Oliko vanhempasi kuolema sinulle helpotus? Tämä on tabu josta ei puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Toivoin pitkään että äitini paranisi vakavasta sairaudestaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Äiti oli sairastuessaan energinen ja aikaansaava ihminen. Ei ollut lääkityksiä, ei muistisairautta. Teki vapaaehtoistyötä järjestöissä.  Oli kamalaa katsoa vierestä täysissä järjissään olevan ihmisen henkistä tuskaa ja elämänilon sammumista. Kun toivoa paranemisesta ei enää ollut, oli kuolema tavallaan helpotus, koska äidin ei tarvinnut kärsiä enää. 

Isäni on muostisairas ja pääsi onneksi jokin aikaa sitten palvelukotiin. Uskon, että isän kuolema on tavallaan helpotus, vaikka onkin varmasti surullinen kokemus. Isä ei enää tunne ketään, on aggressiivinen, kaatuilee ja huoli hänestäkin on jatkuva. 

Koskaan ei kuitenkaan tiedä, että mistä järjestyksessä tästä elämästä poistutaan, sillä lähipiirissä on aivan liian monta nuoren ihmisen kuolemaa.

Tekstiäsi oli miellyttävä lukea, vaikka aihe surullinen.

Aika moni tarkastelee asiaa itsensä kautta "kun Pitää hoitaa, vastata puhelimeen, käydä katsomassa, en jaksaisi". 

Kysehän on sairaista, kivuissaan olevista ym. Heille helpotus päästä pois, ei niinkään lasten takia tai toiveesta. 

En halua, että mun lapset 'joutuisivat' mua hoitamaan. Tämän olen heille sanonut. Soittoja se ei estä, puolin tai toisin. 

Onko se meissä suomalaisissa tämä, ettei osata/haluta/kehdata puhua silloin kun vielä voi? 'Pitää' vaan tehdä, pakko se ei ole. Tabuako lie.

Oli helpotus. Olivat petipotilaina laitoksessa

Itse lähden lomalle Espanjaan, sinne myös päättyy vaellukseni. Saan nimittäin siellä eutanasian (eutanasia hyväksyttiin Espanjassa 2021). Olen helpottunut ja luultavasti myös jo vaivaiset keski-ikäiset lapsenikin ovat. Se on minulta rakkauden teko.

Vierailija kirjoitti:

Itse lähden lomalle Espanjaan, sinne myös päättyy vaellukseni. Saan nimittäin siellä eutanasian (eutanasia hyväksyttiin Espanjassa 2021). Olen helpottunut ja luultavasti myös jo vaivaiset keski-ikäiset lapsenikin ovat. Se on minulta rakkauden teko.

Oletko jo hoitanut valmiiksi paperihommat ja järjestänyt minkälaisen kuljetuksen tänne Suomeen takaisin?

Isäni kuoli, kun olin 15v ja äitini, kun olin 19v. Voi kuinka se on ollut surullista. Kaipaan heitä edelleen ja olisin halunnut elää heidän kanssaan, hoitaa ja saattaa hautaan vasta vanhana. Useasti olen miettinyt minkälaista olisi elämä ollut, jos he olisivat saaneet elää. Kateellinen en ole mistään muusta ihmisille ollut kuin vanhemmista. Arvostakaa ja kiittäkää, jos olette saaneet pitää vanhempanne. Vanhuus ei ole helppoa ollut heillekään, jos ei teillekään. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli, kun olin 15v ja äitini, kun olin 19v. Voi kuinka se on ollut surullista. Kaipaan heitä edelleen ja olisin halunnut elää heidän kanssaan, hoitaa ja saattaa hautaan vasta vanhana. Useasti olen miettinyt minkälaista olisi elämä ollut, jos he olisivat saaneet elää. Kateellinen en ole mistään muusta ihmisille ollut kuin vanhemmista. Arvostakaa ja kiittäkää, jos olette saaneet pitää vanhempanne. Vanhuus ei ole helppoa ollut heillekään, jos ei teillekään. 

Kaikissa vanhemmissa ei ole mitään arvostamista tai kiittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä sekoittuu suru ja helpotus, kun muistisairas vanhempi kuolee. Helpotus paitsi omasta puolesta (ei tarvitse enää huolehtia), että vanhemman puolesta (ei tarvitse enää kärsiä). 

