Elämäsi suurin ja vaikein pettymys?

Ensimmäinen kunnon suhde oli traumaattinen 

Vakava sairastuminen vähän yli nelikymppisenä. Työkyky on mennyttä ja tuskin ainakaan yli 70-vuotiaaksi elän. Vaikeaa oli, mutta parissa vuodessa on ruvennut aurinko paistamaan risukasaan. Olen kuitenkin hurjan kiitollinen monesta hyvästä asiasta, pienistäkin sellaisista.

Kaikki suhteet miehiin. Se, että tajusin, että minulle ei mitään hyvää ole yhdestäkään parisuhteesta seurannut. Enkä ole saanut kokea onnellista suhdetta enkä perhe-elämää. 

Pensa-Maurin paskapuheet pensan hinnanlaskusta.

Vierailija kirjoitti:

Pensa-Maurin paskapuheet pensan hinnanlaskusta.

Suhteellisen pieniä ovat murheesi olleet. 

Vierailija kirjoitti:

Ero lapsen isästä. En osaa vieläkään selittää mikä ajoi siihen. Vielä vuosien päästä meillä kummallakaan ei ole uutta kumppania. Ja  rakkauttakin on vielä ja tarvetta viettää aikaa toistemme kanssa. 

Pitäisi päästää irti ja jo aikoja sitten. Tämä on pettymys niin monelta eri kantilta. Minä se halusin erota. Mutta kuitenkaan en ole sinut asian kanssa. Voiko tyhmempää olla.

Tässä tullaan taas siihen faktaan, etten koskaan osaa päättää mitä elämältäni haluan. Olen hyvin pettynyt itseeni.

Eli turha ero. Menkää takaisin yhteen. Lapsenne nauttisi. 

Se kun 4 vuotta kestänyt suhde ei toiminut. Olin erittäin rakastunut mutta käytännössä suhde ei toiminut, eikä mies halunnut edetä mihinkään.

Jälkeenpäin jopa voisi ajatella että käytti minua helppona seksisuhteena koska olin niin hänen lumoissaan. Eipä siinä olisi ollut ongelmaa jos olisin itsekin osannut suhtautua siihen vain sekstailuna, mutta tunteet olivat minulla liian voimakkaat...

Vierailija kirjoitti:

Muiden ihmisten tyhmyyden tajuaminen joskus hieman ennen kouluikää. Oma äo on top 2% sisällä, minkä vuoksi olen lapsesta asti joutunut tavallaan tyhmentämään itseäni kommunikoidessani muiden kanssa. Tavallaan siihen tottuu, mutta se on myös hyvin turhauttavaa ja ikävystyttävää. Tämän vuoksi nautin paljon yksinolosta. Onneksi minulla on ollut onni hakeutua uralle, jossa kollegani ovat hyvin teräviä yksilöitä.

Kuule. Avarra hieman tuota skouppiasi. Muut ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin luulet. Sulla on ylemmyysharha. Kaikki me ollaan idi.ootte.ja jossakin. Relaa vähän. Ehkä opit sitten jotakin kehitysvammaiseltakin!

Vierailija kirjoitti:

Se, etten saanut koskaan elämässäni kokea molemminpuolista romanttista rakkautta. 

(Taustatietona: Ymmärsin vasta aikuisiällä olevani lesbo, ja siinä vaiheessa kaikki tuntuivat jo pariutuneen. Varmasti tämä ei ole ainoa syy, mutta koen että minulla ylipäätään kävi tässä tosi huono tuuri. Harmi sinänsä, koska parisuhde oli itselleni suuri toive elämältä, mutta näin tämä nyt vain meni.)

Mene Tinderiin. Siellä on homoille, lesboille ja heteroille ihan omat puolet. Nykyään sinne voi myös määrittää hakeeko pitkäaikaista suhdetta vai lyhyttä. Helpottaa huomattavasti, kun voi heti rastia pois ne mitä ei hae.

Yliopisto. Tähtäsin haluamalleni alalle noin 12-vuotiaasta ja pääsin heti lukion jälkeen sisään. Ala ei ollut yhtään sitä mitä odotin, en samaistunut kanssaopiskelijoihin, koin koko ilmapiirin tylyksi, sairastuin. Suoritin tutkinnon erinomaisin arvosanoin, mutta koko yliopiston ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Hakeuduin toiselle alalle töihin.

