Millä motivoitte itsenne olemaan eroamatta kun oma puoliso kypsyttää?

Mutta eikös se avioliittokin ole kompromissien tekemistä eikä eletä niin että toisen elämä / työ / olotila olisi jotenkin tärkeämpi. Miten ihmeessä silloin voisi olla edes tasavertainen suhde jos toisen tekeminen on tärkeää ja toinen sitten vain sopeutuu. Olisin lähtenyt jo vuosia sitten jos pystyisin itseni ja lapseni jollain lailla elättämään. Mutta kun on taloudellisestikin toisesta riippuvainen niin ei ole helppoa pakata kamoja ja häipyä. Mä olen ihan umpikujassa ja varmaan kohta oikeesti leviää pää...ja mitä tekee mies? Lähtee joka aamu töihin ihan kuin aina ennenkin ja tekee sitä mistä pitää. Muilla ei sitten niin väliä olekaan. Ap, ymmärrän tilannettasi ja toivoisin voivani auttaa. Kun nyt edes keksisi miten voisin auttaa itse itseäni.

Jos en olisi eronnut edellisestä avomiehestäni niin olisin edelleen sen mustasukkaisen hullun alistettavana. Että kyllä se joskus vaihtamalla paranee.

Vierailija:

... huomaa, että oma mies on kuitenkin varsin mukava, ei juo, ei ole väkivaltainen, ei käy viraissa, ei alista, ei nipota rahankäytöstä, ei ole mustasukkainen jne.

Lisäksi voi miettiä asuisiko mieluummin muksujen kanssa pienessä kaksiossa vaikka omaa aikaa kuin reiluhkossa ok-talossa mistä kuitenkin pääsee myös harrastamaan (mies hoitaa lapsia) ym.

Lisäksi mietin omia hyviä & huonoja puoliani ja totean, etten ole ihan maailman helpoin kumppani. Yhdessä olemme hyvä tiimi ja vaikka välillä tympii, meillä on hieno suhde.

On helppoa ja turhaa ajatella ongelman johtuvan vain toisesta. Yleensä ongelmissa ja riidoissa ei olla vain yhden osapuolen takia.

Vierailija:

Nyt sentään ukko tulee kotiin ja voi itse joskus lähteä ovesta ulos. Ulkopuoliset hoitajat ei ole aina käytettävissä.

..???

LApset minua eniten säälittääkin että miten ne eron ottaisi, mutta toisaalta kumpi sitten on huonompi, se että äiti on aina pahalla päällä parisuhteessa vai se että äiti on onnellinen keskenään lasten kanssa.

Minä ainakin saisin paljon paljon enemmän vapaa aikaa yksinhuoltajana kuin nyt parisuhteessa.

onneksi lakkasin uskomasta heti kun se parempi löytyi. Vanhassa ei ollut vikaa mutta ei kipinääkään, nyt oon Sen Oikean kanssa eikä ero ole käynyt mielessäkään. 10 v yhdessä, exän kanssa tuhlasin 12 v.

jotka eivät uskalla laittaa omaa elämäänsä kuntoon. Tosi säälittävä lause on tuo.

Toisilla se paranee vaihtamalla, mutta suurimmalla osalla ei, sillä ihan samat ongelmat tulevat jossain vaiheessa eteen uusissakin suhteissa. Nimittäin itseään ei voi kukaan toiseksi vaihtaa...

on usein sellaisten ihmisten hokema, jotka hyppäävät suoraan edellisestä suhteesta uuteen. Yleensä muutaman vuoden yksinolo avaa silmiä ja auttaa ihmistä ymmärtämään mitä hän elämältään haluaa ja mitä ei.

Jos koskaan ei ole elänyt yksin ei voi tietää mitä elämältään todella haluaa, koska parisuhde on aina kompromissejä.



Lisäksi suuri merkitys on sillä, millä perusteella suhteeseen on ryhdytty.

Heikkoina hetkinä nukun sohvalla yöt ja velvoitan miehen ottamaan aina lapsen mukaansa, kun jonnekin lähtee = saan olla rauhassa ja ajatella.

Tuolla logiikalla pitäisi pysytellä loppuelämä yksissä vaikkapa väkivaltaisen ja uskottoman juopon tai narkomaanin kanssa. Itse ainakin tein elämäni parhaan päätöksen vaihtamalla em. kaltaisen tapauksen kunnolliseen mieheen.