Muistisairas tai muuten vakava ja kuolemaan johtava sairaus. Isäni sairasti 5v joista viides oli pahin ja lopulta kuoli kehon pettämiseen. Loppuun asti oli järjissään ja kyllä siinä koki sekä helpotusta että menetyksen tuskaa ja ikävää. Äiti on vanha ja todella sairas sekä vaikea luonne ja käyttäytyy lapsiaan kohtaan huonosti. Varmasti tunnen myös helpotusta kun hän poistuu maailmasta. Ehti muistisairaus puhjeta tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli, kun olin 15v ja äitini, kun olin 19v. Voi kuinka se on ollut surullista. Kaipaan heitä edelleen ja olisin halunnut elää heidän kanssaan, hoitaa ja saattaa hautaan vasta vanhana. Useasti olen miettinyt minkälaista olisi elämä ollut, jos he olisivat saaneet elää. Kateellinen en ole mistään muusta ihmisille ollut kuin vanhemmista. Arvostakaa ja kiittäkää, jos olette saaneet pitää vanhempanne. Vanhuus ei ole helppoa ollut heillekään, jos ei teillekään. 

Ei kannata olla kateellinen, kun et tiedä millaisia ne muiden vanhemmat on.

Tulee olemaan helpotus kun jompikumpi potkaisee tyhjää. 

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Minun isäni oli myös paras ystäväni. Sain häneltä elämäni parhaat muistot. En koskaan halunnut ajatella hänen kuolevan. Halusin minäkin kuolla ennen häntä ja jotenkin uskoinkin näin tapahtuvan. Ikävä kyllä hän sitten äkillisesti kuoli liian nuorena, hieman alle kasikymppisenä. Kuolema oli niin suuri shokki ja suru, etten toivu siitä koskaan. Joka ikinen päivä suren isän kuolemaa.

Äitiäni sen sijaan en edes muistele. Hirveä ihminen ja hänen kuolemansa oli niin suuri helpotus että kun sain puhelun kuolemasta hyppäsin iloisena pystyyn ja riemuitsin. Menin heti samana päivänä tyytyväisenä töihin. Isän kuoleman jälkeen jouduin jäämään pitkäksi aikaa palkattomalle vapaalle, koska en mitenkään ollut työkykyinen.

Joillakin on niin läheinen vanhempi, että on kunnia-asia jos saa hoitaa häntä loppuun. Toisilla on hirviöitä. Niin meillä ihmisillä on vaan erilaisia kokemuksia...

nosto

Vierailija kirjoitti:

nosto

Eikö tämä jo riitä?

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli vuosikymmeniä sitten. Silloin se oli helpotus, koska syöpätaistelu oli kauhea. Äitini menehtyi hiljattain ja oli lähes yhdeksänkymppinen. Hänellä ei ollut todettu mitään vakavaa sairautta, mutta hän menehtyi aivan yllättäen ilmeisesti syöpään. Se oli valtava järkytys meille lapsille. Olin meistä se, joka eniten auttoi häntä. Viime kesänä hän vietti pitkään aikaa sairaalassa ja kuntoutuksessa selkävaivojen takia. Silloin stressasin ja huolehdin itseni kipeäksi, reumani aktivoitui. Nyt kun äitiä ei enää ole, huomaan että se kauhea kalvava stressi ja huono olo on poissa. Hänellä on nyt kaikki hyvin eikä minun tarvitse enää huolehtia. Siinä mielessä helpottaa, mutta toisaalta tunnen kovaa ikävää ja jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että syöpää ei huomattu. Mutta olen vain maallikko, mitä muuta olisimme voineet tehdä, jos lääkäritkään eivät syöpää löydä?

--

Olen tietysti ihan tuntematon ihminen, mutta haluan sydämestäni sanoa sinulle, että yritä vapautua syyllisyydestä. Sinä et olisi voinut tehdä mitään. Halaus!

Suuri helpotuksen tunne. Oli jatkuvaa piinaa miettiä miten se nyt jaksaa tai toheloi. Sen jälkeen pääsin aloittamaan paremman oman elämän.

Koen jälleen olevani tervetullut lapsuuskotiini sellaisena kuin olen, kun vanhemmistani on hengissä enää isä. Niin kauan kuin muistan, äidin kanssa piti jatkuvasti olla varuillaan, ettei hän pahoittaisi mieltään mistään. Mutta aina hän pahoitti.

Isäni suosi veljiäni, oli siis lähinnä ilon päivä kun hän otti hengen itseltään. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Nosto 

Miksi hemmetissä kuuskymppinen ihminen ei  vieläkään saa elä elämäänsä rauhassa. Menee loppuelämäkin ja terveys pilalle kun joutuu antamaan liikaa itsestään, jotta Vanhuksella olisi hienoa elämää. Miksi sen vanhuksen elämänlaatu on tärkeämpää kuin oman elämäni laatu?

Vierailija kirjoitti:

Miksi hemmetissä kuuskymppinen ihminen ei  vieläkään saa elä elämäänsä rauhassa. Menee loppuelämäkin ja terveys pilalle kun joutuu antamaan liikaa itsestään, jotta Vanhuksella olisi hienoa elämää. Miksi sen vanhuksen elämänlaatu on tärkeämpää kuin oman elämäni laatu?

----

Sinun on laitettava OMA elämäsi etusijalle. Vanhuksen kuoleminen on luonnollista!