Lue keskustelun säännöt.
Yhteenmuutto ahdistaa, vertaistukea
15.04.2024 |
En ole koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä, saati seurustellut hirveästi. Rakastan rutiineja ja olen onnellisimmillani silloin, kun ei tapahdu mitään suurta.
Esimerkiksi olen asunut samassa kämpässä pian 15 vuotta, ja olen ollut yhtä kauan töissä samassa paikassa, ilman, että työtehtäväni ovat vaihtuneet. Ja edelleen tykkään työstäni, joka päivä, vaikka monien mielestä se on tylsää. Rakastan samoja harrastuksiani, samaa perhettä, samoja vanhoja paria ystävää (en halua uusia), ja samoja telkkarisarjojakin!
Kesälomalla pieni reissu eri kaupungissa riittää virkistämään mieltäni ja se on minulle riittävän extremeä. En kaipaa muuta. Minulla on ns. vanhuksen mieli nuoren ihmisen vartalossa, heh. Ja olen tosi onnellinen.
Nyt pari vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen, kun aloin seurustelemaan vakavasti, täydellisen ihmisen kanssa itselleni. Hän hyväksyy minut juuri tällaisena tylsimyksenä, kuin olen. Rakastan häntä ja viihdyn hänen kanssaan.
Asumme 90km päästä toisistamme, ja puolisoni olisi halukas muuttamaan yhteen. Minun pitäisi muuttaa sinne, koska miehelläni on oma yritys ja minä löydän töitä mistä vain.
Sanomatta on selvää, että vaihtuu koti, työpaikka, yksin olon helppous, rutiinit, kaikki. Tiedän, että se tulee olemaan minulle varmasti yhtä h*lvettiä se alku, kun kaikki muuttuu. Ihminen, jopa kaltaiseni, ehkä sopeutuu myös aikanaan, ehkä vuodessa?
Toisaalta hyppy tavallaan tuntemattomaan, tuntuu kiehtovalta, mutta ennen kaikkea ahdistavalta ja jopa lamaannuttavalta, itken toisinaan kun ahdistaa. En saa pitää kaikkia lankoja käsissäni enää tai menetän ne pitkäksi aikaa.
Vertaistukea, kannattaako? Kokemuksia ja kuinka nopeasti sopeuduit?
Kommentit (30)
Jos muutat ensin lähemmäksi. Sitten, jos noiden mullistusten tasaannuttua "uusi elämä" tuntuu hyvältä ja suhde voi edelleen hyvin muutatte vasta yhteen. Ja tarpeeksi isoon asuntoon, että löytyy tarvittaessa paikka eri tilassa oleilulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteenmuutto on huono ajatus. Toki voitte asua lähempänä, mutta saman katon alle ei pitäisi muuttaa. Se tuhoaa helposti hyvänkin parisuhteen.
Oletko autismin kirjolla? Kuulostaisi vähän siltä.
Minä olen muutaman kerran asunut miesten kanssa, ja siitä viisastuneena nykyisen puolisoni kanssa aiomme asua jatkossakin erillämme. Se on ihan kamalaa kun ei vaan voi olla yksin vaikka haluaisi, kun se toinen on aina siinä. Sitten jos se toinen vielä kuorsaa, tai sillä on joitain aivan sietämättömiä tapoja kuten lusikan vatkaaminen kahvikupissa. Joo hyi ei ikinä enää. Yhdessä asuminen on ahdistavampaa kuin ehkä osaat kuvitella.
Pystytkö tekeen työtäsi osittain etänä tai osa-aikaista viikkoa? Tai miehesi? Kannattaisiko ensin kokeilla jonkinlaista kompromissia, esim. että olisit hänen luonaan esim. joka toinen vkonloppu pidennetysti to-ma (ma aamuksi töihin) ja joka toinen vkonloppu hän olisi vastaavasti luonasi? Saisitte tuntumaa siihen, miltä tuntuu asua yhdessä mutta kummankaan ei tarvitse muuttaa koko elämäänsä. Kuulostaa vähän epäreilulta sinua kohtaan jos sinä joutuisit muuttamaan kaiken mutta hän ei mitään, jos suhde ei onnistuisikaan niin sulla menisi taas kaikki uusiksi ja hänellä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko mahdollista ensin muuttaa väliaikaisesti, vuokraat mahdollisen omistusasunnon pois, otat töistä vuorotteluvapaata tai teet etätöitä? Jos edelleen sovitte yhteen hyvin, lopullinen muutto tuntuu helpommalta, ja jos ylitsepääsemättömiä ongelmia elintavoissa ilmenee, voit palata entiseen helposti.