Vierailija kirjoitti:

"Se kun 4 vuotta kestänyt suhde ei toiminut. Olin erittäin rakastunut mutta käytännössä suhde ei toiminut, eikä mies halunnut edetä mihinkään.

Jälkeenpäin jopa voisi ajatella että käytti minua helppona seksisuhteena koska olin niin hänen lumoissaan. Eipä siinä olisi ollut ongelmaa jos olisin itsekin osannut suhtautua siihen vain sekstailuna, mutta tunteet olivat minulla liian voimakkaat..."

Mulla ihan sama, tosin meidän juttu on jatkunut vasta 1,5 vuotta. Nyt se tosiaan sitten loppui, minulla särkyi sydän ja se toinen osapuoli tuskin enää edes miettii mua. 

Työelämä. Ahkeruudella ja kouluttautumalla piti päästä pitkälle, mutta yrityksestä ja manifestoinnista huolimatta jumin ruohonjuuritasolle aivottomaan paskaan. Nyt työtön. Parempi näin kuitenkin kuin jossa aivottamassa kökkötyössä.

Suurin pettymys on monien pettymyksien sarja kun elämä ei ole hymyillyt kuin harvoin. Luulin ja uskoin joskus naivisti että kyllä minua myös johdatetaan, mutta nyt kun järjellä analysoin kaikkea tapahtunutta ja koettuna niin kyllä johdatuksen sijasta kyse on ollut vain omista valinnoista, joskus tuurista, joskus karikoista mutta mitään johdatusta ei ole ollut.

En löytänyt nuorena sellaista miestä, jonka kanssa olisin halunnut lapsen. Olen aina vaan ajautunut parisuhteisiin. En koskaan löytänyt sellaista miestä, joka olisi jollain tavalla suuri rakkaus. Kriteerit eivät ole olleet liian korkeat. Ennemmin liian matalat. Olen tyytynyt siihen, mitä milloinkim saan. Hyvä puoli on ollut se, ettei ole tarvinnut olla yksin. Jos moni kelpaa, niin aina jotain seuraa löytyy.

Onnetonta lapsuutta ei olekaan ihan helppoa jättää taakseen.

Palkkatöillä voi kyllä vaurastua mutta vain jos niitä tekee eläkeikään asti. Olin siis jotenkin epämääräisesti haaveillut että ostaisin jonkun ison hulppean asunnon ja jäisin jo tyyliin viiskymppisenä pois kokopäivätöistä.

En ilmeisesti tule saamaan lapsia. (Olinkin aina vähän epävarma että haluanko niitä ollenkaan, joten tämä ei ole mikään aivan selkeä nro 1 pettymys mutta tässä top 3:ssa kuitenkin. )

olisin halunnut oman pienen mökin. sairauden takia ei pysty ostaan eikä hoitaan talkkarintöitä. se harmittaa välillä. terveyden menetys ja muut ongelmat on tietysti, mutta oma talo oli aika kohtuullinen haave ,mutta näyttää mahdottomalta unelmalta-muita unelmia onnistunut saavuttaan kovalla yrityksellä.

Kun selvisi että en koskaan voi saada omia biologisia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto. Mies ei ole koskaan välittänyt.

Miksi menit tuollaisen kanssa naimisiin???

Mikähän näistä olis suurin pettymys... miehet varmaankin tai koko yhteiskunta, feminismi yms pilannut niin paljon

Olen sairastanut vakavasti kolme kertaa. Masennus oli vaikea kokemus, muttei pahin. Toinen vaikea sairaus oli helppo kokemus, vaikka olisin voinut kuolla. Helpoksi sen teki se, että muut kokemukset olivat todella ikäviä.

Suurin ja vaikein pettymys oli, kun tein väärän valinnan hakiessani apua eräältä asiantuntijalta joka teki minulle paljon pahaa. Sellaista pahaa, jota on edes vaikea käsittää todeksi. Selvisi, että oli tehnyt muillekin pahaa. Masennuin vakavasti. Apua hakiessa vastaanotto oli tylyä, eikä minua autettu tämän traumatisoivan rikoksen käsittelyssä. Jokainen taho, josta normaslisti saa apua, kohteli minua huonosti. Poliisi, terveydenhuolto, läheisimmät perheenjäsenet.

Asiasta on vuosia ja edelleen minulla on päivittäin ptsd, mutta olen silti saanut hoidettua elämäni "paperilla" hyvin.