilleen seuraa. Kamalaa olisi jos ois just saanu edellisen viisvuotiaaksi ja sitten pitäis alottaa koko rumba alusta, ei varmaan jaksais.

Minulla on lapset viiden vuoden ikäerolla. Ei se tuntunut siltä, että koko rumba alkaa alusta. Esikoisen vauva ja taaperoajasta oli niin kauan, että uutuuden viehätys oli jo mukana. Viisivuotias on myös jo sen verran omatoiminen ettei tarvitse jatkuvaa valvontaa. Häneltä voi pyytää pientä apua esim. tuotko yhden vaipan tai käyn nyt suihkussa tule sanomaan jos vauva herää. Esikoinen aloittaa eskarin ja koulun kun toinen on pieni, jolloin luultavasti on kotona vauvan/taaperon kanssa ja esikoisen ei tarvitse mennä eskarin/koulun jälkeen ip-hoitoon tai kävellä yksin koulumatkoja. Paljon hyötyjä on ollut isosta ikäerosta.

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut perheessä jossa olin keskimmäinen ja isosisko viisi vuotta vanhempi ja pikkusisko viisi vuotta nuorempi.

Täyttä helvettiä meille lapsille ja äiti lopen uupunut, kun se lapsiperhevaihe kesti ja kesti ja kesti ja kesti.

 

Meillä tuo taas oli oikein loistava ratkaisu. 5 v ikäeroilla mekin, ja itse olen keskimmäinen. Nyt ollaan 48, 43 ja 38-vuotiaita, ja ihan ylimpiä ystävyksiä toistemme kanssa. Kiusaamista ei lapsena ollut, eikä kateuttakaan koskaan kun edellinen on aina ollut riittävän vanha ymmärtämään että sisarus on paljon pienempi, ja toinen paljon vanhempi.

Minulla on lapset 2 v 4 kk ikäerolla ja minusta se oli todella hyvä ikäero. Aina oli leikkikaveri, saattoivat harrastaa samoissa harrastusryhmissä, alakouluikäisiä olivat samaan aikaan ja teinejä samaan aikaan.

Nyt ovat jo aikuisia ja toistensa parhaat ystävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaisin lapsia, tekisin kaksi mahdollisimman pienellä ikäerolla. Pikkulapsi-aika ois nopeammin ohi, molemmille tulisi järkeä suht samaan aikaan ja pitäisivät toisilleen seuraa. Kamalaa olisi jos ois just saanu edellisen viisvuotiaaksi ja sitten pitäis alottaa koko rumba alusta, ei varmaan jaksais.

Minulla on lapset viiden vuoden ikäerolla. Ei se tuntunut siltä, että koko rumba alkaa alusta. Esikoisen vauva ja taaperoajasta oli niin kauan, että uutuuden viehätys oli jo mukana. Viisivuotias on myös jo sen verran omatoiminen ettei tarvitse jatkuvaa valvontaa. Häneltä voi pyytää pientä apua esim. tuotko yhden vaipan tai käyn nyt suihkussa tule sanomaan jos vauva herää. Esikoinen aloittaa eskarin ja koulun kun toinen on pieni, jolloin luultavasti on kotona vauvan/taaperon kanssa ja esikoisen ei tarvitse mennä eskarin/koulun jälkeen ip-hoitoon tai kävellä yksin koulumatkoja. Paljon

Niin. Sinulle. Sille esikoiselle ei.

Vierailija kirjoitti:

Kamalimpia vanhempia on ne, jotka päästävät alle kouluikäisen pihalle ilman aikuista soittelemaan toisten ovikelloa, heittämään hiekkaa leikkipuistossa toisten lasten päälle ja kiukuttelemaan.

Jos et jaksa vahtia omaa lasta niin.älä tee lasta

 

Itse teen jatkossa tollasista lapsista lasun.

