Elämäsi suurin ja vaikein pettymys?

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin taidealaa ulkomaalaisessa huippuyliopistossa ja en koskaan tehnyt läpimurtoa. Elättänyt oon itseni duunarina paskahommissa, välillä oon pitkiäkin jaksoja työttömänä.

Taide on ainoa asia jossa olen edes jotenkin lahjakas, mutta masennuin niin pahasti että en ole tehnyt taidetta edes harrastusmielessä 10 vuoteen. 

Taide on ala, josta vain harva saa tienattua elantonsa. Ja miksi et voisi tehdä taidetta harrastusmielessä, jos se on intohimo?

Etten saanut enempää lapsia. Yksi erittäin rakas lapsi on, mutta olisin halunnut ison perheen. Ainoa lapsi jo 20v ja mä olen yli 40v eikä ole miestäkään.

Ehkä se kun avioerossa vanhempani asettuivat ex-mieheni puolelle vaikka hän oli pettänyt minua. Koin ettei minulla ole ketään tukena. Onneksi sisarukseni sentään olivat puolellani, mutta mielestäni vanhempieni olisi pitänyt olla. Tuon jälkeen en ole enää kääntynyt vanhempieni puoleen elämäni ongelmatilanteissa ja helposti jään hautomaan ongelmia itsekseni.

Lähipiirin mielenterveysongelmat, ihmisten itsekkyys, kapeakatseisuus ja tunnetaidottomuus. 

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna se, että olen syntynyt tänne. Lapsuuden olin yksin, koulussa olin omituinen ja yksin. Asuin maalla eikä ollut mopoa. Sitten lähdin Ouluun opiskelemaan. Eihän siitä mitään tullut. Ryyppäämistä ja ongelmia tutustua tyttöihin. Siitä se on jatkunut yhtenä helvettinä läpi elämän. Koskaan en ole onnistunut missään, varsinkaan ihmissuhteissa. Työpaikaltakin pantiin pois 60v, tosin pyydettiin saman tien takaisin, mutta en lähtenyt. Nyt on ikää 68v, 3 eroa ja kaksi kusipäistä 4-kymppistä lasta. Mitä varten tänne piti syntyä, kun kukaan ei ole tarvinnut minua mihinkään.

Et sitten viitsinyt olla lapsillesi rakastava vanhempi. Ei tarvitse ihmetellä jos lapset eivät halua sinua nähdä, kun olet ollut heille inhottava.

Perheen suhtautuminen mielenterveysongelmiin, niiden peitteleminen ja siitä johtuva häpeä.

Yllättäen ilmaantui syöpäepäily ja iso leikkaus jossa ilmeni että kyseessä onneksi ei ollut syöpä vaan hoidettavissa oleva asia. Toivuin hyvin ja palasin töihin 5vkon jälkeen luullen että se siitä ja elämä jatkuu normaalisti. Ehdin olla töissä alle 2vkoa kun elämä haistatteli lyöden arvaamatta päin naamaa hengenvaarallisella sairaskohtauksella joka oli hilkulla tappaa. Vei puoleksi vuodeksi työn ja 3kk ajoluvan. Toi pakkopyörimistä kotipiirissä ja sen sata eri lääkäriä ja tutkimusta. Vuoden kokonaisuudessaan vei ennenkuin pääsin takaisin normaalielämään ja kokotöihin. Isompaa pettymystä en tiedä kun tuo etten saanutkaan jatkaa normielämää vaan kaikki vietiin paitsi henki. Loppuiän lääkitys muistuttaa.

En saanut lapsia.

Tiedostaminen etten ole mitään erityistä, että kuulun siihen tavalliseen, harmaaseen massaan, joka todennäköisesti painaa töitä vailla intohimoa johonkin kuoleman kynnykselle saakka. Keskivertoihminen.

Työnantajani. Onneksi lähdin.

Vierailija kirjoitti:

Tiedostaminen etten ole mitään erityistä, että kuulun siihen tavalliseen, harmaaseen massaan, joka todennäköisesti painaa töitä vailla intohimoa johonkin kuoleman kynnykselle saakka. Keskivertoihminen.

Sinä sentään pystyt töihin.

Pahin pettymys on se että, puolisoni sanoi "meillä ei ole mitään yhteistä" 

Hän unohti yhteiset lapsemme, eletyn yhteisen elämän. Mitätöi kaiken mitä oltiin koettu. Hän ei siis nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. 

Se, etten ole vielä 40-vuotiaanakaan saanut elämästä otetta esim. valmistumisen, työpaikan, perheen tai ystävien muodossa. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedostaminen etten ole mitään erityistä, että kuulun siihen tavalliseen, harmaaseen massaan, joka todennäköisesti painaa töitä vailla intohimoa johonkin kuoleman kynnykselle saakka. Keskivertoihminen.

Niinkuin suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien. 

Vierailija kirjoitti:

En löytänyt romanttista rakkautta. Miehet joihin ihastuin, eivät halunneet minua. Jotkut jopa leikkivät tunteillani.

Sama. En edes muista kuinka monta iltaa on tämän asian takia itkenyt. En ole vielä edes vanha mutta olen kokonaan luopunut toivosta, että jossain olisi joku minua varten. Ei ole.

Se, etten saanut koskaan elämässäni kokea molemminpuolista romanttista rakkautta. 

(Taustatietona: Ymmärsin vasta aikuisiällä olevani lesbo, ja siinä vaiheessa kaikki tuntuivat jo pariutuneen. Varmasti tämä ei ole ainoa syy, mutta koen että minulla ylipäätään kävi tässä tosi huono tuuri. Harmi sinänsä, koska parisuhde oli itselleni suuri toive elämältä, mutta näin tämä nyt vain meni.)

En tavannut jo lukioiässä elämäni miestä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen nuorena. Olisin halunnut olla äiti jo parikymppisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu välinehuoltajaksi!

Miksi??

Varmaan se etten ole kokenut molemminpuolista rakkautta ja normaalia suhdetta jossa molemmat toimivat suhteen eteen.

Tyhmyyttäni lähdin hyvästä avioliitosta kuvitellen että omat siivet kantaa varsinkin yrittäjänä. 

Lopputuloksena firma nurin omaa hölmöyttä ja helvetinmoiset velat niskaan mistä ei ikinä selviä.