En sinua muuttaisi, koska rutiineihin, jotka ovat omalle mielenterveydelle ja jaksamiselle tärkeitä, tulee pakostakin muutoksia kumppanin kanssa. Kumppani voi myös olla tollukka sen suhteen, ettei ymmärrä näiden sinun tiukkojen ruutinien tarvetta ja alkaa vaatia sinua lopettamaan ne hankalina.
Itse matkustan paljon lapsettomana sinkkuna. Minulla on matka-ahdistus, johon on lääkitys. Lääkityksestä huolimatta jokaisessa matkantekovälineessä on tietyt paikat - tai tietty yksi paikka - jossa voin istua. Ja jossa myöskin istun, koska se vähentää ahdistusta. Lennoilla tämä tietää aina ylimääräistä rahanmenoa, kaukomatkoilla melkein 100€ lisäystä matkalippuun. Jos minulla olisi puoliso matkakaverina, joutuisin silti istumaan tietyissä paikoissa. PISTE. Ihan sama, miten paljon kumppania kiukuttaisi, että hän haluaa istua muualla. Herra on hyvä ja istuu muualla, mutta minun ahterini laskeutuu vain tiettyyn penkkiin. Ota tai jätä.
JOS koko elämä on tällaisia tiukkoja rutiineja päivästä toiseen, enemmin tai myöhemmin yhdessä asuessa niistä tulee iso ongelma. Puolisoa kiukuttaa, kun asiat pitää tehdä sinun tavoin ja sinua ahdistaa, jos rutiinit menevät rikki (koska turvallisuudentunteen, hallinnantunteen ymv. menetys, neuropoikkeavuus, ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireilu ymv. mikä siellä taustalla nyt vaatikaan niitä muuttumattomia rutiineita onnelliseen elämään).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kovasti vastanneille!
Olemme alustavasti puhuneet, että vuokraamme yhteisen, uuden, isomman kodin, missä molemmilla olisi myös omat huoneet. Sanoin, että jos muutan miehen luokse, ei koti tunnu mun kodilta, vaan miehen kodilta. Uudessa kodissa saisimme aloittaa molemmat puhtaalta pöydältä ja tuntuisi heti molempien kodilta.
Olen muutenkin helposti ahdistuva, kaikki elämässä ahdistaa aina jossain määrin, isosti ja pienesti, sen takia rutiinit ja samanlainen elämä tuo turvaa. Toisaalta itse olen itse kierteesweni ajanut, ja en ole yhtään mukavuusalueeltani poistunut ja koittaa edes siedättää ahdistustani. Siten siis tällainen suuri elämänmuutos ahdistaa tietenkin 200%.
Olen kuitenkin miettinyt ja ääneenkin toki sanonut, että jos en sopeudu, muutan takaisin kotikaupunkiini ja samat, vanhat työt. Toisaalta en haluisi heti olla "luovutus" mielessä, vaan haluan myös yrittää ja osata elää toisen kanssa. Toki eihän se mitään luovutusta ole, eihän kaikki ole yhdessäasumistyyppiä, eikä siinä ole mitään väärää. Toisaalta jos en kokeile, en ikinä saa tietää.
Olemme olleet viikkojakin putkeen yhdessä, olen nauttinut siitä ajasta. Nautin myös todella paljon siitä, että saan olla omassa kodissa yksin, välillä. Jotenkin "nollaudun" ja herään taas uuteen eloon.
Olen miettinyt myös, voisiko joku vanhasta elämästä olla tallella. Vuorotteluvapaa olisi mahtava, muttei se taida järjestyä. Tai että ajaisin vaan pitkää työmatkaa ekat kuukaudet, mutta se tuntuu raskaalta, kun vuorotyö.
Tämä on niin totta. Vuokralle yhdessä, ei missään nimessä miehen asuntoon.