Minä kannatan lyhyitä ikäeroja, vaikka se onkin rankkaa aluksi. Kun lapsista kouluttaa tiimin, he viihdyttävät toinen toisiaan, eikä vanhemman tarvitse olla enää mikään seremoniamestari. Kun on pitkät ikäerot, lapset ovat yksinäisiä ja vaativat koko ajan vanhemman huomiota. Nykyään olen vanha ja asun yksin ja valitan jatkuvasti että siivoaminen ja ruuan laitto on tylsää ja ihan liian rankkaa. Tilaan Woltilta ja käytän siivoojaa.

t. viiden äiti

Kaikissa ikäeroissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Minulla ja pikkuveljelläni oli 9 vuotta ikäeroa ja monet sukulaiset luuli että tulisi sopeutumisongelmia kun olin ensin ollut niin pitkään ainoana lapsena. Kuitenkin meistä tuli todella läheiset, koska olin jo sen verran iso veljen syntyessä että minusta oli tosi kiva hoitaa vauvaa ja auttaa äitiä pikkuveljen kanssa, leikittää ja olla ns. vastuussa isompana sisaruksena. Edelleen aikuisinakin meillä on tosi läheiset välit. Luonnekysymyksiä varmasti, joku toinen olisi voinut kokea pikkusisaruksen ärsyttävänä ja että ei ole paljon yhteistä.

Itse kuitenkin toivoisin omat lapset saavani pienemmällä ikäerolla, jotta heillä olisi enemmän seuraa toisistaan jo pikkulapsiaikanakin, ja kokisivat suunnilleen samat ikävaiheet yhtä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaisin lapsia, tekisin kaksi mahdollisimman pienellä ikäerolla. Pikkulapsi-aika ois nopeammin ohi, molemmille tulisi järkeä suht samaan aikaan ja pitäisivät toisilleen seuraa. Kamalaa olisi jos ois just saanu edellisen viisvuotiaaksi ja sitten pitäis alottaa koko rumba alusta, ei varmaan jaksais.

Minulla on lapset viiden vuoden ikäerolla. Ei se tuntunut siltä, että koko rumba alkaa alusta. Esikoisen vauva ja taaperoajasta oli niin kauan, että uutuuden viehätys oli jo mukana. Viisivuotias on myös jo sen verran omatoiminen ettei tarvitse jatkuvaa valvontaa. Häneltä voi pyytää pientä apua esim. tuotko yhden vaipan tai käyn nyt suihkussa tule sanomaan jos vauva herää. Esikoinen aloittaa eskarin ja koulun kun toinen on pieni, jolloin luultavasti on kotona vauvan/taaperon kanssa ja esikoisen ei tarvitse mennä eskarin/koulun jälkeen

Miksi ei? Tai voin kysyä itsekkin. Lapsi on jo 18v 😅 

Ja entäs jos ensimmäinen tai toinen  lapsi paljastuukin erityislapseksi? Käytöksestä aletaan huolestumaan vasta aikaisintaan lapsen ollessa 4-5-vuotias. Sen ikäisestä alkaa jo näkymään  onko lapsi nepsy vai normaali. 

Kiva siinä sitten olla, erityislapsen kanssa kun yksi tai kaksi muuta lasta itkee kokoajan äidinperään eikä keneenkään pysty keskittymään niin paljon kuin haluaisi. 

Kyllä se lapsiperhearjen rankkuus riippuu pääasiassa lapsien luonteesta/terveydestä jne. ja vanhempien voimavaroista, ei niinkään lasten ikäerosta. Meillä esikoinen nukkui todella huonosti ensimmäiset 8 kk (yli 2 tuntia putkeen oli harvinaista), ja se oli rankkaa. Kun hyvin nukkuva kuopus syntyi tasan 2 vuoden ikäerolla, nukkui esikoinen jo erinomaisesti ja oli jo oppinut päiväkuivaksi. Todella nopeasti heillä alkoi olla myös seuraa toisistaan, mikä helpotti myös kovasti, kun eivät tarvinneet niin paljon vanhempia viihdyttämään. 

Isommassa ikäerossa on myös se hyvä puoli, että molemmat saa olla rauhassa pieniä. Ei tarvitse jakaa vanhempien huomiota. Kyllä sellainen 2v joutuu kasvamaan nopeammin isoksi kun perheeseen tulee vauva. Hän kokee mustasukkaisuutta ja hylkäämistä, kun väsyneen äidin keskittyminen menee vauvaan. Hänet saatetaan jopa laittaa päiväkotiin "saamaan virikkeitä" eli pois jaloista, jotta äiti ja vauva voivat viettää rauhallista aikaa kaksin.