Tuttu äiti " hyljännyt" esikoisensa vauvan syntymän jälkeen..

En tainnut jaksaa tuntea syyllisyyttä, ainakaan silloin pahimmassa vaiheessa. Olin raskauden takia ihan pihalla koko elämästä ja yksin ja masentunut ja fyysisesti loppu. Ajattelin kai lähinnä että se kamala pentu saa mitä ansaitsee jos minä raivoan hänelle.



Mutta sitten kun olin siitä sumusta selvinnyt, niin syyllisyys iski kuin nuoli ja tajusin etten SAA vihata lastani. Neljävuotias jo puhui vähän väliä että haluaa kuolla ja tappaa itsensä. Aloin sitten määrätietoisesti rakentaa suhdettamme uusiksi ja nyt tuntuu että elämämme on suht tasapainoista (esikoinen on 12 v).

Vierailija:

Neljävuotias jo puhui vähän väliä että haluaa kuolla ja tappaa itsensä. Aloin sitten määrätietoisesti rakentaa suhdettamme uusiksi ja nyt tuntuu että elämämme on suht tasapainoista (esikoinen on 12 v).

ta mitään..?

Tai sitten käy niin kuin kahdelle tutulleni. Esikoinen oli ihana ja taitava,. Mutta kakkosta on aina haukuttu. Oikein pahaa tekee kun nämä pari tyyppiä aina mollaavat kakkosta kun se ei osaa mitään ja ei ole niin hyvä ja on ärsyttävä



Toisessa tapauksessa kakkonen on jo 12v ja pyörii aika epämääräisissä porukoissa hakemassa itselleen sitä huomiota ja hyväksyntää, mitä ei äidiltään saanut.

Toisessa tapauksessa kakkonen meni vasta kouluun. On raukka saanut nyt jo kuulla, kuinka on tyhmempi kuin esikoinen.

Eli meillä oli ennen lasta pieni koira, joka oli meille tosi rakas. Kun lapsi tuli, minun tunteeni koiraa kohtaan kuolivat ihan kokonaan. Miten voi se sama vilpitön karvaturri ollakin yhtäkkiä vain kiusaava riesa joka räkyttää tahallaan ja herättää ja vaatii huomiota. Turha sanoakaan että olin ihan puhki ja mies ei tajunnut että olisi pitänyt auttaa enemmän. Vasta kun lapsi oli n. 4, alkoi olla sen verran normaalia elämää että alkoi taas silitellä koiraakin, ja sen heti huomasi koirasta että sen elämänilo palasi. Sekin masentui kohtelusta ja nukkui vain.

Helpotukseni oli suuri, kun toisen synnyttyä rakastin esikoistani yhtä kaikkinielevästi kuin aiemminkin ja sen lisäksi rakastuin kuopukseeni täydellisesti. Koirat ovat kyllä vähän kärsineet, ja nyt kun nuorempi lapsi on kolmivuotias, olen taas jaksanut ja halunnut touhuta koirienkin kanssa.

Jotenkin olen ollut ilmiöstä tietoinen aina, mutta siitä ei saa puhua edes parhaiden kavereiden kesken.



Muistan joskus 10 vuotta sitten kun meille tuli uusi koiranpentu. Vanhempi koira, joka oli siihen saakka ollut hyvin rakas, muuttui silmissäni kamalaksi, ja olin jo suunnilleen luopumassa siitä. Koiria ei toki voi mitenkään verrata lapsiin, mutta tunneilmiönä tuossa on varmaan samasta kysymys.



Nyt meille on syntymässä toinen lapsi päivänä minä hyvänsä, ja pelkään ihan kamalasti sitä miten käy minun ja esikoisen suhteen. Esikoinen on 4-vuotias, ja minulle rakkainta maailmassa, mutta kun muistan tuota koira-episodia, en voi olla pelkäämättä sitä mitä psykologisia prosesseja uuden vauvan syntymä päässäni käynnistää. Ei kai kukaan tietoisesti tahdo tunteiden jäätyvän esikoista kohtaan; ihan niinkuin kukaan tuskin tietoisesti haluaa vaikkapa sairastua masennukseen... Tuo koira-juttu vaan paljasti silloin minulle itselleni, että psyykeni on valmis tuollaiseen hylkäämisreaktioon tahdostani huolimatta.



Pelottaa siis esikoisen puolesta, en tosiaan haluaisi hänen joutuvan kokemaan vastaavaa!

