Oliko vanhempasi kuolema sinulle helpotus? Tämä on tabu josta ei puhuta.

Mikä rauha laskeutuikaan maan päälle...

Olin lapsi "ekan" vanhempani kuollessa. Ei ollut helpotus. Toisen vanhempani poismeno taisi olla helpotus. Vietin lapsiperhe-elämää ja oli työttömyyttä yms. ongelmaa itsellä eikä hän enää ollut terve fyysisesti eikä henkisesti. Taisi sairastaa Levyn kpl-tautia, josta ei silloin vielä puhuttu mitään. Viimeiset pari vuotta oli kodin ja sairaalan kierteessä. Ja asuin samalla paikkakunnalla.

Kannattaa muuttaa kauemmas niin oma jaksaminen ei vaarannu. Tai hankkia mökki johon paeta. Oma elämäsi on kuitenkin juuri sinulle tärkein! 

Up

Odotan hirviö äitini kuolemaa, elää vielä. 

Toivoin pitkään että äitini paranisi vakavasta sairaudestaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Äiti oli sairastuessaan energinen ja aikaansaava ihminen. Ei ollut lääkityksiä, ei muistisairautta. Teki vapaaehtoistyötä järjestöissä.  Oli kamalaa katsoa vierestä täysissä järjissään olevan ihmisen henkistä tuskaa ja elämänilon sammumista. Kun toivoa paranemisesta ei enää ollut, oli kuolema tavallaan helpotus, koska äidin ei tarvinnut kärsiä enää. 

Isäni on muostisairas ja pääsi onneksi jokin aikaa sitten palvelukotiin. Uskon, että isän kuolema on tavallaan helpotus, vaikka onkin varmasti surullinen kokemus. Isä ei enää tunne ketään, on aggressiivinen, kaatuilee ja huoli hänestäkin on jatkuva. 

Koskaan ei kuitenkaan tiedä, että mistä järjestyksessä tästä elämästä poistutaan, sillä lähipiirissä on aivan liian monta nuoren ihmisen kuolemaa.

Isäni kärsi, ennen eläkeikää sairastui sitten tuli aivoverenvuoto ja keuhkosyöpä, jota ei voitu hoitaa. Ei enää ollut täällä meidän muiden keskellä kuin hetkittäin. Oltaisiin toivottu että eläkkeellä olisi ollut paremmassa kunnossa ja päässyt kerrankin purjehtimaan kesät, mutta ei. Parempi näin kuin olisi jatkanut melkein vuodepotilaana, äitinsä eli mummoni oli yli 10 vuotta muistamaton vuodepotilas

Kai siinä sekoittuu suru ja helpotus, kun muistisairas vanhempi kuolee. Helpotus paitsi omasta puolesta (ei tarvitse enää huolehtia), että vanhemman puolesta (ei tarvitse enää kärsiä). 

Toisen vanhemman kuolema oli järkytys, toisen tulee olemaan suuri helpotus. Vaikka mikäs pahan tappaisi kuten sanonta kuuluu.

Vanhempani elävät vielä, mutta isäni vaimon kuolema oli minulle helpotus, vaikka se tulikin täytenä yllätyksenä. Hän siis ei ollut minulle äitipuoli, koska isäni tutustui häneen vasta, kun olin jo aikuinen ja omillani. Tapasin hänet kerran, ja sen jälkeen hän ei halunnut tavata minua. Hän oli ihminen, joka rajoitti minun ja isäni välistä yhteydenpitoa.

Koin, etten voinut puhua helpotuksen tunteistani siinä tilanteessa. Tietenkin ymmärsin isäni surun, ja ilmaisin osanottoni. Mutta se oli raskasta, kun en voinut puhua omista tunteistani siinä tilanteessa kenellekään. Tuntui, että on jotenkin synti ja häpeä tuntea helpotusta jonkun ihmisen kuolemasta. Se oli vahva ja itsekäs tunne, jota en mitenkään pystynyt selittämään sosiaalisesti korrektiin muotoon.

Kyllä oli helpotus, haukkui epäreilusti jopa omaa sisarustani minulle, toiselle lapselleen. En olisi halunnut kuulla ja osallistua pahan puhumiseen. Nyt on musta pilvi hävinnyt taivaalta.

Vierailija kirjoitti:

Olisin etusijalla toivonut hänen paranemistaan.

No kuule kun kaikki eivät parane. Ihan sama mitä toivot. Ja vanhemmat kuolevat joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta oman lapsen kuolema oli. Tämäkin on tabu, josta ei puhuta.

Kerro lisää! Minunkin lapseni kuoli, mutta se ei ollut helpotus.

Kyllä oli helpotus siinä mielessä, että näin, miten hän kärsi syövän loppuvaiheessa.

Kyllä se on helpotus, kun monisairas kuolee yöllä lähes 100-vuotiaana. Ei se elämä enää ollut kummoista. En itkenyt yhtään kyyneltä, vaikka oli kyse äidistä. Olin jo niin kauan tehnyt luopumista. Ikävä jäi, mutta surua en tuntenut. Kiitollisuutta vain.

Oli, ei minun mutta heidän itsensä takia. Sairautta ja sairaalassa makaamista. Mitä elämää sellainen on. Ei mitään. 

Oli. Kyseinen ei osannut mitään muuta kuin haukkua muita ja korostaa itseään. Olisi saanut mennä jo paljon aikaisemmin.

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Olet tyhmä ja julma. Haluat siis kuolla ensin, jotta isäsi jäisi suremaan sinua. Luuletko että hän pääsee yli lapsensa kuolemasta? Voin oman lapseni menettäneenä kertoa ettei pääse.

Up