Mielenkiintoinen ja asiallinen keskustelu kuitenkin :)

kyllä niille lapsille pitäisi tasapuolisesti yrittää antaa huomiota! Vauva varmasti vie paljon aikaa ja voimia.. Mutta miksei äiti pitäisi myös vanhemman lapsen kanssa kahdenkeskisiä hetkiä.. Itse olen pyrkinyt jakamaan huomiota kaikille.. Välillä vähän heikommin tuloksin..

kun kuopus syntyi. Esikoinen oli silloin vajaa kaksivuotias. Hän " muuttui" silmissäni isoksi lapseksi jonka pitäisi osata kaikki. Tuntui niin isolta ja välillä tosi ärsyttävältäkin. Ja minä tunsin syyllisyyttä niistä tunteista.



Mutta aina kun esikoinen ärsytti, otin hänet syliin ja halailin (vaikka mieli olis tehnyt ensin ärähtää että olehan nyt siinä.. ) Ja onneksi tein niin. Pienihän hän kuitenkin oli ja tarvitsi syliä niin kuin vauvakin.



Mielestäni tästä asiasta olisi hyvä tehdä jokin juttu vaikka vauva-lehteen. Kun asian tiedostaa, voi välttyä hermostumasta " isompaan vauvaan"

Läheisessä perheessä äiti taas on aina hyljeksinyt kuopustaan. Esikoislapsi on erinomainen ja kuopus taas rasittava kitisijä. Ulkopuolisen näkökulmasta esikoinen on aina ollut se hankalampi ja itsepäisempi tapaus kun taas kuopus on esim nyttemmin päiväkotiin sopeutunut hienosta (päinvastoin kuin esikoinen joka ei tunnu sopeutuvan mihinkään hoitopaikkaan). Olen miettinyt että onko näissä hyljeksintä jutuissa joskus taustalla vanhemman oma rooli omassa sisarussarjassaan. eli esikois-äiti sympatisoi esikois-lasta ja kuopus-äiti kuopus-lasta. (näin ainakin meidän lähipiirissä)



Tästä aiheesta olisi kyllä kiinnostavaa lukea lehdessä enemmänkin

hetkellä tajuaisi sen olevan tarpeen. Lue ja ymmärrä, ennen kuin tulet kertomaan, mitä itse olet tehnyt ei ollenkaan vastaavassa tilanteessa!

Vai koetko sinä tilanteen niin? Joskus on rankkaa henkisesti/fyysisesti. Tai ihmisten eri elämäntilanteet ajautuvat siihen että äiti tarvitsee aikaa vauvan kanssa.



Hyvä on että isä on iltaisin lapsen kanssa. Nyt kun on 2 lasta huomio jakautuu ja toisilla on vain yksi vanhempi jaettavaksi.



Painotan että kerroit vauvan olevan pieni vielä. Sehän tarvitsee aivan eritavalla tukea jokaiseen asiaan. Ja näitä samoja asioita on saanut esikko aivan varmasti aikanaan.

Ja " hylkäämisen" nyt huomaa jokainen, joka on perhettä yhtään tuntenut ;).

Eli ennen siis esikoinen oli se " vauva" jonka ympärillä äiti haukkana pyöri 24/7 ja nyt kuopuksen synnyttyä kontrasti on melkoinen, kun äiti ei esikoisen kanssa ole kuin " välttämättömän pahan" ja siitäkin puhuu kuin se olisi silkkaa kärsimystä.

Eikös täällä kaikki tee aloituksia vähän kaikesta omaa ja muiden elämää sivuavista aiheista. Toiset enemmän tärkeitä ja toiset vähemmän ;).

maailman parasta ja elämän sisältö kuitenkin siinä mitä muut tekee/eivät tee.

Vierailija:

maailman parasta ja elämän sisältö kuitenkin siinä mitä muut tekee/eivät tee.

Joskus äiti voi alkaa jopa " inhota" isompaa lasta, kun uusi vauva syntyy. Se on jokin psykologinen juttu, johon ei voi kauheasti itse vaikuttaa, kuten ei esim. synnytysmasennuksen puhkeamiseen voi juurikaan itse vaikuttaa (ts. estää sen puhkeamista).



Tästä esikoisen hyljeksimisestä oli kerran juttu jossain lehdessä. Vaiettu aihe, mistä pitäisi varmasti puhua enemmän.

totesin vain millaisen mielikuvan itsestäsi annat ja sinunlaisiasi on muuten pilvin pimein, joten et ole edes kovin erikoinen.

Vierailija:

Tästä esikoisen hyljeksimisestä oli kerran juttu jossain lehdessä. Vaiettu aihe, mistä pitäisi varmasti puhua enemmän.

Sanottiinko siinä kuinka kauan yleensä " hylkiminen" kestää? Onko kuukausissa/vuosissa ohimenevää yleensä, vai jatkuuko hamaan hautaan saakka ;)?

Oikeasti kiinnostava ilmiö, ainakin erittäin tuttu eläinmaailmasta.

Vierailija:

totesin vain millaisen mielikuvan itsestäsi annat ja sinunlaisiasi on muuten pilvin pimein, joten et ole edes kovin erikoinen.